Jos joku olisi vielä kolmekin vuotta sitten yrittänyt väittää minulle, että pian minä julkisesti kuulutan tykkääväni talvesta ja hiihtämisestä, olisin suorastaan suuttunut. Niin idioottimaiselta väite vielä silloin olisi kuulostanut.
Olen inhonnut talvea niin kauan kuin pystyn muistamaan. Olen purskahtanut itkuun monet kerrat, kun ensilumi on satanut maahan. Olen vihannut ulosmenemistä niin, että lukioaikana kävin talven aikana ulkona vain sen verran, mitä vaadittiin kotiovelta kuplavolkkariin ja volkkarista koulun ovelle kävelemiseen.
Ja hiihtäminen sitten! Kouluvuosiin liittyy minulla paljon ikäviä ja tuskallisia muistoja, ja varsin usein pahimmat hetket koin liikuntatunneilla. Hiihtäminen oli kaikkein kauheinta. Kuudennella luokalla minulla oli opettaja, jonka näin jälkikäteen määrittelen sadistiksi. Viimeistään siinä vaiheessa kauhuni hiihtämistä kohtaan kasvoi painajaismaiseksi, kun hän määräsi minut koulujenvälisiin hiihtokilpailuihini nöyryyttämään itseäni.
Kouluvuosien jälkeen olenkin pystynyt pysymään erossa vastenmielisyyttä herättävistä liikuntamuodoista. Pelkkä ajatuskin suksien päälle nousemisesta on ollut aivan mahdoton.
Mutta sitten tuli Sulo. Kannustava, hyväksyvä, rakastava, äärimmäisyyksiin asti ymmärtävä Sulo. Ja minun suhtautumiseni paitsi talveen myös hiihtämiseen alkoi huomaamatta muuttua.
Kaksi vuotta sitten uskaltauduin jo kokeilemaan Sulon suksia. Lähdin lopulta yleiselle ladulle hänen kanssaan. Pysyin pystyssä. Uskalsin laskea mäen. Koin karmeita takaumia koulun hiihtokokemuksista, mutta pääsin niistä voitolle. Aloin tykätä hiihtoliikkeestä, sillä se sopi huonolle selälleni ja polvilleni. Kävin hiihtämässä yksin iltaisin, kun kukaan ei nähnyt minua.
Kun Sulo näin oli saanut minut koukutettua hiihtelyyn, hän sai syyn ostaa itselleen uudet sukset, jotta vanhat voitiin siirtää kokonaan minun käyttööni. Pääsimme yhdessä ladulle. Viime talvena minä taisin jo suunnata sinne jopa useammin kuin Sulo.
Kaksi talvea Sulo jaksoi ehdottaa, että ostaisimme minulle kunnolliset, uudet sukset. Hänen vanhat suksensa kuulemma olivat hankalat hiihdettävät, koska ne olivat niin kimmoisat. Minä torppasin uudet sukset, koska meillä oli kahdet ehjät, ja minun hiihtotaidoillani ei kannattaisi uhrata satoja euroja uusiin suksiin. Enkä kyllä uskonut, että suksissa olisi mitään eroja - sukset kuin sukset, yhtä hankalia ja huteria kaikki.
Koska Sulo ei ollut koko ajan voitelemassa minunkin suksiani, minun oli opeteltava voiteleminen itse. Se ei kiinnostanut minua. Tunsin kyllä onnistumisen iloa, kun sukset toimivat ladulla myös minun voitelutyöni jälkeen, mutta koko homma oli minusta varsin vaivalloista. Tämän takia aloin hitaasti muuttua myönteisemmäksi uusia suksia kohtaan. Nykyisin kun on tarjolla suksia, joita ei voidella lainkaan!
Viime vuonna ostin veronpalautuksilla järjestelmäkameran. Tänä vuonna päätin palkita itseni suksipaketilla. Sulo löysi netistä sievät Karhun sukset, joissa oli kukkakuvio, ja kun minä ne näin, päätökseni oli valmis. Jos ostan kerran elämässäni uutukaiset sukset, kyllä niiden on oltava myös silmää miellyttävät.
Nämä uudet sukseni miellyttävät minua paitsi ulkoisesti, myös kaikin muin tavoin.
Olen nyt kahtena päivänä käynyt kokeilemassa niitä. Ne ovat suloiset. Myyjä sanoi, että niillä pitää hiihtää ainakin 20 km, ennenkuin ne alkavat luistaa. Minusta ne luistavat jo nyt aivan ihanasti, ja mikä vielä ihanampaa, niitä ei saa lipsumaan taaksepäin sitten millään! Huomaan nyt myös Sulon puheet vanhojen suksien hankaluudesta todeksi. En minä näiden kanssa horjahtelekaan koko ajan tai kaatuile suoralla maalla.
Onneksi on lunta, onneksi on pakkasta. Ihanaa, kun on talvi.
20 kommenttia:
Voih, luin tätä innolla, sillä voin niin samaistua kouluajan muistoihisi ja uudelleen löytämääsi innostukseen!
