Kaikki, mikä voi mennä pieleen...

... menee pieleen. Tiedättekö sen, miten pienet vastoinkäymiset aina kasaantuvat? Sujuvan ajan jälkeen tulee aina sellainen vaihe, kun kaikki pienet asiat romahtavat yhtä aikaa. Nyt minä olen keskellä juuri sitä romahtelua.

Siitepölyvaivojen ja varvasvälisilsan lisäksi minulle tuli flunssa. Jouduin jäämään pois kaikista kivoista paikallisista ilmaisista tapahtumista, joita tälle viikolle osui. On pitänyt ottaa rauhallisesti, jotta flunssa ehtii parantua ennen ADHD-leiriä. 

Se leiri muuttui ilolla odotetusta seikkailusta tuskalliseksi ponnistukseksi. Liian kylmät yöt ja niiden takia hotellihuoneeseen nukkumaan joutuminen olivatkin vasta alkua vastoinkäymisille. Nyt Helmut nimittäin seisoo pihassa lähtövalmiina, mutta ajokiellossa. Vaikka se läpäisi katsastuksen, halusin kuitenkin saada korjaamolta selityksen kummalliselle hankaavalle, jopa ulisevalle äänelle. Automiehet sanoivat, että jarrut ne vain laahaavat, niitä pitää herkistää. Pikku juttu ja menoksi. 

Mutta korjaamolta tuli eilen aamulla huonojen uutisten soitto. Jarruissa ei olekaan mitään vikaa, vaan ääni kuuluu siitä, että "perä on rikki". Mikä perä? Älkää kysykö. Tarvitaan peräremontti. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä, mutta se maksaa aivan tolkuttomasti. Ei saa ajaa yhtään mihinkään. Kuopioon ei missään nimessä saa lähteä. 

Oli siis pantava suunnitelmat ihan uusiksi. Helmutissa on tankki täynnä dieseliä, mutta minun oli nyt kaivettava jostain satanen matkalippuihin. Onneksi on luottokortti ja onneksi kesäkuussa tulee enemmän rahaa. Nyt pitää vaan olla reipas ja sopeutua.

Vaan kukas olisi osannut arvata, miten vaikeaa julkisilla on päästä Imatralta Kuopioon, vaikka tästä menee sinne suora tie. Bussilla pääsisi kotoa Mikkeliin jokaisessa pikkukylässä kieppuen kolmessa tunnissa, mutta ainoat bussit Mikkelistä Kuopioon ovat Onnibusseja, joita menee vasta niin myöhään, etten kerkiäisi leirin alkuun mukaan. Voisin vaihtaa Mikkelissä junaan, mutta vaihtoaika bussin saapumisen ja junan lähdön välillä on niin lyhyt, että minuutinkin myöhässä kulkeva bussi olisi jo katastrofi. Ja busseihinhan ei voi koskaan luottaa. Jos taas menisin koko matkan junalla, olisi ensin junailtava useamman sadan kilometrin mittainen lenkki etelässä, koska junat kulkevat tässä maassa vain Helsingistä pohjoiseen ja minun olisi suoritettava junanvaihto Kouvolassa! Ja tässä vaiheessa ostettu junalippu on hirveissä hinnoissa.

Yksi leiriläisistä pystyy kuitenkin nappaamaan minut autonsa kyytiin Mikkelistä, joten minun on vain kestettävä melkein kolmituntinen bussikyyti mutkikasta ja mäkistä tietä oksentelematta ja sitten osattava olla vielä yli kaksi tuntia ventovieraan ihmisen kanssa kaksistaan suljetussa tilassa. Ja kaiken tuon päälle vielä jaksettava leiriohjelmaa nukkumaanmenoon asti. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta itkettää. Ja samalla hävettää ja suututtaa. Miksen voi olla normaali ihminen, jolle tällainen muutos ei aiheuttaisi ahdistusta?

Olen niin tottunut kulkemaan pitkät matkat Helmutilla, jossa on aina ruoanlaitto- ja nukkumismahdollisuus ja muutenkin mukana ihan kaikki, mitä ikinä voi tarvita. En mitenkään osaa mahduttaa tarpeeksi eväitä ja vaatteita kasseihin, jotka vielä jaksaisin kantaakin. Pakkaaminen on niin stressaavaa, että lykkään sitä yhä, vaikka jo huomisaamuna on lähtö.

