Ai se olikin maskaamista

Olen jonottanut kirjastossa erästä ADHD-kirjaa vuoden päivät, mutta sen ilmestyminen lykkääntyi kaiken aikaa. Nyt se viimeinkin on minun käsissäni. Olen yrittänyt lukea aiheesta muitakin kirjoja, mutta en ole saanut niitä kahlattua läpi, koska self help - tyyppinen teksti saa minut aina ärsyyntymään. Pahin on ollut "ADHD-aikuisen selviytymisopas", joka olisi pitänyt lukea jo tutkimusten aikana (muistaakseni). Se on tietosanakirjan kokoinen järkäle. Täynnä tiukkaa asiaa. Ja ehtaa selfhelppiä satoine tehtävineen. Mission impossible. Minä vihaanvihaanvihaan sitä, että minun pitäisi olla täydellinen. Minun pitäisi muuttaa sitä ja tätä ja tuota itsessäni, jotta en olisi niin ADHD ja jotta sopisin paremmin tähän yhteiskuntaan. Minä en saisi käyttää ADHD:ta tekosyynä.

Se kaikki saa minut raivoihini. Minä olen aina, koko elämäni ajan kokenut elämisen olevan taistelua. Jokaikinen päivä on jossain määrin taistelua kaiken sen takia, mitä pitäisi olla, pitäisi tehdä ja pitäisi osata. Olen kuvitellut kaikkien muidenkin ajattelevan niin. Olin väärässä, sillä ilmeisesti ihmiset myös aivan kepeästi osaavat nauttia elämisestä. Kyllähän minäkin hetkittäin ja reissussa Helmutin kanssa jopa lähes koko ajan. Mutta pääasiassa elämä on synonyymi taistelulle.

Tämä uusi "Ai se olikin ADHD"-kirja on toista maata kuin aiemmin lukemani. Tässä ei ole selfhelppiä. Tässä vain kerrotaan asioista tutkimuksen ja lääketieteen sekä kirjoittajan oman kokemuksen kautta ja se tapahtuu jopa ilahduttavan rennolla ja hauskallakin kielellä. Vaikka en ole nyt kirjaa yli puolen välin luettuani oppinutkaan mitään uutta, mitä en jo tietäisi, koen jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja haluaisin tehdä merkintöjä ja suihkia huomiokynää sinne tänne. Huonon muistin hauska puoli nimittäin on se, että saan uusia oivalluksia asioista, jotka olen oivaltanut jo joskus aikaisemminkin.

Uusi näkemys tällä kirjoittajalla kuitenkin on se, että "ADHD ei ole tekosyy, vaan se on SYY". Mielestäni luin nyt jotain samankaltaista kuin mikä omakin ajatukseni meistä on: meitä ei saisi yrittää tunkea muottiin, johon me emme ilman TAISTELUA taivu. Olisi kiinnostavaa tietää, kokevatko muutkin ADHD-tyypit viettäneensä ikänsä juoksuhaudoissa luoteja väistellen. Tai ymmärsinkö minä kirjoittajan aivan väärin. 

No, ihan sama, sillä oikeastaan minun piti kirjoittaa tämä postaus maskaamisesta, jonka merkityksen minä nyt vihdoin (tai ehkä jälleen) oivalsin.

Minun on ollut vaikea käsittää tuota termiä, ja se kuitenkin on yksi ADHD:n perusjutuista. Kun olen lukenut maskaamisesta, olen ajatellut, että se on jotain teennäisyyttä. Että enhän minä sellaista tee - minähän olen kavereideni mielestä outo ja erikoinen oma itseni, enkä osaa valehdellakaan. 

Minua on aina lempeästi sanottu hulluksi. Se sana sekä friikin imago ovat inhottaneet minua, mutta olen niihin jotenkin alistunut, koska tiedän, ettei minusta ole normiin. En pystyisi millään näyttämään siistiltä ja huoliteltulta, joten on helpompaa käyttää hassuja vaatteita ja värjätä tukkaa siniseksi. En pysty tavalliseen päivätyöhön, joten on helpompi omaksua työnvieroksujan identiteetti, vaikka se tuntuukin loukkaavalta. En pärjää ihmissuhteissa, joten on helpompaa siirtää sosiaalisuus someen. En pysty hallitsemaan suutani ja kasvojeni ilmeitä, joten on helpompaa sanoa, että rehellisyys on minulle tärkeintä.

Mutta entä ne muut ihmiset, jotka eivät ole läheisiä? Heidän seurassaan minä en ole oma itseni.

