Ekan viikon reissukuulumiset

Tämä viikko on ollut paitsi ihana, myös ihan tolkutonta sähläystä. Minulta on unohtunut kotiin yhtä jos toista, olen hukannut tavaroitani ja mokaillut miten sattuu. En onneksi sentään ole liikenteessä sekoillut, mutta olenkin ajanut vasta tosi vähän. Kokonainen viikko upposi matkaan Imatralta Helsinkiin, mutta ei suunnitellusti. Olin ajatellut eteneväni pikku päivämatkoja maalaisteitä pitkin ja tutustuvani kaikkeen kivaan, mitä vastaan tulee. No, puolikkaan päivän verran minä jopa onnistuin siinä. 

Pysähdyin katselemaan vanhaa myllyä Miehikkälässä ja kuvaamaan nukkeja. Vaikka minulla on kaksiteholasit, en tykkää katsella niillä kännykkää, vaan riisun ne päästäni aina valokuvatessani. No, olinkin niin fiksu, että riisuin ne maahan. Kun aloin keräillä kamppeitani jatkaakseni matkaa, totesin jo astuneeni lasien päälle. Toinen sanka oli katkennut korjauskelvottomasta kohdasta. 

Kaikkeen varautuneena minulla oli vanhat kaukolasini Helmutissa mukana, ja niiden turvin matka saattoi jatkua ihan mukavasti. Seuraavaan aamuun saakka siis. Silloin tajusin, ettei varalaseja löydy enää mistään. Mylläsin Helmutin ympäri, nuuskin kaikki rantakivikot, kävin uudelleen geokätköillä, jotka olin etsinyt edellisenä iltana, mutta mistään en lasejani bongannut. Olin siis jumissa ajokyvyttömänä virolahtelaisella venerannalla.

Oli pyydettävä apua kotimiehiltä. Juuri oli Heila postittanut unohtuneet vesivärini kaverini luo Vantaalle, kun hän joutui jälleen kerran paketointihommiin. Toiset vanhat kaukolasini piti saada Virolahdelle. Sulo kiidätti paketin postiin ja minä jäin odottelemaan, että lasit saapuisivat paikalliseen pakettiautomaattiin. Sinänsä minulla kävi tuuri, että olin puolisokeana juuri siellä, missä olin. Ilma oli täydellinen ja jumituspaikka samoin. Ruokaa oli kaapeissa riittävästi. Mikäs siinä oli odotellessa. Kerkesin viimeinkin tehdä kävelylenkkejä ja leikkiä kyllikseni. Tietenkin sitten nukkeleikin tuoksinassa pudotin Kenin suppimelan veteen ja se vajosi nopeasti mutaisen lahden pohjaan. Nuket ovat nyt reissussa melattomana - minun suppilautani sentään on yhä kunnossa.

Sain rikkoutuneet rillini maalarinteipillä sen verran kasaan, että uskalsin ajaa pikkutietä kuntakeskukseen, kun paketti sinne saapui. Mihinkään oikean liikenteen sekaan niillä rillukoilla ei olisi tohtinut lähteä, koska sangan pieni virheasento muljautti maiseman vinoksi. Minulta oli jo hävinnyt sen verran päiviä, että toimivat silmälasit saatuani minun olikin sitten pakko ajella aikalailla suoraa tietä Vantaalle, koska olin sopinut saapuvani perjantaina kaverin luo - sinne, missä ne vesivärini minua odottivat.

Vaan kun kiidin moottoritiellä, alkoi Helmutin öljyvalo piipittää. Sama vika on tapahtunut nyt jo kolmen öljynvaihdon jälkeen: korjaamoilla on lorotettu liikaa öljyä Helmutin sisuksiin. Siirryin takaisin kyläteille ja piippaus rauhoittui. Ajoin illaksi Kotkaan, nukuin karavaanareiden kaverina Katariinan meripuiston parkissa ja lähdin aamulla ensi töikseni etsimään apua autokorjaamoilta. 

Onneksi valitsemallani korjaamolla suostuttiin auttamaan minua näin äkkiarvaamatta ja jopa tiedettiin, että kyseesä onkin helmuttien tyyppivika: vaikka öljyä on oikea määrä, anturi raivoaa. Imaisivat sitten öljyä vähemmäksi ja matkani saattoi jatkua. 

