Tulevaisuus

Nyt minulle lopultakin soitettiin Kelasta. Puhelimessa oli mukava nuori poika, joka sanoi, että heillä on tähän vastaamiseen mennyt jostain syystä luvattoman kauan aikaa ja hermostumatta antoi minun itkeä rauhassa. Mutta nyt minulla vihdoinkin on vastaus, ja hän lupasi sen laittaa myös kirjallisena OmaKelan viesteihin. 

Yläkerran asunnon hallintaanotto on ollut syynä sille, etteivät nämä nyt minulle maksetut toimeentulotuet ole takaisinperinnän alaisia. Vasta hallintaanoton päättyessä ensi maaliskuussa on mahdollista, että sen jälkeen minulle myönnettäviä toimeentulotukia voidaan alkaa periä joskus takaisin. Ja silloin päätöksessä tulee olemaan maininta takaisinperinnän uhasta. Näitä nyt tänä vuonna maksettuja (ja mahdollisesti maksettavia) toimeentulotukia minulta siis ei voida viedä jälkeenpäin pois. Olen turvassa helmikuun loppuun saakka.

Minulla todellakin on nyt siis kaksi vaihtoehtoa: minun on päästävä kokonaan eroon joko toimeentulotuesta tai asunnosta.

Olen tässä odotellessani ehtinyt tekemään paljon laskelmia, tavoitteena toimeentulotuesta vapautuminen. Yritystoimintani olisi oltava kokoaikaista ja näin ollen liikevaihtoni pitäisi olla ainakin 30 tonnia. Siihen en ole koskaan kyennyt, en edes vanhoina hyvinä aikoina eli se suunnitelma voidaan unohtaa. Näin ollen tarvitsisin yritystoimintani lisäksi palkkatyön, jonka bruttopalkka on vähintään 1400 euroa kuussa. Eikö se olisi jo kokoaikatyötä? 

Jos taas lopettaisin yritykseni kokonaan, minulta menisi se ainoakin realistinen mahdollisuus ansaita itse rahaa eli toimeentulotuen osuus itse asiassa kasvaisi pitkässä juoksussa. Yrityksen pitäminen sen enempää kuin sen lopettaminenkaan ei siis ole ratkaisu. Jos kuitenkin lopettaisin yrityksen, riittäisi 1000 euron bruttopalkka sovitellun työmarkkinatuen kaverina. En ole satavarma näiden laskelmieni paikkansapitävyydestä, koska itkien laskiessa jopa taulukkolaskentaohjelma voi mennä sotkuun. Sitäpaitsi kun hallitus tekee sosiaalitukiin muutoksia nopeammin, kuin kukaan pysyy perässä, minun on ihan turhaa edes tehdä mitään laskelmia ensi vuodelle.

Olen yhä yrittänyt tutkia työpaikkailmoituksia niinkuin olen tehnyt viimeiset pari vuotta. Se aiheuttaa vain lisää itkua ja epätoivoa. Vaikka tiedän, mitä kodin ulkopuolella työskentely minulle tekee, hain myös puolen vuoden työllistyshommaa kaupungilta, koska ilmoituksessa luvattiin, ettei tarvitse osata mitään etukäteen. En kelvannut edes haastatteluun. 

Tajusin senkin, että niin kauan, kuin joudun turvautumaan toimeentulotukeen, en voikaan pitää verkkokauppaa, koska toimeentulotukihakemuksessa täytyy tietää kuluvan kuukauden tulot. Mutta eihän verkkokaupan myyntiä voi tietää etukäteen! 

Koska en ole saanut toimeentulotukea toukokuun jälkeen, laitoin ensi vuoden kalenterit nyt äkkiä ennakkomyyntiin ja rajasin viimeisen tilauspäivän jo ensi kuun alkupuolelle. Sen jälkeen voin sitten tarpeen vaatiessa laittaa lokakuun toimeentulotukihakemuksen Kelalle, kun minulle ensin on selvää, paljonko kalentereita tilataan ja paljonko niiden painatuksen ja postituskulujen jälkeen jää rahaa. Kunhan näytekappale saapuu painosta, voin alkaa kunnolla mainostaa kalenteria.

