Tavallisesti talvipaniikki iskee minuun juhannuksen aikoihin. Tänä vuonna se onkin jo nyt ihan voimissaan. Minulla on oikeasti aikamoinen pakokauhu ensi talvesta, ja eilen kirjailemani reissusuunnitelmatkin osoittautuvat tarkemmalla miettimisellä kelvottomiksi. Tietokone ei todellakaan mahdu käsimatkatavaraan. Telttailu on Fuerteventuralla sallittu vain kesäkaudella. Gran Canarialla on talvileirintäalueita, mutta niillä telttailusta joutuisi tietenkin maksamaan. Plus olisi vuokrattava auto. Toinen hyvä summa. Kodinvaihto on vielä tutkimatta, mutta en odota siltä ihmeitä.
En haluaisi pilata kesääni itkemällä jo valmiiksi talvea ja toimeentulo-ongelmia. Mutta juhannuksena minulta loppuvat koulutuksen tuomat yhdeksäneuroiset, ja kevään isot tienestini hupenevat Helmutin korjaamisiin. On hetkiä, jolloin jopa pystyn myöntämään itselleni, että Helmutista olisi pakko pystyä luopumaan. Rahani riittäisivät elämiseen ja jotain voisi jäädä säästöönkin, ellen joutuisi syöttämään joka ropoa Helmutille.
Helmutista on iloa vain kesällä ja juuri kesällähän minä viihtyisin kotonakin. Mopo, suppilauta, Saimaa ja oma piha ovat onnellisuustekijöitä. Toki Helmutin kanssa reissailu on superonnellisuustekijä, mutta kyllä minä kesästä selviytyisin ilmankin sitä. Talveenhan minun pitäisi niitä helpotuksia keksiä, ja ainoa, mikä oikeasti auttaisi, olisi pitkä matka aurinkoon.
Mietin, mikä teki viime talvesta niin erityisen raskaan ja ainakin yksi syy taitaa olla siinä, ettei joulun jälkeen tullutkaan valoa. Helmi-maaliskuussa ei ollutkaan normaaleja himopakkasia kirkkaine taivaineen. En päässytkään järven jäälle pitkille kävelyille termari repussani. Kaiken aikaa oli harmaata ja sateista. Ja sitten oli masentuneita läheisiä, ja arjestani puuttui nauru.
Miten helppoa elämäni olikaan Sulon kanssa Immolassa. En minä silloinkaan tienannut sen enempää kuin nykyisin, mutta silloin rahani riittivät ihmisarvoiseen elämään ja vieläpä jokatalviseen muuttolintuiluun. Nykyisin jokainen päivä on eurojen laskemista. Minä oikeasti pidän jo kolmatta vuotta kirjaa kaikista menoistani ja tuloistani taulukkolaskelmaohjelmalla. Aiemmin Hemut oli suurin kulueräni. Nykyisin se on asuminen.
Tiedän kyllä, miksi minulla on nyt tällaisia raskaita ja pessimistisiä ajatuksia. Olen nukkunut kokonaisen viikon ihan surkeasti. Luulen, että syynä
on tuo minun venähtänyt nilkkani, joka ei suostu pysymään kohoasennossa
öisin ja herättää minut tunnin välein mitä ihmeellisimmistä asennoista. Tai
sitten kyse on työssäoppimisstressistä. Minun täytyy kysyä ohjaajalta,
millaisia sanktioita minulle koituu, jos en pysty saamaan 35 työtuntia
kasaan joka viikko. Kouluviikkojen aikana minulle kasaantui taas paljon tekemättömiä kotihommia. En ole liikkunutkaan, ja syömiseni on ollut mitä sattuu. Olen niin lihava, etten mahdu viime kesän mekkoon. Ihan tuttu kuvio siis, kun en pysty repeämään kaikkeen. Koulu on kuitenkin ollut niin mielekästä ja innostavaa, että en ole ahdistunut siitä, miten se on syönyt muun elämäni. Laskin nimittäin toiveikkaasti ja ilmeisen virheellisesti sen varaan, että työssäoppimisjaksolla vapaata olisi enemmän ja pystyisin kyllä kirimään rästihommissa ja harrastamaan taas liikuntaa.
Olipa syy unettomuuteen mikä tahansa, niin se on
aiheuttanut tietysti sen, että mieleni alkaa mustua. Tulee epätoivoisia oloja ja itseinho nostaa päätään. Tällaisissa tapauksissa,
kun jostain syystä olen sinnitellyt huonolla unella viikon, tapaan
korjata tilanteen Opamoxilla. En ole tarvinnut sitä enää herran aikoihin
paniikkikohtauksiin tai ahdistuksiin, koska ne eivät tasaiseen elämääni
kuulu. Mutta univajeeseen Opamox tepsii myös. Nyt minä nukun ja huomenna osaan taas olla iloinen tästä, mitä on nyt.
5 kommenttia:
Tsemppiä <3
Kiitos Saila! Nukkuminen auttoi jo paljon. Ja kylmä päivä helteiden keskelle! Maltoin innostua tekemään työssäoppimiseen liittyviä esitteitä itsestäni!
Ihana kuulla, että nukkuminen auttoi!
Ymmärrän hyvin tuon talvipaniikin laskeutumisen harteille jo nyt! Mun isällä oli tapana ruveta jo huhtikuun aikoihin hokemaan, että ’kesä on menny’ ja sillon mä nauroin sille, mutta nyt mä ymmärrän sitä NIIN hyvin ja koen samaa! Ja siihen vielä se paniikki, että koko elämä vilisee silmissä pikavauhtia, kääk!
Ilman rahaa on ankeeta pitkiä aikoja ja auto kyllä vie rahaa. Mutta ilman on hankala liikkua kauas huokeammalla. Kattelin just viikonloppuna niitä kodinvaihtosivuja, sohvasurffausta ja workawayta. Hirveen kiinnostavia, mutta konkreettisesti ei ole kyllä anakaan meidän vaihtoehtoja. Onko sulla ketään tutun tuttua, jolla olis kytkös vaikka Espanjaan tai Italiaan, että voisit mennä huokeella asumaan sinne talveksi? Tyhmä kysymys, sulle olis se varmaan tullu itelle mieleen jo, mutta koetan kauheesti keksiä jotain…
Tsemppiä täältäkin. Jotenkin vielä tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampia talvet ovat. Kunpa vois asua puolet vuodesta jossain lämmössä.
Nukkuminen auttoi päivän ja sitten unettomuus palasi.
Tosiaan, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampia ovat talvet ja sitä nopeammin vuodet kuluvat. Tuntuu, että talvien lisäksi ihan kaikki elämässä vaikeutuu. Ja siten naistenlehdissä upeat naiset hehkuttelevat, miten viisikymppisenä elämä on parasta. Paskat. Kroppa pettää ja pää ei kestä mitään.
Thilda, mulla on kaksi kontaktia Espanjaan - molemmat olen jo kysellyt. Mutta ei löydy kodinvaihtajia kummastakaan suunnasta. Yritän vielä sitä Workawayta tutkia, mutta ne paikat ovat joko lastenhoitoa (ei ikinä!) tai sellaisissa paikoisa, että pitäisi olla auto.
Helmutilla on luultavasti viimeinen vuosi elämää nyt menossa. "Turbosta tihkuu öljyä." Sen olisi pakko päästä lämpöön tekemään kuolemaa.
Lähetä kommentti