Tämä jokasyksyinen miniatyyritapahtuma on aivan huikea juttu. Ymmärtääkseni - mutten ole varma - kyseessä ovat samat järjestäjät, jotka organisoivat aikoinaan Suuri Snadi -tapahtumaa pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viimeisin Suuri Snadi pidettiin Tampereen isojen messujen yhteydessä ja menetti silloin erityisen hienon luonteensa. Se vanha tuttu luonne nousi kuitenkin tuhkasta uuden nimen alla, kun Ihmeellinen Pieni Maailma pompsahti olemaan olemassa. Se on tapahtuma, jossa samassa hallissa on pienoisrautatie-, lego- ja nukkekotiharrastajia sekä lelukeräilijöitä. Nykyisin Suomessa alkaa olla jo hirmuinen määrä aikuisia Barbie-harrastajiakin, ja tapahtuma on laajentunut 1:6-mittakaavaan.
Tavallisista miniatyyrimarkkinoista poiketen tässä tapahtumassa ei ole kyse pelkästään myymisestä ja ostamisesta. Varsin suuri osa näytteilleasettajista ei myy yhtään mitään, vaan on paikalla esittelemässä omia tuotoksiaan ja tapaamassa toisia harrastajia. Pienoisrautatiet ovat massiivisen kokoisia ja niiden rakentajat ihan oma, innokas lajinsa enimmäkseen vanhempia herroja. Toivottavasti nuori sukupolvi löytää harrastuksen pariin myös! Sitten on esillä myös legorakennelmia, nukkekoteja, roomboxeja ja keräilytavaraa.
Minähän siis rakastan messuilla käymistä sekä yleisön että näytteilleasettajan ominaisuudessa. Yleisönä olemisen hankaluus on se, että pitää jaksaa kävellä kauheasti ja kantaa kauheasti eväitä ja kauheasti kaikkea tavaraa mukanaan. Myyjänä olemisen huono puoli taas on se, että pitää tienata ja olla jumissa oman pöydän takana. Lisäksi, kun messuilla törmää aina tuttuihin ja jää heidän kanssaan kälkättämään, tulee huomaamattaan porukalla tukkineeksi jonkun poloisen myyntipöydän. Viime vuonna minä sitten keksin, että näillä messuilla minä voinkin napsia molemmista rooleista parhaat palat! Jos otan sieltä oman pöydän, mutten myy mitään, minulla on tukikohta, josta käsin sinkoilla pitkin hallia ja jonne palata aina lepäämään ja syömään.
Nukkekotiharrastajissa ja -ammattilaisissa on uskomattoman taitavia ihmisiä. He askartelevat, muovailevat, ompelevat, neulovat ja rakentavat asioita, joita minun mielestäni ei ihmiskäsillä pitäisi olla edes mahdollista saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka valokuvaavat upeasti! On tulitikkuaskiin mahtuvia ruokia, jotka näyttävät aidommilta kuin aidot ruoat. On vaatteita, joissa on vuorit ja soljet ja taskut ja kaikki ihmeelliset yksityiskohdat. On taloja, joissa on jokainen avaimenreikäkin olemassa ja huonekaluja, jotka ovat tarkkoja kopioita ihmisten kalusteita. Ne, jotka ovat "inessä tässä skenessä" ymmärtävät, etten minä ole omine nukkemaailmoineni kovinkaan kummoinen askartelija, rakentaja, ompelija tai muovailija. Sitten taas ne tuttavani, jotka eivät seuraa alaa, ovat ihastuksissaan minun minimaailmoistani ja kehuvat taitojani. No, minä olen realisti. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä voisin tuollaisessa tapahtumassa myydä tai esitellä.
Mutta minäpä osaan leikkiä! Niinpä vuosi sitten kehittelin Kenin ompeluseurat.
