ADHD-leiri

Kotona taas. Olipa ihanaa herätä värien keskellä, eikä ankeassa valkoruskeassa hotellihuoneessa, jonka yhtä seinää peittää julma jättiläispeili.

Siirtymävaiheet ovat minulle hankalia ja siksi päätin ihan alkuunsa, etten edes yritä heti kyetä normaaliin kotiarkeen. Tämän päivän (ja ehkä huomisenkin) käytän siihen, että asemoin itseni taas uudelleen. Yritän siirtää itseni pois niistä 13:sta ihmisestä, joiden kanssa olen viettänyt tämän viikon ja suunnata ajatukseni taas niihin, jotka kuuluvat arkeeni. Venyin aamulla sängyssä, koska univelkaa on kovasti, purin reissukassit ja pesin pyykit, meinaan syödä miten sattuu ja kirjoittaa tämän blogipostauksen. Kauppaan on pakko jossain vaiheessa polkaista, mutta muuten saan elää kuin elinkelvoton.

Matka Kuopioon sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, vaikken Helmutilla päässytkään liikkeelle. Kimppakyytini toisen kurssilaisen autossa oli hetkessä ohi, sillä hän onneksi oli sellainen vilkas ja puhelias ihminen, jollaisen seurassa myös minä olen oma vilkas ja puhelias itseni. Rauhallisten, miettiväisten ja vaiteliaiden seurassa minä helposti ahdistun ja muutun vaivautuneeksi ja teennäiseksi, mikä sitten johtaa ihan fyysiseen epämukavuuteen, jota on vaikea karistaa niskastaan.

Minua vähän hirvitti, millaista on viettää viisi päivää 11 muun ADHD-tyypin kanssa, koska pahimmillaan se voisi olla yhtä hulabaloota. Riemukseni kaikki olivat ihan oikeasti aikuisen iässä ja suurin osa osallistujista oli keski-ikäisiä naisia. Vaikka ongelmille olikin saatu selitys vasta näin myöhäisellä iällä, niin kaikilla oli opittuna kantapään kautta selviytymiskeinoja ja käyttäytymissääntöjä. Osalla porukasta oli myös pelkkä ADHD:n tarkkaamaton muoto, eli he eivät ole tällaisia sähköjäniksiä kuin minä. Ihan liialliseksi ei siis päällepuhuminen käynyt ja ohjaajilla oli tarpeeksi napakka ote innokkaan jaarittelun suitsimisessa. 

On muuten todella inhottavaa huomata, että vaikka minä Majiksella opin olemaan keskeyttämättä toisia, olen sen taidon menettänyt nyt, kun elän itsekseni.

Toinen vetäjistä olikin yllättäen minulle tuttu tyyppi. Sama ihana psykoterapeutti, joka veti eroleiriä silloin, kun minä loppukesällä 2018 sellaiselle eksyin. Sillä hetkellä kun näin hänet, minä tiesin, että tästä tulee ihan mahtava leiri. Ja tuli.

Vaikka aiheet olivat tuttuja, ei kertaaminen tehnyt yhtään pahaa, koska muistini on mitä on. Ja lisäksi on aina ihanaa kuulla toisten kokemuksia. Muutama uusi oivalluskin jäi jonnekin takaraivoon, ja ne toivottavasti auttavat parisuhteeni kanssa. Erityisen mukavaa oli saada kuulla psykiatrian erikoislääkärin luennolla sellaisia juttuja, jotka mielestäni eivät tule virallisissa yhteyksissä esiin lainkaan.

Esimerkiksi minusta on kamalaa, miten jotkut - myös jotkut ADHD-ihmiset itse - ovat hyvin jyrkkiä siinä, ettei saisi vedota ADHD:hen erityiskohtelun toivossa. "Ei saa käyttää ADHD-korttia!" Itse olen aivan eri mieltä. Saa käyttää ja pitää käyttää! Minusta on silkkaa väkivaltaa, että meidän pitäisi sopeutua neuronormaalin yhteiskunnan vaatimuksiin ja sääntöihin. Miksi pitäisi pakottaa ADHD-teini ruokailemaan keittiön pöydän ääressä, jos muiden perheenjäsenten suuäänet tekevät hänet tuskaiseksi? Tai miksi minut pitää yrittää pakottaa normaaliin päivätyöhön, jos se panee koko muun elämäni paskaksi? 