Kaikilla ihmisillä on rooleja, eikö niin? On työrooli, kaverirooli, joukkuetoverirooli, äitirooli, siskorooli... Minua on aina ahdistanut se, miten erilainen olen eri ihmisten seurassa. Joissain tilanteissa olen itselleni niin vieras, että ajattelen olevani kuvottava feikki ja sitten poden morkkista loputtoman pitkään jälkeenpäin. 

Olen halunnut käydä esimerkiksi työväenopiston kursseilla, mutta jokainen elävänmallin piirustus, hopeakorutunti tai ilta sukututkimuksen parissa on ollut tuskallista taistelua. Jos olen avannut suuni ja osallistunut, häpeä on iskenyt. Jos olen yrittänyt olla vaiti ja huomaamaton, olen silti hävennyt. Olen ollut niin vääränlainen ja vieras, ettei sitä pysty sietämään. Mutta luultavasti kukaan niistä muista ihmisistä ympärilläni ei ole tajunnut minussa mitään outoa. Olen selviytynyt kursseista näennäisen normaalisti. 

Elin 20 vuotta siinä uskossa, että olen introvertti, koska lyhytkin aika ihmisten seurassa teki minusta lopun. Minulle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko. Olenkin kovasti yrittänyt ajatella, että roolit ovat normaalia, eikä niistä pidä ahdistua. Mutta oikeasti, hajottavatko roolit kaikki muutkin ihmiset, eikä vain minua?

Ehkä jollain lailla pääsin jyvälle asiasta silloin, kun aloin ounastella, että sain ahdistuskohtauksia sosiaalisista tilanteista vain sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa en osannut olla oma itseni. Niiden, joiden seurassa jouduin pakottautumaan hankalaan rauhallisuus-, asiallisuus- tai kohteliaisuusmoodiin. Pakottautuminen saattoi aiheuttaa jännittämistä, jonka takia suustani loikki käsittämättömiä sammakoita tai sanoja, jotka eivät ole sanoja lainkaan. Tai kompastelin ja pudottelin tai rikoin tavaroita. Työväenopistoharrastuksissani olin aina se ainoa, joka ei ollut vielä eläkeiässä. Minä olen vääntänyt hopeaa, tutkinut kirkonkirjoja, jumpannut ja piirtänyt, ommellut ja tehnyt puutöitä mummojen ja pappojen kanssa. Ja ollut tuskallisen ahdistunut kaiken aikaa. 

Postissa minulla oli joukko työkavereita, joiden seurassa lopulta ymmärsin, etten todellakaan ole introvertti. Minä rakastin meidän äänekästä kahvipöytäriehumistamme ja huonoa läppää. En malttanut odottaa, että pääsen töihin pulpattamaan oman "postiperheeni" kanssa. Majiksella löysin uuden oman porukkani, ja olin aina heidän seurassaan, enkä juuri lainkaan itsekseni, enkä siltikään joutunut kieriskelemään tuhkassa iltaisin itseäni rangaistakseni. Kuitenkin jos jouduin tekemään vaikka jotain talkoohommaa sellaisen tyypin kanssa, jonka seurassa oma itseni piiloutui, minä taas hajoilin vanhaan tuttuun tapaan. Vähänkin vaivaantunut, hiljainen tai seesteinen ihminen aiheuttaa minussa sietämätöntä henkistä kiemurtelua, joka tuntuu fyysisenä epämukavuutena. Pulppuilevien, äänekkäiden, iloisten ihmisten kanssa minä en ahdistu, enkä kärsi häpeää jälkeenpäin.

Juuri se tuskallinen ahdistus erottaa maskaamisen ihmisen tavanomaisista rooleista. Maskaaminen on äärimmäisen kuluttavaa. Ehkä juuri siinä piilee se syy, miksi työelämä on ollut minulle niin karmeaa. Kun 8 tuntia päivässä yritän jollain tavalla rajoittaa itseäni, käyttäytyä kuten aikuisen ihmisen kuuluu, niin minä hajoan. Ja jos se maski joskus pääsee tipahtamaan ja minä huomaamattani nuolenkin lautaseni kahvipöydässä, tai istun toimistotuolilla kyykkyasennossa, niin jokuhan niistä oikean Sussun vilahduksista aina huomauttaa, jää tuijottamaan mykistyneenä tai nauraa minulle. Kotona työpäivien jälkeen iskevät olotilat, joita sanotaan ADHD-melttariksi tai ADHD-lamaantumiseksi. Itken ääneen lattialla, en saa mitään omia kivojakaan asioitani tehtyä, olen väsynyt ja tuskainen ja hirvittävän häpeissäni. Ja silti on pakko jaksaa vähintään tehdä seuraavan päivän eväät ja huolehtia siitä, että tukka ei ole aamulla rasvainen. Inho seuraavaa työpäivää kohtaan on väistämätön. Viikonloppu ei riitä rauhoittumiseen.