Toissa keväänä kutsuin Instagramista tuttuja nukketyyppejä kotiini leikkitreffeille ja se oli huikeaa. Ihan aikuiset ihmiset tulivat tänne jopa ulkomailta asti ja me leikimme yhdessä minun dioraamoissani. Porukka loi tarinoita yhdessä ja erikseen ja julkaisi niitä somessa. Hoksasin, että leikkimistä minä voisin tarjota myös messuilla. Niinpä askartelin juosten kustun dioraaman, jossa messuilla väsähtävät nuket voivat huilata mukavilla sohvilla, hörppiä teetä ja kaivaa kutimet kasseistaan. Samalla myös ihmisille oli istuimet ja teetä tarjolla - paikka, jossa treffata toisiaan. Kenin ompeluseurat osoittautuivat niin hyväksi ideaksi, että halusin jatkaa tätä tapaa tänä syksynäkin.
Mietin, että ompeluseuran toistaminen olisi tylsää, mutten keksinyt oikein mitään muutakaan ideaa. Eräs nukkekaverini ehdotti taidepajaa ja siihen hienoon ajatukseen tartuinkin innolla! Paitsi että sain sen suunnittelusta sisältöä omalle nukketililleni, taidepaja osoittautui vielä paremmaksi menestykseksi kuin viimevuotiset ompeluseurat! Miten huikeaa olikaan katsoa, kun väki saapui asettelemaan nukkejaan, kuvaamaan niitä ja suunnittelemaan yhdessä kohtauksia. Ja he ihan oikeasti tekivät nukeilleen pieniä taideteoksia, joita varten olin varannut materiaalia. Syntyi minikokoisia elävän mallin piirroksia, maalattuja kiviä ja väritettyjä värityskuvia!
Ennen messuja minua ei yhtään huvittanut lähteä matkaan. Hirveä määrä rahaa uppoaa pelkkään dieseliin, kun pitää ajaa Espooseen asti - vieläpä kaatosateessa! Yöt ovat jo hirveän kylmiä ja minun pitää palella Helmutissa. Pitää jaksaa olla sosiaalinen monta päivää putkeen. Ja messuilla kuluu kuitenkin liikaa rahaa houkutuksiin, vaikka olen aikalailla persaukinen. Niin monta negatiivista asiaa. Mutta sen verran minä itseäni tunnen, että näiden negatiivisten ajatusten ei saanut nyt antaa määrätä tekemisiäni, ja matkaan oli lähdettävä hammasta purren.
Riemu valtasi minut tietysti heti, kun perjantai-iltapäivänä astuin halliin sisään. Siellä ne rautatiesedät jo kasasivat ratojaan ja kaikilla oli hymy huulilla! Siitä eteenpäin kaikki olikin sitten minulle yhtä suurta onnellisuutta. On hassua, miten samaa maata me nukkeihmiset olemme keskenämme ja miten tuntuu siltä kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka emme ennestään toisiamme tuntisikaan. Mehän tunnemme nukkemme ja niiden taustat ja luonteet. Monella nukke on pienoisversio itsestä ja minusta on ihanaa nähdä, miten he ovat toteuttaneet oman asunsa nukelle.
Kuten viime syksynäkin, myös nyt vanhat tutut ja minulle uudet tuttavat saapuivat Kenin ja Kaarnan taidepajaan. Syntyi hauskoja kohtaamisia ja tolkuton määrä kuvamateriaalia. Joudun tällä hetkellä postaamaan ihan sarjatulella tarinaa someen, koska en halua jättää mitään kertomatta, enkä kenenkään nukkea huomioimatta. Ja miten ihanaa on, että leikkijät saattoivat jättää rakkaat nukkensa taidepajaan hengailemaan siksi aikaa, kun itse kiersivät myyntipöydillä tekemässä ostoksia. Sillä aikaa nuket saattoivat elellä omaa elämäänsä toisten nukkejen kanssa. Myyntipöydissäkin on monella mukana dioraama, jossa asiakkaat saavat käydä valokuvaamassa nukkejaan. Leikkiminen on olennainen osa nukkekotiharrastusta!
Vielä viime viikolla ajattelin, että vuoden päästä jätän tämän reissun väliin, mutta nyt en malta odottaa, että seuraava tapahtuma alkaisi! Mutta mitä minä seuraavaksi keksisin? Pöytiä pitää ainakin varata kaksi - yksihän ei enää riitä!