Koska näköpiirissäni ei siis ole mitään keinoa, jolla pääsisin eroon toimeentulotuesta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi yläkerran asunnosta eroon hankkiutuminen. Sen omistamiseen liittyy takaisinperintäuhan lisäksi muitakin liian isoja riskejä. Jos vuokralainen haluaakin muuttaa jossain vaiheessa pois, ja asunto jää tyhjäksi edes kuukaudeksi, sen satojen eurojen vastike napsahtaa minun kukkarooni. Jos siellä hajoaa uuni tai jääkaappi, sekin napsahtaa minun kukkarooni. Siis siihen kukkaroon, jossa ei ole enää yhtään mitään. Asunnosta on siis päästävä kevään korvalla eroon hinnalla millä hyvänsä. Olen jo hyväksynyt sen, ettei unelmani kahden asunnon yhdistämisestä tule koskaan toteutumaan. Mutta nyt olisi hyväksyttävä sekin, että sinne voi jatkossa muuttaa kuka tahansa, enkä minä enää voi itse valita sinne hiljaisesti elävää asukasta. On hyväksyttävä se, että sekoan lopullisesti kuunnellessani yläkerran telkkaria, koiran haukuntaa, ihmisten puhetta tai muita "normaaleja elämän ääniä". On hyväksyttävä se, että joudun pettämään lupaukseni yläkerran pojalle siitä, että hän saisi asua siinä niin kauan kuin haluaa.

Sen jälkeen minä voinkin sitten lopettaa yrityksen, lakata haaveilemasta enää yhtään mistään ja alistua kohtalooni olla ikuisesti yhteiskunnan pohjasakkaa. Joudun muiden työttömien lailla nöyryyttämään itseäni jatkuvasti hakemalla työpaikkoja, joihin minulla ei ole kykyä. Jos minut velvoitetaan jonnekin työnhakukurssille tai kuntouttaviin, saan sentään 9 euroa ekstraa päivässä. Ainakin toistaiseksi ne yhdeksäneuroiset kun ovat sallittua tuloa toimeentulotukilaisille, siis ihan oikeasti plussaa.

Mutta eiköhän hallitus voisi viedä nekin meiltä pois? Uusimpana riemuna luin juuri 3%:n pienennyksestä perustoimeentulotukeen. Se olisi melkein 20 euroa kuukaudessa minun kohdallani - aivan helvetin iso raha! Nyt ne ovat myös julkistaneet suunnitelmansa yleistuesta. Se olisi tarveharkintainen tuki, joka korvaa työttömyyskorvauksen. Toivon, että "tarveharkintainen" ei tässä kohtaa tarkoita sitä, että omistamiskielto tulisi koskemaan kaikkia työttömiä, eikä pelkästään meitä, jotka saamme joskus tai aina toimeentulotukea. Minä en ymmärrä, miten hallitusporukka pystyy kirkkain silmin YHÄ väittämään, että viemällä lisää jo muutenkin riittämättömästä sosiaalituesta, luodaan 1200 uutta työssäkäyvää! Vielä senkin jälkeen, kun he leikkauksillaan ovat jo ajaneet kymmenet tuhannet työttömiksi! Miksi he eivät vaan myönnä rehellisesti, että heidän ainoa tarkoituksensa on ajaa meidät kaikki tappamaan itsemme, kun meillä ei enää ole mitään edellytyksiä siedettävään elämään? Yhteiskunta pelastuu, kun köyhät katoavat luonnollisen poistuman kautta.

Olen yrittänyt kaikkeni pitääkseni ajatukseni poissa tulevaisuuden uhkakuvista, mutta en onnistu oikein mitenkään. Olen pyrkinyt käymään kävelyllä vaikka sataa ja aloittanut taas vesijumppakauden, koska kun kroppa voi paremmin, se vaikuttaa myös mielen hyvinvointiin. Jumpatessa ja kävellessä aivoilla kuitenkin on ihan liikaa tilaa pyörittää ajatuksia ja matalapaine tekee kaikesta mössöä. Askarteluun tai leikkimiseen, minkäänlaiseen käsillä tekemiseen tai kavereiden tapaamiseen minulla ei riitä nyt toimintakyky. Olen lamaantunut, itkuinen ja katkera ja se kuvottaa minua. Inhoan nykyistä itseäni niin paljon, etteivät sanat riitä.

