Helmutin matkassa taas

Kirjoittelen tätä Helmutissa. Olen nyt muutaman päivän mittaisella harjoitusretkellä ennen heinäkuussa koittavaa vapautta ja mahdollisuutta oikeaan reissuelämään.

Kun toissa aamuna heräsin kirkasvetisen Kivijärven rannalta, aurinko helotti täysillä ja olin nukkunut mainiosti, minä taas muistin, mitä järkeä tässä hommassa on.

Olin sen unohtanut. Helmutille kun on muodostunut tavaksi imeä minut kuiviin joka kevät. Katsastus, korjaamokäynnit, renkaat, verot ja vakuutukset vievät ihan tolkuttoman määrän rahaa. Minulla ei ole enää varaa pitää Helmutista niin hyvää huolta kuin haluaisin. Sen kuuluisi päästä säännöllisesti huoltoon. Jokainen rikkoutunut osa kuuluisi vaihtaa toimivaan heti. Se ansaitsisi pesua ja vahausta. Sen ei kuuluisi ruostua puhki vain minun aikaansaamattomuuteni takia. 

 

Mutta nyt on tilanne jo mennyt siihen, että tarjoilen sille pelkkää tekohengitystä. Korjaamojen miehet puhuvat minulle kardaaneista ja turboista, mutta minä valitsen vain pakollisimmat toimenpiteet. Tungen luottokorttiani maksupäätteelle itku kurkussa. Enkä valitettavasti aina edes vain kurkussa. Tänä kesänä olen jo itkenyt holtitonta räkäitkua erään korjaamon yrittäjän edessä, jonka jälkeen suureksi ilokseni, mutta myös häpeäkseni sain isot alennukset.

Alennuksista huolimatta Helmut nieli minun hyvistä talven tienesteistäni taas sellaisen summan, että olisin sillä rahalla viettänyt koko marraskuun Kanarialla. Sitä ajatellessani minä soimasin itseäni ihan hirveästi! Miksi helvetissä on rakastettava autoa enemmän kuin edes ketään ihmistä? Miksi siitä on niin mahdotonta luopua, vaikkei sillä edes ehdi retkeillä? Tai ole varaa retkeillä näillä dieselin hinnoilla...

 

Mutta kuten totesin jo tuossa aluksi: sain vastauksen kömpiessäni aamuaurinkooon Helmutin sisuksista lokkien kirkuessa ja vedenpinnan välkkyessä! Missä muualla minä osaan syödä aamupalan ilman ruudun tuijotusta? Missä muualla maltan tiskailla astiat heti ruokailtuani? Missä muualla päivät kuluvat nautinnollisen hitaasti? Missä muualla pääni hiljenee? Missä muualla en stressaa mitään? Missä muualla en muista kaivata mitään tai haluta mitään? Missä muualla minä elän tyytyväisenä juuri siinä, missä olen?

(En muuten puhu nyt sadesäiden tai pakkasaamujen helmustelusta. Rajansa tälläkin rakkaudella!)

 

Tällä parin päivän irtiotollani totesin jo, että suppilaudan roudaaminen mukana tuo paitsi ihanaa luksusta rantapummin elämään, valitettavasti myös ärsyttävää säätämistä ja matkailun epämukavuutta. Laudan täyttäminen on sen verran työlästä, että mielummin jätän täyttämättä. Puolityhjänä se mahtuu kyllä Helmutin kyytiin, mutta joudun heivaamaan sen parkkipaikoille, jos tarvitsen jotain kaapeista tai haluan käydä pitkäkseni matkan varrella. Joskus voin joutua nukkumaan yön paikassa, jossa suppilautaa ei vaan voi säilyttää auton vieressä. Erittäin hankalaa siis. Nyt minun on syydettävä Helmutin vielä lisää rahaa ja alettava etsiä kattotelinettä! Eihän Kesän Suuresta Seikkailusta tule yhtään mitään ilman kattotelinettä!