(Messut nukkejen vinkkelistä löytyvät täältä.)
7 kommenttia:
Vau! Hieno kirjoitus, ja voisi olla melkein sanasta sanaan omaa tekstiäni, mulle heräsi näistä messuista niin samankaltaisia ajatuksia. Olin itse jumissa siellä Simonin kahvilan luona melkein koko ajan, mutta en kyllä ehtinyt istua lepäämään juuri ollenkaan; koko ajan piti höpöttää jonkun kanssa tai asetella nukkeja, ja välillä myydäkin jotain. :-D Yksi iso harmitus mulle oli se, että hädin tuskin ehdin pyörähtää nukke- ja nukkekotiosaston ympäri ja kuvata nukkejani vain parissa dioraamassa, joista yksi oli Hennan kirjakauppa ja toinen sun Kenin ja Kaarnan taidepaja. Jäi näkemättä suurin osa messuista, vaikka oli koko viikonloppu aikaa. No, en kadu, koska kivaa oli, ja niistä höpötyksistä jäi hyvä mieli. :-D
Nämä messut oli kuitenkin mulle fyysisesti kamalan iso rasitus. Menin jo perjantaina rakentamaan vaativinta ja toisiksi suurinta dioraamaani ikinä (jäi kakkoseksi ainoastaan nukkemiitissä rakennetulle kirkolle vuodelta 2014), ja siinä meni kolme tuntia aikaa. Purkamisessakin meni ainakin tunnin verran. Mulla oli lisäksi siellä esillä kasa OOAK-nukkeja, joilla osalla oli sormukset sormessa, ja piti koko ajan vahtia ettei mikään putoaisi samalla kun yritin saada tarinaa aikaiseksi Silky Streetiä varten. Ja sitten vielä ne kaikki Simonin herkut, joiden valmistukseen meni viikkokausia, eikä niitä myymällä kyllä millään tuntipalkoille pääse, vaikka lauantaina tienasin niillä enemmän kuin ikinä yhden päivän aikana… Tuntuu, että kuluja oli enemmän kuin tuloja, ja olisi helpompaa myydä netissä. Mä olen normaalisti ihan introvertti, mutta näissä nukkehommissa saan outoja ekstrovertin piirteitä, sen takia ne ei ole mulle rasitus henkisesti.
Nyt mietinkin sitä, miten osallistun ensi vuonna; samoin kuin nyt, vai kenties pelkällä näyttelypöydällä sun tyyliin, vai pelkästään asiakkaana? No, en osaa vielä päättää. Jos teen saman kuin nyt, pitää tehdä etukäteisjärjestelyjä vieläkin enemmän kuin nyt ja aloittaa ne paljon aikaisemmin. Luulen aina olevani ajoissa, mutta en sitten olekaan. Ehkä seuraavalla kerralla sitten ennätän kiertää messuja enemmän jos osaan suunnitella kaiken paremmin.
