Rakas, kaunis Helmut

Helmut vie minut perikatoon, ja silti siitä on mahdotonta luopua. Se meni tällä kertaa katsastuksesta läpi vain pienin huomautuksin! Mutta kun otin korjaamoihin yhteyttä ja kyselin hinta-arvioita, ne pienet huomautukset osoittautuivatkin sellaisiksi, että tarvitsisin lottovoiton. Nyt minun pitää kaiketi vain korjauttaa ne kohdat, mistä tuli virallista sanomista ja jättää määräaikaishuolto ja epäviralliset korjauskehoitukset huomiotta.

Onneksi minulla on yksi iso graafistyö valmistumassa ja saan laskuttaa sen kuun lopulla. On siis mahdollista, että pääsisin Helmutin kanssa tänä kesänä ihan kunnon reissulle.

Olen itse aloittanut ruostevaurioiden korjaamisen Sulon neuvojen mukaan. Aluksi olin niiden kanssa aivan epätoivoinen. Hyperventiloin ja itkin tuolla pihamaalla, mutta kun jatkoin vastenmieliseltä tuntuvaa hommaa, alkoikin vaikuttaa siltä, että siitä olisi ihan mahdollista selviytyä. Oli mukavaa nähdä, miten Helmutin rupinen iho minun käsissäni muuttui nätin sileäksi. Tällainen omin käsin korjaaminen vain lisää rakkauttani tuota autoa kohtaan!

Koska olisi ihan älytöntä yrittää löytää joku oikeansävyinen punainen maali paikkojen maalaamiseen, päätin tehdä Helmutista leppäkertun. Siitä tulee oikeasti vielä entistäkin söpömpi, kun se saa mustia täpliä pintaansa. Kerkesin suoriutua molemmista kyljistä ja toisesta takaovesta, ennen kuin kevät loppui ja muuttui näiksi syksyiksi päiviksi. Ulkona on niin kylmä, ettei sinne tee mieli edes mennä ja sitä paitsi kitit ja maalit tarvitsevat vähintään 10 asteen lämpötilan. Niinpä siirrän ruostehommia lukujärjestyksessäni eteenpäin ja teen nyt sisätouhuja. Kuten kirjoitan blogia!

Viime kesähän oli aivan älytön Helmutin kannalta. En mennyt kertaakaan Etelä-Karjalan rajojen ulkopuolelle, koska kuntouttavan työtoiminnan takia vapaa-aikani rajoittui vaan muutamaan päivään kerrallaan ja dieselin hinta pakotti pitämään ajomatkat mahdollisimman lyhyinä. Retkeilin siis vain Saimaan rannoilla omilla huudeilla. Vasta syyskuussa ajelin pääkaupunkiseudulle asti, kun kävin ihanilla minimessuilla leikkimässä nukketyyppien kanssa. 

Tänä kesänä suunnittelen, että nyt koulutukseni työssäoppimisvaiheessa teemme pienen reissun yhdessä Heilan kanssa. Minä voin tehdä opiskeluun liittyviä juttuja Helmutissa ja kirjastoissa. Kun opiskeluni loppuvat, pidän heinä-elokuun ajan niin vapaana, että voin sinkoilla aivan minne lystään. Olen todellakin ansainnut oikean loman. Haaveilen uskaltautuvani käymään Virossa. En ole käynyt ulkomailla herra ties kuinka pitkään aikaan ja se ihan oikeasti tuskastuttaa minua. En halua olla tyyppi, joka jännittää ulkomaanmatkoja! Minä haluan olla se Sussu, joka ostaa lipun autolauttaan ja ajelee valtioiden rajoista välittämättä sinne, missä aurinko paistaa. Kaikki te varmaan olettekin minun reissujani Helmutin kanssa Instagramista seurailleet tai ainakin pääpiirteissään tiedätte niistä.

Kun nyt ajattelen matkaani Manner-Euroopan eteläisimpään kärkeen, se tuntuu vähän epätodelliselta. Minulla on paljon tunnemuistoja siltä reissulta ja niihin kaikkiin liittyy vilu! Espanjan talvi ei ole yhtään niin lämmin kuin Kanarian saarilla, ja siksi minä en realistisesti enää haaveile sen matkan uusintaversiosta. Alan haaveilla sellaisesta vasta sitten, kun voin haaveilla mahdollisuudesta seilata jollain Helmut Kakkosella Kanarialle saakka. Siihen asti tyydyn haaveilemaan kotimaan matkoista.

Toissakesänä asuin Helmutissa 3 kuukautta Suomea kierrellen. Sekin oli ihanaa. Itse asiassa se oli ihanampaa kuin kolme kuukautta Euroopassa, koska siitä puuttuivat kaikki ne vaikeudet, joista Espanjan-reissullani kärsin. Suomessa on huusseja kaikialla, ja jos ei ole, metsään kakkaaminen onnistuu aina. Suomessa on miljardi uimarantaa ja retkeilyreitistöä, jonne voi parkkeerata yöksi. Ja Helmut on paljon paremmin varusteltu nykyään. Minulla on tuulisuoja keittimeen, aurinkopaneeli, virtapankki ja jääkaappi - mitään niistä minulla ei ollut Espanjassa.

