España - reality check

Nyt on sitten tämän vuoden lomat lomailtu. Tältä reissultapa vaan ei ollutkaan vaikeaa palata kotiin, kuten tavallisesti on. Yritin miettiä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että tiedossa oli jo etukäteen, että yksi viikko on todella lyhyt aika ja että tällä reissulla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tai ehkä siitä, että pitkästä aikaa minulla oli matkaseuraa, ja matkaseurahan on ihanimmillaankin vähän raskas asia. Tai ehkä siitä, että täällä kotona jatkuu yhä kesä, vaikka ollaan pitkällä syyskuun puolella. En tiedä, ehkä kaikista näistä asioista yhdessä.

Espanjaan laskeutuminen tuntui sekin ihan kotiinpaluulta. Miten olinkaan kaivannut niitä vuoristomaisemia ja voimakasta valoa. Espanjan kielikin tuli yllättäen minulta helposti ja luonnostaan, vaikka edellisestä matkastani on neljä vuotta, enkä ole saanut treenattua mitenkään.

Sulo ja Heila panivat merkille sen, miten pieniä ihmiset siellä ovat. Minä vasta heidän siitä puhuessaan tajusin, että en ollut sitä edes ajatellut tällä kerralla, vaikka aiemmilla reissuillani olen aina vähän kärsinyt siitä, että olen siellä kirkaanpunainen ja alati hikeä valuva jättiläinen. Nyt onnellisuuteni oli voittanut tietoisuuteni rumuudestani! No, aina siihen asti, kunnes katselin Sulon ja Heilan ottamia valokuvia ja näin, miltä näytän bikineissä.

Sain myös tarpeellisia muistutuksia niistä asioista, joista en Espanjassa tykkää tai jotka siellä ovat hankalia. Jatkuva juomaveden ostaminen pulloissa on paitsi riesa, myös hirveän kallista. Jos joka päivä uppoaa euro pelkkään juomaveteen, niin siihen nähden meidän taloyhtiömme holtittoman kallis vesi on kuitenkin ihan ilmaista... Miettikää, 30 euroa kuukaudessa pelkkään juomaveteen – se on valtava summa rahaa. Ja kun yhtäkkiä pitääkin elää ilman kaurapuuroa, Ohut herkku -ruisleipää ja tofua, niin onhan se hankalaa. (Autismipiirteeni ovat vanhemmiten vahvistuneet ainakin siinä, että fiksoitumiseni tiettyihin ruokiin on aika älytöntä.) Espanjassa ei yhäkään osata kierrättää jätteitä, vaan biojätteetkin on tuskaa tuntien tungettava muiden jätteiden sekaan. Kaupungit ovat pakokaasuisia, meluisia ja koirankakkaisia.

Koko viikon ajan lämpötila pysytteli yli 30 asteessa ja aurinko paistoi. Tuollainen kuumuus on minullekin liikaa, mutta kyllä tavoittelemani 10 000 askelta silti joka päivä ylittyi. Jos sää olisi ollut hiukan viileämpi, olisin varmaan ravannut aamusta iltaan kiskomassa itseeni kauneutta Esteponan vanhassa kaupungissa, mutta nyt piti ihan pakostakin välillä pysähtyä huilimaan. Minulla oli onneksi erinomainen kirja messissä, ja maltoin sen kanssa pötkötellä uima-altaan reunalla.

Pieni kriisinpoikanen iski heti, kun saavuimme Esteponaan. Majoitus oli meille Sulon kytkyjen ansiosta ilmainen, ja niinpä pääsimme lomailemaan rikkaiden ihmisten asuinalueella kaupungin yläpuolisella kukkulalla. Koko talokompleksi oli muurilla aidattu ja portilla oli vartija. Toinen vartija mopoili sähköskootterillaan ympäri niitä kolmea katua kaiket päivät. Pihakatu oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä. Yksityisellä uima-altaalla oli uimavalvoja ja allasbaari. Rapuissa portaat olivat marmoria ja isossa asunnossamme toimi täydellisesti ilmastointi. Siellä oli kaunis ja laadukas sisustus sekä kaikki mahdolliset kodinkoneet. Sulo oli vuokrannut meille pienen ylämäkiin hyytyvän Fiat Pandan, jonka saimme parkkeerata parkkihalliin kaiken maailman porschejen, land rovereiden ja urheilumersujen sekaan. Tällaista rikkaiden lomailua en ole koskaan kokenutkaan.

Pröystäily aiheutti minussa häpeän tunnetta. Miten vastenmielistä onkaan se, että tässä maailmassa rikkaat kuluttavat tolkuttomiin turhuuksiin, mutta köyhät eivät edes välttämättömyyksiin. Minun teki mieleni käydä selittämässä jokaiselle ökyalueella työtä tekevälle espanjalaiselle, että me emme kuulu tähän burberryporukkaan. Meillähän ei ollut edes vaihtovaatteita, koska rahamme eivät riittäneet ostamaan lennolle matkalaukkua! 