Paluumatkan joudun tulemaan kokonaan junalla. Siinä vaiheessa tiedän kuitenkin olevani jo niin lopussa, etten kestäisi yhtäkään ihmistä silmissäni. Junatkin näyttävät nykyisin olevan ihan outoja. Enimmäkseen vain jotain erikoisosastoja ja lapsi- tai eläinvaunuja. Ne muuutamat tavallisen rahvaan karjavaunut ovat jo lähes täyteen buukattuja. Varasinkin kalliin ekstraluokan paikan ihan vain siksi, että kestäisin itkemättä kotiin.

Ihanasta kylpylätäysihoitoviikosta ADHD-seurassa piti maksaa vain 60 euroa. Olin niin onnellinen siitä, että minut tänä vuonna valittiin mukaan ja saan tällaisen edullisen irtioton kaikesta tylsyydestäni ja arkeni ankeudesta. Mutta nyt haluaisin vain perua koko jutun. 110 euroa omaan hotellihuoneeseen, 37 euroa menomatkaan ja 60 euroa paluumatkaan. Kun muutenkin joutuu laskemaan koko ajan joka pennin, niin tällainen paukku on ihan hirveää.

Lisäksi vielä tulee Helmutin remontti, vaikka kesäkuussa tulevilla tienesteillä minun pitäisi pystyä elämään koko kesä. Minun on kai pakko jättää Helmut odottamaan lopullista kuolemaansa. Ehkä minä ajan sen uimarantaan parkkiin ja pidän sitä kesämökkinä tämän kesän. Suppailen Saimaalla ja ajelen mopolla mustikkametsiin. Käyn kotona tekemässä pihahommia, taloyhtiön touhuja ja oikeita töitä, jos jotain töitä vaikka ilmaantuisikin.

Olisi ihan pakko ilmaantua.

Kuvittelin vuoden alussa, että nyt hallituksen sakset ovat napsineet jo kaiken, minkä voivat napsia. Laskin tiukasti itselleni uudet budjetit ja päätin selviytyä. No sen jälkeen olen vielä saanut lukea, että työhuonevähennys poistetaan, toimeentulotuen 150 euron suojaosa tuhotaan ja perusosaa pienennetään 17 eurolla. Ministereille 17 euroa saattaa olla mitätön raha, mutta minulle se merkitsee luopumista jostain, minkä luen itselleni elintärkeäksi. Hallitus jatkaa tätä samaa tuhovoimaansa vielä kaksi vuotta. Mitä meiltä seuraavaksi viedään? 

Sydäntäni riipii köyhien perheiden lasten puolesta. Ja kaikkien niiden kelpo ihmisten puolesta, jotka joutuvat muuttamaan huonolle asuinalueelle pelkästään siksi, että vain siellä on tarjolla asuntoja, jotka mahtuvat Kelan määrittämiin raameihin ja joihin kelpaa Kelan hyödytön vuokratakaus. 

Vasta eilen silmiini osui ilmoitus Epäluottamuslause kansalta hallitukselle -mielenosoituksesta. Se on jo tänään. Tahtoisin olla mukana. Salaa myös tahtoisin, että mielenosoitus EI olisi rauhanomainen. Miksi muinoin kansat nousivat oikeasti kapinoimaan, kun heidän kurjuutensa vastapainona linnoissa örvellettiin peruukit päässä ja naamat puuterissa notkuvien pöytien äärellä? Miksi me vain alistumme kaikkeen? Miksi kukaan ei ole jo pystyttämässä giljotiinia eduskunnan portaille ja raahaamassa Purraa ja Orpoa kätyreineen ja niinkutsuttuine kristillisine hallituskumppaneineen päidenpudottamistalkoisiin?

Anteeksi. Juuri nyt kaikki on paskaa, myös kusi. Vaan kyllähän tämä tästä taas iloksi muuttuu joskus. Sitä ennen en bloggaile, koska en halua tämän enempää levittää pahaa mieltäni muihin.