Kun ajoin Helsingissä autolauttaan, minua jännitti positiivisesti. Olin ajatellut viipyä Keski-Euroopassa pidempään, mutta sää ei kannustanutkaan siihen. Siksi minä ajoin rauhallisesti Saksan halki pieniä teitä, mutta koko ajan kohti etelää, ja Ranskan läpi minä kiidin pelkkiä moottoriteitä ajaen. Yövyin ankeilla huoltoasemilla, ja jäin paikalleni vasta, kun saavutin Välimeren. Koko ensimmäisen kuukauden ajan olin innoissani ja utelias ja suuntasin rohkeasti Helmutin mitä älyttömämmille vuohipoluille ja rotkojen reunoille. Rakastin Espanjan karua vuoristoista maisemaa, läpitunkemattomia metsiä ja tekojärviä. Rakastin herätä Helmutin turvallisessa kohdusta ja kaivautua sinne iltaisin. Rakastin aurinkoisia päiviä luonnossa ja tykkäsin myös välillä pitää kaupunkipäiviä hiljaiselon vastapainoksi. Oli sopivan lämmintä sekä päivisin että öisin. 

Meinasin heti alkuun jämähtää yhteen paratiisiin, koska se oli niin täydellinen paikka minulle ja Helmutille, mutta kun huomasin, että matkan jatkaminen kohti suurta tuntematonta alkoi jännittää huonolla tavalla, pakotin itseni taas matkaan. Ja löysinkin sitten lisää paratiiseja!

Mutta sitten kaikki muuttui. En oikein tiedä, miksi niin kävi, mutta aloin pelätä. Toinen reissukuukauteni oli pelon kuukausi. Pelkäsin Helmutin hajoavan, pelkäsin ajavani rotkoon, pelkäsin pimeyttä, pelkäsin yksinäisiä rantoja ja pelkäsin ihmisiä. En nauttinut reissussa olemisesta enää yhtään. Sisämaan yöt kävivät kylmiksi ja jouduin pysymään rannikolla. Pissaamisesta ja kakkaamisesta muodostui kaikkea hallitseva peikko, joka pilasi kaiken. Oli aina löydettävä yöpaikka, jossa olisi vessa lähellä, koska karujen rannikoiden luonnossa ei ollut puskia kuten meillä Suomessa. Kivikovaan hiekkamaahan ei saanutkaan kaivettua kakkakuoppaa, eikä pissa imeytynyt maahan. Jos jollain rannalla olikin pusikko, se paljastui löyhkääväksi vessapaperiällötykseksi. 

Minä olin antanut itselleni tavoitteeksi ratkaista asumiseen ja työntekoon liittyvät ongelmani matkan aikana, ja niiden miettiminen pani minut ihan masentuneeksi. Luulen, että siinä on se syy, miksi reissusta tuli niin ankea. Stressi vei voiton kaikesta kivasta ja minä aloin keskittyä vain siihen kaikkeen, mikä oli vaikeaa. Yksinäisyys ei ollutkaan enää kivaa. Olin juuri peruuttanut Helmutin puuta päin ja takaikkuna oli säpäleinä, kun Heila pyysi, että tulisin hänen luokseen viettämään joulua. Makasin itkien Helmutissa ja pelkäsin nukkua pressulla "korjatun" ikkunan alla. Päätin, että palaan Suomeen, enkä edes yritä sinnitellä kevääseen saakka. Tilasin paluuliput laivaan, vaikka se tarkoitti sitä, että joutuisin ajamaan talvisen Saksan halki eli ostamaan talvirenkaat Espanjasta.

Mutta heti sen jälkeen tuolla ihanalla rannalla Marbellassa minä tapasin saksalaisen pariskunnan. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntui, kuin olisimme olleet aina ystäviä. Heidän seurassaan oli niin kotoisaa. Ja ennenkaikkea hauskaa! Kahden kuukauden hiljaisuuden jälkeen oli ihan mainiota saada nauraa ja kälkättää rallienglannilla. Silloin minun perusteettomat pelkoni kaikkea kohtaan katosivat. Yhtäkkiä vessattomuus tai kylmät rantasuihkut eivät olleetkaan enää mikään ongelma, eikä ajaminen tai auton hajoaminen pelottanut enää. Eikä pimeys sen enempää kuin ihmiset tai yksinäisyyskään. Aloin katua, että olin ostanut ne paluuliput!

Viimeinen kuukauteni olikin sitten ihana. Vietin saksalaisten kanssa ensin viikon Marbellan puskassa, jossa olisin helposti voinut viettää vaikka koko talven. Siellä oli kaikki tarvittava! Se oli yksi ainoa rakentamaton tontti keskellä kymmenien kilometrien mittaista kalliiden hotellien ja huviloiden valtaamaa rantahiekkaa. Siellä oli metsää pissattavaksi ja viiden minuutin kävelymatkan päässä marketti vessoineen ja Lidl sekä automaattipesula. Sinne löysivät tiensä sekä hienot matkailuautot että pilvihipit, joista jälkimmäisiä minä en olisi kaivannut. 

