Ei näy valoa

Koska täällä kuusi ihmistä oli sitä mieltä, että haluaa lukea kuulumisiani, vaikka ne ovatkin syvältä ja poikittain, niin minä sitten jatkan kirjoittamista. Tämänkään kertaiset kuulumiseni eivät ole mitenkään riemastuttavia, mutta koska aina silloin tällöin joku täällä kommenteissa ehdottaa minulle työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumista, niin kerron nyt siitä asiasta.

Kun keväällä TYP:ssä sanoin uudelle virkailijalleni, että odottelen vain eläkkeellepääsyä, minut laitettiin ensin terveydenhoitajalle ja nyt vielä lääkäriin kaiketi juuri työkyvynarviointia varten. En tajua miksi, koska on ihan selvää, ettei työkyvyttömyydestä ole toivoakaan. Ei ADHD sen enempää kuin masennuskaan ole nykyisin enää peruste työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Kun lääkäri oli kuunnellut ja katsellut säälittävää itkuani kokonaisen tunnin, hänkin tuli siihen lopputulokseen, että olen sekä työkykyinen että -haluinen. Eläkkeestä on turhaa haaveilla ennen vuotta 2040. Vaikka minut jostain ihmeen syystä johonkin työhön huolittaisiinkin, ongelmana on se, etten edes keksi, mikä olisi sellainen työ, jota jaksaisin tehdä. Tai no, jaksaisinhan minä aina vaikka mitä työtä. Minä en sitten vaan jaksa elää, kun kympin tyttönä hoidan aina sataprosenttisesti hommani. Samalla koko muu elämä murenee ympärillä, kun pistän kaikki paukut työstä selviytymiseen, etten joutuisi julkiseen häpeään. Ja lopulta tulee se totaalinen stoppi.

Minun olisi jo 90-luvulla pitänyt tajuta, että kyse on burnoutista ja jäädä sairaslomalle heti ensimmäisen työpaikalla kokemani romahduksen jälkeen. Mutta ei, minä en ymmärtänyt asiasta mitään muuta, kuin että "en halua elää näin" ja jättäydyin työttömäksi. Silloin niin sai tehdä. Työttömyyskorvauksella myös pysyi hengissä ja pystyi jopa elämään ihan tyydyttävää elämää. Sen jälkeen olen luovinut työelämän sivussa, ja jokaisen romahduksen jälkeen väistellyt sairauslomaa. Idiootti. 

"En halua elää näin" on tulkittu niin, ettei minua huvita työnteko, kun en ole osannut eritellä, mikä siinä elämisessä tökkii. Nykyisin osaan. En jaksa työssäkäyvän ihmisen elämää, koska sosiaalisuuskiintiöni täyttyy työkavereiden ja asiakkaiden olemassaolosta, eikä minulla riitä sitten voimia pitää huolta ystävyys-, perhe- ja seurustelusuhteistani. Sosiaaliset suhteet ovat minulle kaikissa muodoissaan erittäin hankalia, tai ainakin työläitä. Kun automaattisesti teen sitä, mitä kaikki neurovammaiset tekevät, eli "maskaan" koko työpäivän, minulta loppuu energia. En siedä toisten asettamia vaatimuksia enkä aikatauluja. Kun minulla ei riitä voimia työpäivän jälkeen muuhun, kuin siihen, että saan räävittyä kasaan seuraavan päivän eväät ja vaatteet ja pakottauduttua suihkuun, jotta olisin ihmiskelpoinen, niin oma elämäni katoaa kokonaan. On jäljellä vain työ ja työhön valmistautuminen. Ja kysymys: mitä mieltä on tällaisessa elämässä?

Lääkäri arvioi, ettei ADHD ole se syy, miksi minä en työelämässä jaksa, vaan autismi. Asiat, jotka minut aina kaatavat työelämässä ollessani, ovatkin kuulemma enemmän autismin kuin ADHD:n oireita. Kyllä niissä ADHD-tutkimuksissa ääneen mainittiin, että minulla on autismipiirteitä, mutta ei niistä silti mitään mainita kirjauksissa. Nämä kaikki hankaluudet ovatkin sitten kai autismia. Ilmankos ei ADHD-lääkkeistä ollut apua edes kuntouttavan työtoiminnan sietämiseen. Mutta enhän minä myöskään siedä yksitoikkoista työtä ja samanlaisena toistuvia päiviä. Sellainen masentaa minut. Eikös se ole ADHD:ta esimerkillisimmillään? Huoh. Alan olla kyllästynyt koko diagnoosiin. Se toki selitti minulle elämänmittaiset vastoinkäymiseni ja jatkuvat epäonnistumiseni, mutta ei se minua auta selviytymään tästä kovasta paskayhteiskunnasta. Eikä minulle sen varjolla anneta yhtään armoa.

Tämän kaiken takia osa-aikainen työ on ollut ainoa, jota olen jaksanut edes jollain lailla. Kun olin käsityöyrittäjä, päätoiminen yrittäjyys oli pelkkä teoreettinen määritelmä. En minä koskaan käytännössä tehnyt täyspäiväisesti töitä. Minun päiväni olivat omatahtinen mylläkkä kotia, avioliittoa, harrastuksia ja työntekoa. Vain silloin, kun oli deadline, kuten myyntitapahtuma, puskin täysillä eteenpäin ja olinkin sitten ihan poikki sen jälkeen pari viikkoa. Lopulta tuokin työtapa kävi ylivoimaiseksi ja jatkuva rahan miettiminen lannisti minut. Pääsin Postiin osa-aikatyöhön. Valitettavasti se työ veikin minut kokonaan, eikä vain ajallisesti vaan myös henkisesti.

