Entinen Sussu ja nykyinen Sussu

Etsin Heilalle ruosteenpoisto-ohjetta täältä blogistani ja kun sen löysin, jäin nalkkiin. Luin ja luin ja luin yli vuosikymmenen takaisia postauksia elämästäni Immolassa, kunnes silmäni väsyivät niin, etten enää saanut selvää kirjaimista. Niin paljon intoa, iloa, tekemisen riemua, tehokasta touhua ja aina jotakin uutta. Huumoria. Iloa omasta työstä. Ennentuntematona elämänriemua. Kiitollisuutta. Myös pettymyksiä ja virheitä, joista mentiin yli. Minua nauratti se, miten monessa pienessä välihuomautuksessa ja sivulauseessa näkyy se, mikä sittemmin ADHD:ksi paljastui. 

Kaipaan aivan hirveästi sitä hyperaktiivista Sussua, jonka tekstejä luin. 

Miten karmeaa onkaan, että siitä Sussusta tuli tämä nykyinen, joka ei saa mitään aikaan. Tämä blogi oli aiemmin käsillä tekemisen ilosanomaa, mutta nyt tämä on enimmäkseen masennusmölinää. Miten te siellä ruutujen toisella puolella oikein kestätte minua? 

Minulla meni aika pitkään päästä jaloilleni eron jälkeen, eikä se kai ole mikään ihme. Kun ihminen todella menettää kaiken sen, mistä koko ikänsä on haaveillut ja mistä sitten sen saavutettuaan on ollut läpeensä kiitollinen ja onnellinen, niin mitä tapahtuu? Sielu särkyy ikiajoiksi. Seitsemän vuotta sitten minuun pesiytyi katkeruus, jota en näköjään olekaan pystynyt itsestäni karistamaan. Tunnistan sen itsessäni aina, kun masennus nousee voitolle. Minulla oli kaikki, ja minä sössin kaiken. 

Vaikka olen sopeutunut uuteen elämääni, niin Immolan menettämisestä minä en tule koskaan toipumaan. Arvelen nimittäin, että elinympäristöllä on tosi paljon tekemistä muuttumiseni kanssa. Kun kotini ja talouteni eivät enää tarjoakaan niitä mahdollisuuksia ilmaista itseäni kuten aiemmin, minä surkastun. Minulla on amputoitu olo. 

Mutta onnistuinhan minä kuitenkin lopulta sietämään uutta elämääni ja jollain tapaa jopa tykkäämään uudesta kodistani. Sain jotain uskoa siihenkin, että pystyn ainakin osittain hankkimaan toimeentuloni yrittämisellä. Hankin uudet koneet, päivitin osaamistani ja tein suunnitelmia. Mutta sitten tämä hallitus pääsi valloilleen. Minusta on nyt revitty irti kaikki se, mitä olin viime vuosina onnistunut uudelleen rakentamaan: itseluottamus, halu pärjätä ja lupa unelmoida. Kaikki se, mitä olin saanut rakennettua pystyäkseni elämään elämisen arvoista elämää, tuhottiin. Ensin vietiin työttömyyskorvauksesta satasia. Sitten vietiin asumistuen myötä lisää satasia. Kaikki muuttui toimeentulotuelle tippumisen takia hankalaksi ja nöyryyttäväksi paperisodaksi, jossa jokainen kolikko on raportoitava ja sen riittävyys venytettävä äärimmilleen.

Yläkerrasta luopumisen minä vielä opin hyväksymään, mutta seuraavaksi viedään toimeentulotuesta niin iso siivu, ettei minulla ole enää mitään mahdollisuutta pitää Helmutia tai edes jotain pientä autoa, sitä viimeistä oljenkorttani, joka veisi minut edes välillä pois tästä kuolettavasta arjestani. 

Ainahan minä olen masentunut vastoinkäymisistä. Kun masennukseen minut vienyt elämäntilanteeni sitten korjaantuu, masennuskin väistyy. Nytpä en vaan tiedä, miten korjata tämä, mikä on rikki. Joku radikaali ratkaisu on varmasti olemassa, mutta en näe sitä. Ehkä joku toinen elämänvaihe on vielä tulossa, tätä parempi tai tätä pahempi. 

Vaikka minä näin vanhemmiten tarvitsen entistä enemmän pysyvyyttä ja olen entistä paljon huonompi sietämään muutoksia ja siirtymävaiheita, niin minä silti tarvitsen pientä vuoristorataa elämääni. Mutta minun täytyy itse saada olla jarrumiehenä. Tarvitsen vaihtelua, jolle itse luon raamit.

Lopettelen taas kerran bloggaamisen toistaiseksi, sillä en halua olla tämä syvästi masentunut tyyppi, joka levittää ympärilleen pahaa mieltä. Sitten, kun (jos?) minun elämästäni tulee niin mielenkiintoista, että siitä riittää jotain kertomisen aihetta, ehkä yritän uudelleen. Onhan minun ihan pakko löytää se vanha Sussu takaisin, koska muuten tässä elämässä ei ole enää mitään pointtia. Miksi elää vain kärsiäkseen?