Kivimaalailua

Miten minä en muka ehdi kirjoittaa blogia ollenkaan? Johonkin katosi kolme viikkoa, enkä tajua, että mihin kummahan. Onneksi näppäilen kännykällä arjestani niin paljon kuvia, että niistä voi vähän jälkikäteen tarkastella, mitä tuli tehtyä. 

Helteethän loppuivat kuun alussa, mutta onneksi silloin alkoi tavallinen suomalainen kesä. Läkähdyskelien tilalle tulivat viileämmät yöt ja tavanomaiset 20-asteiset päivät. Sehän oli ihanaa! En minä enää nykyisin hellettä edes tarvitse, kunhan aurinko paistaa! Jatkoin siis mökkeilyä Helmutin kanssa, vaihdellen rantaa joka yöksi.

Tämä omassa kaupungissa matkailu ei sitten ollutkaan mitenkään hyvää säästöä. Helmut nimittäin imi 11 litraa dieseliä sadalla kilometrillä, kun ajelin pikku pyrähdyksiä suppilaudat katolla, vaikka se pitkillä reissuilla tarvitsee vain alle 8 litraa.

Olin heinäkuussa maalaillut rantaelämäni ajankuluna eräälle tutulle värikkäitä tienviittoja, ja tuntenut olevani jotakuinkin yhtä taitava kuin kolmivuotias lapsi. Akryylivärit eivät koskaan ole olleet minulle mieluinen väline, ja rouhea raakapuupinta vielä pisti lisähaastetta peliin. Onneksi tienviitat tilannut ihminen kuitenkin oli lopputulokseen tyytyväinen.

Sen jälkeen minua alkoi houkuttaa kokeilla kivien maalaamista. Kyllä varmasti tiedätte, miten koronan aikana kivien maalaaminen ja niiden ripotteleminen luontoon tai urbaaniympäristöön kasvoi suosituksi harrastukseksi. Jotkuthan onnistuvat tekemään ihan käsittämättömiä taideteoksia, enkä minä ole uskoa silmiäni, kun erehdyn katselemaan niitä jossain Facebook-ryhmässä. Siis akryyliväreillä! Maailman kirotuimmilla maaleilla!

Muutaman aivan tuhoontuomitun yrityksen jälkeen otin erään ystäväni neuvon vastaan: paljon ohuita kerroksia. Ja sitten homma alkoikin sujua paremmin. Maalasin saksalaisille karavaanarikavereilleni muistoksi kiven heidän tämän kesän Suomen-reissustaan ja kun lopulta olin siihen itsekin tyytyväinen, innostuin vielä enemmän. 

Aluksi kirjasin kivien taakse Finstones-ohjeistuksen, mutta loppujen lopuksi totesin sen turhaksi. Jos minä jätän näitä kiviä jonnekin ihmisten iloksi ja löydettäväksi, niin en minä kuitenkaan jaksa missään somessa kytätä, löytääkö joku ne ja postaako niistä ryhmään. Eikös kiviä voi jättää ihan muuten vaan pitkin maailmaa?

Näitä yllä olevan kuvan silmäkavereita lukuunottamatta en kyllä ole jättänyt vielä yhtään kiveä minnekään, koska ne pitäisi ensin lakata. Ja sehän se vasta on tympeää ja tahmeaa hommaa! Lisäksi lakka mielestäni tuhoaa maalipinnan herkkyyttä, minkä takia minulla ei ole ollut suurta motivaatiota ryhtyä lakkailemaan. Kiveni ovat nyt sitten odottamassa, että saisin ne joskus siihen jamaan, että voisin vapauttaa ne maailmalle!

Tuskin tästä mitään uutta intohimoa kuitenkaan syntyi. En minä oikein näe itseäni täällä kotona talvi-iltoina kivien kanssa tuhertelemassa. Olipahan vaan mukavan rauhallista ajankulua aurinkoisina päivinä Helmutin helmoissa kotikonnuilla lohnottaessa. 

Askartelu-, piirtämis- ja käsityöharrastusten huono puoli on se, että niistä syntyy koko ajan uutta tavaraa! Mihinkään en saa mitään kotonanai mahtumaan ja mitään en tarvitse. Siksi minä viehätyin kivistä. Nehän eivät jäisi minun nurkkiini kasautumaan. Jos joku tykkää, voi ottaa mukaansa tai jättää olemaan. 

Toisaalta minulla on niin paljon villasukkia, että neulominenkaan ei mahda ensi talvena olla järkevää ajanvietettä. Lankojakin pitäisi ostaa. Mutta akryylivärejä minulla vielä piisaa... jos vaan ostaisin vähän paremman siveltimen yksityiskohtien maalaamiseen, niin ehkä minä muutaman kiven talven aikanakin voisin loihtia. Tai sitten en. Kuntosalillahan minun olisi PAKKO ruveta aikaani viettämään!