Päätin tehdä pikapysähdyksen Strömforsin ruukissa, mutta paikka olikin niin ihana, ettei sieltä ihan pikaisesti pois päässyt. Sorruin yhdessä käsityöputiikissa ostamaan Sulolle tuliaisiksi virkatun pupun, ja kävin vielä rahkaletuilla Oh My Coffee -kahvilassa, jolle olen joskus tehnyt logon. Siellä pupu sitten katosi! Tajusin aika pian kuitenkin, että se oli saattanut lentää roskikseen serviettien ja kertislautasen keralla ja ryntäsin perään. Sieltähän se pupu onneksi löytyi!

Aloin olla jo aika huolissani siitä, mihin tämä kaikki oikein johtaa. Muutenkin hermostutti ajatus lähteä helmustelemaan ventovieraaseen Viroon ja nyt se pelko vain vahvistui. Jos en hukkaisi omaa päätäni, niin Helmutin vielä ihan varmasti.

Perjantai-ilta kaverin perheen luona sujui ilman suurempia tragedioita ja iloisena ja umpiväsyneenä kaaduin Helmutin petiin. Aamulla, kun kaverini lähti töihin, minä hyppäsin paikallisjunaan ja huristelin Helsinkiin. Sattui niin hienosti, että oli Pride-viikonloppu ja minulla oli pitkästä aikaa sopiva sauma osallistua kulkueeseen. Kaikesta oppineena ompelin Kenin irtoilevan pään irti sen kaulaan, jotten vain hukkaisi kalleimpaani. Päätön Ken kesäreissulla olisi varmasti ratkiriemukasta "kontenttia" Instaan, mutta särkisi minun sydämeni. 

On hassua, että vaikka joutuu osallistumaan yksinään Pride-marssille, ei yksinäisyys haittaa ollenkaan. Yhteenkuuluvuuden tunnelma on niin kaikenkattava, että hymyssä suin minä siellä taas mukana seikkailin. Aiempien kulkueiden kokemuksesta tiedän, että liikkuminen on tuskastuttavan hidasta. Niinpä odottelin rauhassa Senaatintorilla ja katsoin kulkueen lähtöä. Liityin jossain vaiheessa joukkoon ja kävelin kulkueen reunalla omaa vauhtiani. Eli siis lopulta ohitin koko letkan ja saavuin Kaivopuistoon ennen johtoautoa. Kerkesin käydä kaikki kojut läpi rauhassa ja häipyä ennen sadantuhannen ihmisen tungosta. 

Kipitin sieltä Taidehalliin lumoutumaan Tommi Toijan liikuttavista veistoksista ja taianomaisesta ateljeesta. Pois lähtiessäni totesin kadottaneeni museon säilytyslokeron avaimen! Mikä nöyryytys mennä asiakaspalvelijalle tunnustamaan asia. Kovasti minulle vakuuteltiin, ettei se haittaa, ja kyseltiin, olenhan katsonut kaikki taskut. Olin olin, monta kertaa. Käynyt vessassakin tarkistamassa. No, sain laukkuni lokerosta ja lähdin nolona hätäjuoksua pois, vaikka olisin halunnut vielä tsekata museokaupan. Hävetti liikaa. 

No, vielä enemmän hävetti siinä vaiheessa, kun oikeaa pakaraani kutitti jossakin lähellä rautatieasemaa ja kannikkaani raapiessani ymmärsin, että minullahan on takataskut ja se avain siellä takataskussa! En tosiaankaan kyennyt palaamaan takaisin palauttamaan avainta, vaan päätin nukkua yön yli ja postittaa avaimen museolle.

Tänään sitten laitoin museolle sähköpostia, kun häpeä oli unen myötä kadonnut. Sieltä tuli iloinen viesti takaisin ja onniteltiin uusista taskuista! Avainkin on jo postilaisten huomassa. Toivottavasti he nyt eivät sitä kadota Vuosaari - Töölö -välillä.

Näiden kaikkien kommellusten jälkeen olen nyt selviytynyt laivaan ja näpyttelen tätä postausta kiitollisena superhyvästä wifistä. Tämä on rahtilaiva ja matkustajia varten on salillinen tuoleja. Meteli tässä salissa on korviahuumaava, ja korvatulpat auttavat vain vähän. Lapsia nimittäin on paljon, ja ne käyvät ihan ylikierroksilla. Minä sen sijaan käyn alikierroksilla, sillä olen suunnattoman väsynyt jännitettyäni tätä rajanylitystä. Tallinaan saavutaan puolen yön aikaan ja vielä pitäisi onnistua Helmut parkkeeraamaan jonnekin ehjänä.

Siitä sitten alkaa tämän eeppisen seikkailuni osa kaksi.

(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)