Jouduin nyt lääkärillä ottamaan vastaan lähetteen nepsyvalmennukseen, koska en keksinyt mitään perustetta kieltäytyä. En todellakaan jaksaisi mitään valmennuksia. En jaksaisi nykyisin edes leikkiä! Miten hitossa jaksaisin jotain valmennusta, jossa taas jatkuvasti tulen saamaan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten vääränlainen minä tähän maailmaan olen? Eihän se tuo minulle työtä, jolla pysyisin hengissä. Kaikki ongelmani ratkeaisivat, jos en joutuisi pärjäämään näin vähällä rahalla.

Olen oikeasti itkenyt lähes taukoamatta siitä saakka, kun toimeentulotukien takaisinperintämahdollisuus ilmaantui tajuntaani. Eli kolme viikkoa. Tuntuu kyllä paljon pidemmältä ajalta. En vaan enää päässyt irti tästä masennuksesta, kun se minut kunnolla nielaisi. Mikäänhän ei itkemällä muutu, mutta silti minä itken. Jos joku erehtyy kysymään, mitä kuuluu, vastaan itkulla. Hävettää itkeä koko ajan kaikkialla, julkisilla paikoillakin. Kun yritän mennä nukkumaan, menenkin itkemään. Kun alan tehdä jotain kotihommaa, alankin tehdä itkua. Kun käyn uimahallissa, pidättelen itkua jumpatessani ja repeän päästessäni pihalle. Itken nytkin, kun säälin itseäni niin helvetisti.

Lääkärin mielestä minun viime vuosien lamaannukseni ei johdu vanhenemisesta, vaan loppuunpalamisesta. Taas? Taas ilman syytä? Niinkö?

Olen kuulemma elänyt kriisimoodissa yli 2 vuotta eli siitä saakka, kun hallitus alkoi uhkailla leikkauksillaan. Ensin minä pelkäsin kuviteltua konkurssiani, ja kun ne kaikki uhkaukset sitten toteutuivat, ja minä jouduin oikeasti elämään näin, olen ollut katkeamattoman stressin alla. En pysty ajattelemaan muuta kuin rahaa. Siksi minä en jaksa leikkiä, ulkoilla, piirtää, liikkua... Nyt tämä asuntojen omistamisen vaarallisuus oli sitten se viimeinen niitti, joka tipautti minut masennukseen. Näen tällä hetkellä pelkkää tuhoa kaikessa: yläkerta vie minut tuhoon, Helmut vie minut tuhoon, oma kotini vie minut tuhoon ja parisuhteeni vie minut tuhoon. 

Onneksi lääkäri oli fiksu ja tajusi ihan itsekin olla tyrkyttämättä mielialalääkkeitä, eikä minun tarvinnut alkaa selittää, etteivät ne ole näiden vuosikymmenien aikana mitään masennusta minulta koskaan parantaneet tai poissa pitäneet. Hän jopa totesi, ettei ADHD-masennus parane lääkkeillä ja selitti eron normaalin ja ADHD-masennuksen välillä. Tavallinen, lääkkeillä hoidettava masennus kuulemma alkaa hitaasti ja parantuu hitaasti. Siinä on loiva kaari pohjamutiin ja sieltä pinnalle. ADHD-masennukseen taas tipahdetaan yhtäkkiä, ja sieltä myös singahdetaan ylös yhtä lailla salamana siinä vaiheessa, kun kuormittava elämäntilanne helpottaa. Tämä jälkimmäinen onkin minulle tuttu kuvio. Vaikka ADHD-masennuksen ja tavallisen masennuksen oireet ovat samat, ne rakentuvat tyystin eri tavoin. 

Mutta entä jos se elämänkuorma ei kevene? Koskaan? Tai edes vuosiin? Jos jaksaisin, voisin kasata tämän blogin tai instan perusteella aikajanan, joka näyttäisi, miten ADHD-masennukseni on vaihdellut eron jälkeen elämäni muutosten mukaan. Onnellisuusaikoja on ollut, kuten myös niitä pahimpia pohjia. Nyt juuri minä tiedän olevani tosi syvällä, koska toivon jo löytäväni rohkeutta tappaa itseni. Älkää hätääntykö siellä! En tule sitä rohkeutta löytämään, sillä kituminen on kuitenkin helpompaa. Ja minä tiedän, että tämä kituminen saattaa mennä ohi joskus jollain tapaa. Mutta älkää sanoko minulle, että "kaikki kyllä järjestyy", koska minun pääni ottaa sen lupauksena ja jos te lupaatte sellaista, minä odotan teidän myös järjestävän kaiken.

Tunnen oikeasti olevani vankina omassa elämässäni. Eihän se niin voi olla, vaan minulla pitäisi olla kaikki valta asioiden muuttamiseksi. Mutta kun en nyt osaa!