Ainoa, mikä helpottaa oloa vähäksi aikaa kerrallaan, on todellisuuspako. 

Olen käynyt viikon sisällä kolme kertaa elokuvissa, sillä leffoja katsoessani unohdan oman elämäni. Valitettavasti minulla on enää vain yksi sarjalippu jäljellä ja kotona netistä katsotuilla elokuvilla ei ole samaa todellisuuspakovaikutusta kuin elokuvateatterissa.

Rauhoittavan lääkkeen otan silloin, jos nukkumaan mennessäni uppoan niin syvälle, etten saa itkua millään muulla loppumaan. Yritän välttää lääkkeen ottamista viimeiseen saakka, koska säännöllinen käyttö aiheuttaa masennusta. Yhtenä iltana huomasin, että ajatuskelani rauhoittuivat, kun otin pienen lasillisen Bailey'siä, jonka sain kesän alussa saksantuliaisina. Aika vaarallista, että alkoholi helpottaa oloa, eikö? Onneksi pullossa on vain muutamaksi illaksi kulaus helpotusta tarjolla, eikä minulla ole rahaa itse ostaa lisää.

Viime yön nukuimme hotellissa kuohkeiden untuvatäkkien hellässä sylissä. Vuosi sitten lomaosake-esittelyssä tienaamani lahjakortti oli menossa vanhaksi, ja kaikeksi onneksi Holiday Clubilla oli isot syystarjoukset. Lahjakortti kattoikin nyt kahden ihmisen yön Rauhan kylpylähotellin prinsessahuoneessa, aamupalan, kylpylän ja saunamaailman. Teimme ihanan iltapäiväkävelyn tyrskyävään niemenkärkeen, söimme hotellihuoneessa minun laittamani eväät ja lilluimme kylpylässä. Tällä kertaa jopa kylpyläkin oli ihana kokemus, eikä tavanomainen maanpäällinen helvetti. Lapsia kun ei ollut nimeksikään ja allasosastolla olikin hiljaista. Muutaman tunnin ajan minä pystyin unohtamaan oman elämäni ja rentoutumaan. Vasta nukkumaan mennessäni ahdistus hyökkäsi vahvana kimppuuni.

Minusta on ollut ihan kauheaa todeta, miten minulta on kadonnut kaikki toivo ja halu edes yrittää mitään näiden viimeisten parin vuoden aikana. Ensin oli se hirveä pelko, kun sosiaalitukien kiristyksillä uhkailtiin. Sitten, kun ne vähä vähältä toteutuivat ja jouduin sopeutumaan uusiin sääntöihin ja ennenkokemattomaan köyhäilyyn, olen hajonnut yhä pahemmin palasiksi. Vaikka minä päätin aluksi, että en sorru siihen ajatteluun "ettei kannata tehdä töitä, kun täysin työttömänä saa yhtä paljon rahaa", en enää pysty sitä vastustamaan. Tämä, että tekee töitä oman kykynsä mukaan ja joutuu silti elämään köyhyysrajan alapuolella, on hirvittävän musertavaa ja nöyryyttävää. 

Kun kesäkuussa sain laskuttaa ison summan keväällä tekemistäni töistä, sen rahan on pitänyt riittää ainakin näihin päiviin asti. Ja koska auton korjaamista ei katsota hyväksyttäväksi menoksi, olen joutunut venyttämään penniä aivan tolkuttomasti. Selviydyin kesästä pitkälti ystävieni armollisuuden ja anteliaisuuden ansiosta. Tässä kuussa en ole voinut enää ostaa lääkkeitä. Toivon, että minulle sentään jo lokakuuksi myönnettäisiin toimeentulotukea. Nyt kun uskallan sitä hakea, Kelan pojan luvalla.