Nykyisin sinne ei ole menemistä enää. Siellä asuu vakituisesti iso hippiyhdyskunta, ja meno on epämääräistä. Kun me olimme siellä, vakituisia hippejä oli vain kolme porukkaa. Oli kaksi lapsiperhettä ja yksi "puutarhuri", jolla oli jossain lähettyvillä oma viljelmänsä. Ne kaksi hippiperhettä olivat saksalaisia, ja paenneet kotimaastaan siksi, että heidän lapsensa olisi pakotettu siellä kouluun. Nyt se luku- ja laskutaidoton lapsilauma opetteli kerjäämisen jaloa taitoa vanhempiensa kanssa. Yöllä täydenkuun aikaan he kaikki juoksivat pitkin poikin pihalla ja olivat yksisarvisia. Minusta se oli surullista. Kannatan kyllä vapaata yhteiskuntapakoa, mutta en lasten kanssa. Millainen tulevaisuus on noilla lapsilla, jotka vielä 15-vuotiainakaan eivät osaa lukea? 

Minä huomasin viihtyväni kalliiden matkailuautojen seassa paremmin kuin surffareiden ja muiden huolettomien maankiertäjien joukossa. Helmut näytti hassulta rivissä bussin kokoisten kulkineiden seassa, mutta se tuntui turvalliselta. Rikkaat matkailijat käyttäytyivät siivosti ja vetäytyivät liikkuviin koteihinsa pimeän tullen. Hipit sen sijaan mesosivat nuotioillaan. Minä olen siis enemmän karavaanari sielultani kuin haiseva hippi - kuinka yllättävää!

Yöt olivat jo tosi kylmiä, joten ei ollut enää mitään asiaa lähteä vuoristoihin, joita niin kaipasin. Tapasimme saksalaisten kanssa vielä toisenkin kerran eräällä kalliiden matkailijoiden valtaamalla rannalla, joka myös oli hyvä paikka viipyä pitkään. Espanjassa kunnat suhtautuivat eri lailla rannoilla majoittuviin. Tässä kunnassa meidät hyväksyttiin ja aamuisin saapui leipomon auto myymään tuoretta leipäänsä. Siellä minä tein aamuisin puolen tunnin kävelyn huoltoasemalle kakalle, ja tyhjentelin pissapottaani kivien taakse. 

Iltaisin pimeys saapui ja kosteus laskeutui kuuden aikaan. Silloin minä kömmin Helmutiin katselemaan elokuvia ja hörppimään kaakaota. Aamulla vasta yhdeksän maissa alkoi aurinko lämmittää niin paljon, että oli mukavaa kaivautua ylös sängystä. Se tarkoitti 15 tunnin makaamista päivittäin ja siinä on syy, miksi haluan seuraavalle suurelle matkalleni oikean pakettiauton, jossa mahtuu liikkumaan.

Vaikka matka tässä vaiheessa tuntui taas onnelliselta, oli pakko pitää suunta pohjoisessa. Saksalaiset olivat lähteneet paluumatkalle jo aiemmin, mutta minä halusin viivyttää paluuta viimeiseen saakka. Niinpä pakkasin Helmutiin valmista ruokaa koko Euroopan läpiajoa varten, ja ajoin yhtä kyytiä Lyypekkiin asti. Mitä nyt käväisin moikkaamassa saksalaisia pikaisesti heidän kotonaan matkan varrella. Vetelin 11 tunnin päivämatkoja rekkakaistalla, koska Helmut ei tykkää ajaa kahdeksaakymppiä kovempaa.

Saksalaisista jäi pysyvä osa elämääni. Olen sittemmin käynyt kerran heidän luonaan ja he ovat kahtena kesänä käyneet täällä minun luonani. He rakastavat Suomessa reissaamista; tämä on kuulemma Espanjaakin parempi maa. Täällä on järviä ja hiljaisuutta kaikkialla - jotain mitä Saksasta ei löydy juuri lainkaan. Ja espanja on mennyt piloille liiallisen vanlifer-määrän takia, kuten Portugalikin.

Olin ajatellut, että viimeistään eläkkeellä minä myyn nämä asuntoni ja ostan tilalle matkailuauton. Siinä voisin asua kesät Suomessa, talvet auringossa. Mutta nyt kun maailma meni sijoiltaan, venäläiset jäivät rajan taakse ja Imatra tekee kuolemaa, minun on aivan turhaa kuvitellakaan saavani näistä asunnoista sellaista summaa, jolla voisin ostaa kelvollisen pakettiauton. Toivottavasti maailma muttuu 15 vuodessa niin, että minä jotenkin vielä pääsen elämään vapaana. 

Tässä vaiheessa minä annan tekohengitystä Helmutille ja yritän järjestää elämäni niin, että kesäisin minua ei pidättelisi mikään eikä kukaan.