Siksi olikin kiva kuulla psykiatrin suusta, että ADHD:ta voi tutkia kahdelta kantilta: lääketieteelliseltä tai neurodiversiteetin kannalta. Lääketiede on se, jonka näkökulmasta meitä muokataan yhteiskuntakelpoisemmiksi terapian, ohjauksen ja lääkehoidon avulla. Mutta neurodiversiteetin näkökulmasta katsottuna me emme ole se, jota pitää muokata, vaan ympäristömme. Tähän suuntaan yhteiskunnassa ollaan ottamassa vasta pieniä askeleita. 

Mutta entäpä jos kerron, että neurodiversiteetti tarkoittaa samaa asiaa kuin biodiversiteetti, olisiko meidän ADHD-korttimme sitten helpompi ottaa vastaan? Eli mitä monimuotoisempi on luonto, sen paremmin se voi. Samoin mitä neuromoninaisempi on yhteiskunta, sen paremmin sekin voi. 

Myös vaihdevuosia kerittiin hiukan sivuta, ja se aihe olisi kiinnostanut minua tosi paljon enemmän. Mutta ihan fakta siis tosiaan on, että ADHD-oireet vaihtelevat kuukautiskierron mukaan ja vaihdevuodet voimistavat niitä. Omalla kohdallani olen huomannut menettäneeni niitä ominaisuuksia, jotka lasken ADHD:n hyviksi puoliksi ja toisaalta ne, jotka koen huonoiksi, ovat minussa voimistuneet. Se on perseestä. Kaikki vaihdevuosissa on perseestä. Ihmisen ei kuulu elää näin vanhaksi!

Kolmas erityisen ilahduttava yllätys psykiatrin luennolla oli se, että hän otti esiin RSD:n, joka ei kuulu ADHD-diagnostiikkaan, mutta on sitten ilmeisesti kuitenkin muutakin kuin "instatietoa". Se on (kopsaan muistiinpanoistani) äkillinen, triggeriä vaativa äärimmäisen epämiellyttävä tuntemus, joka kestää minuuteista muutamiin tunteihin ja johtuu siitä, että ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko voi johtua todellisesta tilanteesta tai omasta kuvitelmasta. Olen arvellut että omalla kohdallani kyse on tästä, kun varsinkin seurustelusuhteiden alussa kokiessani, etten kelpaa, saatan taantua aivan hetkessä johonkin järkyttävään lamaantumisen tilaan, jossa pääni kyllä toimii, mutta ruumiini ei. Käsivarsiini tulee hirvittävä kipu, jään kyyhöttämään itseni sisään, enkä pysty liikkumaan. Aivot antavat käskyjä suun puhua ja vartalon liikkua, mutta mitään ei tapahdu. Toivon, että kumppanini tajuaisi koskettaa minua, ottaa kasvoistani kiinni ja pakottaa minut katsomaan häntä, ottaa vaikka syliinsä ja vapauttaa minut siitä käsittämättömästä jäätymisestä, jonka vangiksi tipahdin. Se on kauhea tila ja ainoa tieto, mitä siitä on saatavissa on jotain jenkkien instameemiä. Tai ehkä nykyisin löytyykin jo enemmän asiaa mutta silloin kun minä sitä guuglettelin, niin ei mitään muuta löytynyt kuin sellaista, jossa lähdekritiikki on paikallaan.

ADHD, samoin kuin muutkin diagnoosit ovat pelkkiä sopimuksia ja sopimukset muuttuvat tiedon lisääntyessä. Niinpä myös ADHD:ssa on paljon sellaista jota ei diagnoosikriteereistä löydy. Juuri alkuviikolla julkaistiin uusi käypähoitosuositus, joka on minusta aivan erinomainen. Siinä kiinnitetäänkin ensin huomiota tutkittavan elintapoihin. Tämä meidän nykymaailmamme helvetin kännyköineen, avokonttoreineen ja -luokkineen, ylivaativine työelämineen ja liiallisine valinnanmahdollisuuksineen vie ihan normaaliltakin ihmiseltä keskittymiskyvyn. Kun ensin pannaan kuntoon päivärytmi ja nukkuminen, voidaan vasta alkaa miettiä, onko kyseinen lapsi tai aikuinen ihan oikeasti neurokirjolla vai pelkästään ympäristönsä tuote.

PS. Sisäinen hotelliaamupalakriitikkoni antaa Kylpylähotelli Rauhalahdelle arvosanaksi kuutosen. Ihan perus, muttei mikään elämys. Samoin oli asianlaita muiden ruokailujen kohdalla, mikä oli hyvä, koska minulle ei tullut edes mitään kaipuuta ahmia.