Olin kouluaikoinani jonkinlainen liikunnanopettajan silmätikku, ja vaikka aikuisiällä olen palannut urheilun pariin uudella innolla ja onnistumisien siivittämänä, tappoi hirviömäinen liikunnanopettaja aikoinaan kiinnostukseni urheiluun kokonaan. Luistimia en kyllä vieläkään halua jalkaani - viimeksi sain sellaiset koululta, ja niiden pohjassa oli pieni naula pystyssä. Opettaja sanoi, että kipuun tottuu, ja niinpä luistelin pikkutyttönä naula jalassa, kunnes jäähallin talonmies tuli kysymään, onko jalkani kipeä ja kerrottuani naulasta, hän naulasi sen pois. Arpi jalkaan ja sieluun on kuitenkin jäänyt!
Viime vuonna kokeilin hiihtämistä ensimmäistä kertaa kouluaikojen jälkeen armeijassa ja vieläpä koiran vetämänä, ja se jos mikä oli hauskaa! Nyt en malta odottaa, että saisin omatkin sukset - totuin hiihtämään valtion kumisaappaisiin kiinnitettävillä lankuilla, mutta pidin niistäkin. Ehkä minäkin laitan ensi vuonna veronpalautukset omiin suksiin!
Aaargh, "kipuun tottuu"! Käsittämätöntä.
Mahtavaa kuulöla, että armeijan lankut saivat sinut tykkäämään hiihdosta! Ajattele, miten helppoa hiihtäminen olisi uusilla suksilla niiden jälkeen!
Minusta on ihmeellistä, miten koululiikunnasta onkin niin ansiokkaasti onnistuttu tekemään sellaista, että sen sijaan, että se kannustaisi ja innostaisi lapsia liikkumaan, se aiheuttaa traumoja. Miksi kaiken liikunnan on oltava kilpailua?
Miksi kaikkien on selvittävä samoista lajeista, vaikka jokaisella meillä on erilainen fysiikka ja nautimme erityyppsistä lajeista?
Meillä oli lukiossa liikunnanopettajan sijaisena eräs Anne, ja silloin olen ainoastaan tykännyt liikunnasta. Anne toi liikuntaa monipuolisesti esiin, ja teki sen hyväksyvästi ja huumorilla, ilman verenmakua ja kilpailemista. Sellaisia opettajia pitäisi olla enemmän. Terveisiä vaan Annelle, missä mahtaakaan olla ja mitä tehdä. :D
Oi hiihtäminen on ihanaa! Minulla se taas oli yksi niistä lajeista, joista pidin, koska sai mennä omaan rauhalliseen tahtiin. Ekaluokan hiihtokilpailuissa minä ja eräs kaverini hiihdimme ja juttelimme koko matkan, emmekä ollut edes viimeiset. Opettaja voi vaikuttaa kyllä paljon siihen, millaiseksi suhde liikuuntaan muodostuu. Ja hienoa, että sinäkin olet päässyt traumoistasi. Minulla on edelleen lentopallotraumoja.
Toivottavasti lentopallotraumasi väistyvät joskus. Minunkin on yhä hyvin vaikeaa suhtautua mihinkään joukkuelajeihin.
Minä tykkäsin suunnistuksesta metsässä, mutta siinäkin opettaja pilasi ilon, kun pisti meidät aina suunnistamaan pareittain. Paras kaverini oli pulska ja hidas, ja minun olisi tehnyt mieleni vilistää kantojen ja varpujen yli kovaa kyytiä. Olimme hyvin epäsopiva liikuntaparivaljakko.
Ihanaa, että olet löytänyt hiihtämisen ilon :) Minä pidin lapsena hiihtämisestä. Voitin kaikenlaisia palkintojakin. Mutta sitten tuli koululiikunta! Meillä ei paljon hiihdelty. Meillä pelattiin kaikkia iljettäviä joukkuepelejä, ja minä istuin aina vaihtopenkillä, koska eihän kukaan halunnut mua joukkueeseen, mutta se siitä katkeruudesta :D En ole hiihtänyt 18 vuoteen, mutta nyt olen etsimässä itselleni ja tytölleni suksia :)
Terveisiä Sulolle, että minulta löytyy myös mies joka on saanut minut hiihtämään uudelleen. Ja nauttimaan siitä. Miten ne miehet oikein tekevät sen manipuloinnin? ;)
-W-
Minulla on siis vielä tavoitetta :)
Hiihtokammo kouluajoilta ei meinaa antaa periksi. Suksia ei vielä ole, mutta pikkuhiljaa on hiipinyt mieleen ajatus niiden hankinnasta. Ja jos noin kivoja kuoseja on niin miksipä ei!
Hahaa! Aika hauskaa. Kuulostaa tutulta, paitsi että muistelen kyllä varhaislapsuudessa pitäneeni talvesta ja lumesta. Hiihtäminen todellakin lakkasi olemasta kivaa silloin, kun sitä alettiin harrastaa koulun jumppatunneilla. Luistelusta kyllä pidin. Mutta vähitellen talvi alkoi etoa yhä enemmän.
Vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen minut oli vallannut se järjetön Suomi-nostalgia, joka kai valtaa jokaisen expatin. Niinpä ekana talvena takaisin Suomeen muuttamiseni jälkeen serkkuni onnistui houkuttelemaan minut ladulle muutaman kerran, kävin jopa hiihtämässä yksinkin ja yli-intona ostin omat sukset (koska ne, joilla siihen asti hiihdin, oli äidin vanhat puiset Karhut, jotka olivat nykylatuja leveämmät ja siksi tosi hankalat julkisilla laduilla). No joo, valitettavasti sen jälkeen palasin normaalitilaan eikä ole tullut mieleenkään kaivaa monoja ja suksia esiin. Pitäisikin myydä ne.
Hienoa kuulla että sinulle siitä on tullut oikea uusi harrastus! Terveellistä liikuntaahan tuo on.
Monot ovat olleet ostoslistallani jo pari vuotta. Suksia on saunanvintti täynnä, tosin niillä varmaan lipsuu taaksepäin ja eteen ei luista sitten millään... Nuo kukkasuksethan ois puutarhurille aika passelit ;)
Taitaa olla opettajilla aika paljon omaa vaikutusmahdollisuutta siihen, miten koulussa liikutaan. Itse olen käynyt kouluni pienissä kouluissa ja ainakin niissä tehtiin ihan selkeästi opettajan kiinnostuksen mukaan.
Ala-asteella meillä enimmäkseen käveltiin, pelattiin nelimaalia ja keilattiin muovisilla keiloilla, leikittiin tervapataa ja sellaisia pihaleikkejä. Liikunta oli kivaakin silloin.
Toisella ala-asteella (muutimme kun olin 12) sitten mentiin verenmaku suussa. Pienestä asti oppilaat pantiin koulujenvälisiin kisoihin uleisurheilemaan ja hiihtämään. Piti olla viimeisen päälle kaikki välineetkin. Tekniikka piti hallita, oli kyse sitten jääkiekosta tai korkeushypystä. Pesäpalloa pelatessa kakarat karjuivat toisilleen, kuin olisi henki ollut uhattuna.
Terveiset menevät perille!
Toivottavasti voitat kammosi ja sinulle käy yhtä mukavasti kuin minulle!
Minullakin oli teininä sukset, jotka eivät mahtuneet ladulle. Ja ihan vanhanaikaiset monotkin. Voi nolouden määrää. :-P
Sinun pitää tulla Sulolle voiteluoppiin, niin lipsuttelet sitten ainakin oikeaan suuntaan. :-D
Kirjoitit juuri samoista kokemuksista ja kauhunhetkistä, joita olen myös lapsuudessani kokenut :)
Pari vuotta sitten ostin sitten kouluaikojen ensimmäiset sukseni ja uskaltauduin laduille....ja rakastuin! Kouluaikoina hiihto tosiaan oli ihan pakkoa ja vielä kun täytyi osallistua kaikkiin kilpailuihin, kääk.
Vielä kun tuohon voiteluun tutustuisi, sillä on varmasti suuri vaikutus siihen pitoon ja luistoon :) Pointsit taas Sulolle kannustuksesta.
Minäkin olen muutamana talvena yrittänyt löytää hiihtämisen riemun. Mökillä järven jäällä lipsuttelun lisäksi uskaltauduin viime vuonna jopa ihan ladulle täällä pääkaupunkiseudulla, mutta siitä riemua söi kyllä voitelemattomat sukset. Kun pitoa ei ole ollenkaan ja pikkuisissakin mäissä tarvitaan hirmuisesti käsivoimia, että saa kammettua itsensä nyppylän päälle, himohiihtäjien suihkien vierestä ohi. Yritin googletella voiteluohjeita ja ne tuntuivat vielä ihan ylitsepääsemättömän vaikeilta.
Pidän muutenkin rauhassa luonnossa liikkumisesta ja koiran kanssa hiihtäminen on kyllä ihan parasta. Varsinkin järven jäällä, kun koira ei ole jatkuvasti kieppaamassa itseään jonkun risukon ympäri. Ehkä minäkin vielä innostun ja hankin itselleni kunnon sukset!
Onnea uusille suksillesi ja niiden tuomalle hiihtämisen riemulle. Kiitos tarinastasi.
Mahtaakohan esimerkiksi matematiikan tunneista tai kuvaamataidon tunneista tulla aikuisikään kestäviä traumoja joillekin? Tuntuu, että liikuntatunneista on jäänyt hyvin monille ihmisille kurjia muistoja.
Viime keväänä oli hienoa hankikantoa, ja oli ihanaa, kun pääsi hiihtelemään mihin vaan, eikä tarvinnut pysyä laduilla. Mutta nykyajan sauvat eivät oikein sovi hankihiihtelyyn, ne humpsahtavat läpi. Minä hankin ehkä ensi vuoden veronpalautuksista sitten sellaiset hankisauvat. :)
Kiitos, Paivis!
Lähetä kommentti