En ole kyllä samaa mieltä siitä, ettetkö sä osaisi tehdä myytävää. Voisit vaikka askarrella nukeille kynäpaketteja – löysin muuten yhden sun kynistä lattialta kun olit jo lähtenyt pois! Ja sitten voisit myydä noita kankaisiin painettavia printtejä. Ja vaikka maalattuja kiviä! Tai Kaarnan tauluja. Ihan mitä tahansa pientä kivaa dioraamoihin. Otetaan vaikka yhteinen myyntipöytä ensi vuonna jos Tiina ei lähde mukaan mun kanssa pöytää jakamaan. Olisi siihen mun myyntitilaan nytkin kyllä mahtunut sun tuotteita mukaan. Johan innostuin taas, vaikka musta myös tuntui ennen messuja, etten jaksa seuraavia vielä edes ajatella. :D
-Marianne
Ihanasti kirjoitettu! Itsekin kävin tuolla messuilla heti lauantai aamuna kun ovet avautui. Yritin välttää pahimmat ryysikset koska ihmispaljous, ruuhka ja hälinä eivät sovi tämmöiselle ad-hd ihmiselle joka ei pysty jonottamaan tai toimimaan kun ympärillä on valtava määrä ärsykkeitä. Yritin keskittyä itseäni eniten kiinnostaviin asioihin, nukke ja pienoismalli nurkkaukseen, mutta silti jäi fiilis että hyörin paikasta toiseen ja moni mielenkiintoinen asia jäi näkemättä. Ja moni tuttu ihminen tunnistamatta :) Tuttuja nukkeja näkyi monissa pöydissä, ihanaa! Onneksi tuli lähdettyä, vaikka etukäteen mietin jaksanko. Olisipa joskus mahdollisuus kesken messuhulinan vetäytyä johonkin "hiljaiseen huoneeseen" lataamaan akkuja, niin jaksaisi pidempään nauttia messujen eri osastoista ja tavata muita alan harrastajia ympäri maan. Jos jättää menemättä, niin mulle tulee tunne että olen missannut jotain tosi tärkeää ja ihanaa mihin kaikki muut ovat osallistuneet. Eli ehkä ens kerrallakin samalla taktiikalla, nopea tehokas rundi heti kun ovet aukeaa ja sit kotiin lepäämään! Nähdään taas ens kerralla! Sari <3
Silky Street! Minä jätin tällä kertaa aivan suosiolla rautatiet ja muut katsomatta, koska yritin olla kuormittamatta itseäni liiaksi. Taidepajalla oli jatkuva vilske, niin eihän siitä malttanut helposti lähteä. Tuo ympäristyö kyllä tuo minusta ihan parhaat puoleni esiin ja jaksan olla sosiaalinen ja ihana kaikille. Vieläkään ei ole tullut tavallista sosiaalisuusyliannostuksesta johtuva aromahdusta, vaikka olen sentään ollut kotona jo kaksi yötä. Yhä vaan on onnellinen olo!
Miten sitä aina kuvitteleekin, että tällä kertaa aloitan valmistelut hyvissä ajoin ja silti päätyy viime hetkillä ajamaan itseään piippuun? :D
Nukkejen kynäpaketit! :o Kellään ei tosiaan ollut sellaisia myynnissä ja niitä olisi helppo väsätä kesällä auringossa istuen. Mietin vaan sitä, että paljonko mun pitää myydä, että saisi myyntipöydän hinnan katettua ja sitten tämä muuttuu työksi. Yäk.
Mutta mietitään sitä yhteispöytää, onhan tässä hyvin aikaa! :D
Voi Sari! Jos haluat välttää ruuhkan, älä ihmeessä tule lauantaiaamuna! Se on kaikkein hälisevin aika! Sunnuntai oli sekä viime vuonna että nyt todella hiljainen verrattuna lauantaihin. Ihan leppoisa meininki ja minäkin kerkesin vasta silloin leikkimään omilla nukeillani.
Minun haaveeni olisi sellainen osasto, että se olisi erillinen huone, jossa olisi lattialla mattoja ja tyynyjä. Saisivat ihmiset lepäillä leikkien lomassa. Me ollaan liian aikuisia jaksamaan olla jaloillamme aamusta iltaan! Minusta muinaisen Suuren Snadin aikaan tapahtuma järjestettiin sellaisessa hallissa, jossa oli erillisiä huoneita workshopeille.
Painitaan aivan eri kokoluokassa, mutta kuvataidepuolella oli Nokialla muutamana vuonna taidenäyttely Miniprint. Itsekin pääsin osallistumaan monotypioillani mukaan. Harmittaa, ettei näyttelyitä enää järjestetä. Noin pieniä asioita en pystyisi tekemään, mitä nukketyöt ovat.
Miksi se oli Miniprint? Oliko siellä esillä vain pienikokoista taidetta?
Kyllä, pieniä monotypioita. Maksimikoko oli annettu näyttelyhaun ohjeissa. En enää muista, mikä se koko oli, mutta ei ollut kyllä häävin suuri.
Lähetä kommentti