Ja silti samalla minä olin niin kiitollinen siitä, että pääsin ilmastoituun asuntoon puhkumaan lämpöhalvaustani pois ja pesemään jatkuvasti hikilimaantuvia vaatteitani koneella puhtaiksi. Meidän hiilijalanjälkemme oli suurempi kuin voin edes ajatella. Kiidimme lentokoneella Euroopan yli vain yhden viikon tähden. Pärrytimme ilmastointia, pyöritimme tiski- ja pesukoneita, kävimme suihkussa, lotrasimme altaassa ja ajoimme liian pienellä vaihteella vuorten rinteitä ylös. Tuotimme törkeän määrän muovijätettä. 

Espanjalaiset ovat kuvottavia siinä, miten he heittelevät jätteensä minne sattuu siitä huolimatta, että jokaisella kadulla on isot jäteastiat ja pulloille jopa erilliset keräysastiat. Missä vain näkyikin pala multamaata, siinä oli myös kasa tölkkejä, pulloja ja sekalaista roskaa. Jopa kukkaruukuissa oli aina jotain roskaa. Laatoitetut ja asfaltoidut alueet keskustassa kyllä pestään ja putsataan joka aamu, mutta otapa askel pois julkisivusta, niin paljastuu espanjalaisten todellinen sottapyttyolemus. Ja minusta sitä roskaa oli nyt vielä enemmän kuin helmustellessani viisi vuotta sitten.

Kaikkein surullisin kokemus oli, kun ajoimme Marbellaan sellaiseen puskaan, joka oli minulle Helmutin kanssa ollut koko matkamme paras paratiisi. Se oli yksi iso metsäinen tontti keskellä kymmenien tai ehkä satojen kilometrien mittaista hotelleiden ja huviloiden tiukkaa riviä rantaviivassa. Siellä minä tutustuin Saksalaisiin, ja siellä minun pelkokauteni päättyi ja aloin rakastaa helmustelua. Siellä kävi tietysti muitakin karavaanareita, mutta lisäksi siellä asui vakituisesti kaksi saksalaista hippiperhettä jurtissaan. Siellä oli puhdasta, siistiä ja hipihiljaista. Lidliin ja Mercadonaan sieltä käveli viidessä minuutissa ja itsepalvelupesulakin oli kävelymatkan etäisyydellä. Siellä oli todella hyvä olla ja kaikki mitä tarvitsin.

Olen Saksalaisilta sittemmin kuullut, että myöhemmin hipit lisääntyivät niin, etteivät karavaanarit enää voineet siellä puskailla. Vastenmieliset pilvipäät valtasivat koko ison tontin ja viljelivät marihuanaansa metsikössä. Halusin nyt käydä kurkkaamassa tuota hullua hippimeininkiä, ja kun paikka osui matkamme varrelle, Sulo suostui kurvaamaan sinne.

Mutta jo tienristeyksessä olikin iso kyltti, joka kielsi pysäköinnin muilta kuin henkilöautoilta ja lisäksi yöpysäköinnin ihan kaikilta ja tietysti telttailun. Vartijakin siinä oli pitämässä huolen, ettei vaan vänlaiffereita pääse paikalle. Meitä ei rannassa odottanutkaan siis hippileiri, vaan tyhjä parkkialue, jossa oli roskaa kuorma-autollisen verran. Rantabaari oli jo syksyä vasten suljettu, mutta saastaiset merkit paikallisten biitsielämästä olivat yhä jäljellä. Kävelin roskan seassa ja minusta tuntui hirveän pahalta. Karavaanarit eivät ole ongelma. Espanjalaiset ovat. Ja hipit ovat. Ne, jotka eivät välitä mistään ja kuvittelevat kaiken olevan vain heitä varten.

Minusta tuntuu, etten enää haluaisikaan mennä talviksi Espanjaan vänlaiffaamaan. Katselin puskaparkkisovellusta ja totesin, että Marbellan paratiisini lisäksi moni muukin täydellinen paikka oli kadonnut siitä kokonaan. Sovellus tarjoilee nyt pääasiassa kadunvarsiparkkeja. Häshtäk Vänlaif siis tuhosi itse itsensä. Niin tulee käymään vielä Suomessakin aikanaan. Kun Etelä-Eurooppa kuumenee kuumenemistaan, alkavat Baltia ja Pohjoismaat houkutella suuria laumoja. Luuletteko, että espanjalaiset ja italialaiset osaavat kerätä roskiansa täälläkään?

Näistä surullisista todellisuusläimäytyksistä huolimatta meillä oli todella onnellinen viikko. Nukuin sikunia, niin kuin huoleton ja fyysisesti itsensä väsyttänyt ihminen nukkuu. Me emme käyneet kukaan toistemme hermoille ja kaikki saivat tehdä itselleen kiinnostavia ja tärkeitä aioita. Estepona kerkesi viikossa tulla tarpeeksi tutuksi ja Sulo ehti käväistä Gibraltarillakin. 

Kaikkien mielestä ehdottomasti parasta oli kuitenkin yhteinen autoretki vuoristoon. Minulle se oli paluu omimpaan ympäristööni, ja pojille uusi elämys. Päädyimme vuoren rinteellä kiemurtelevalle polulle patikoimaan tolkuttomassa kuumuudessa, mutta se koettelemus todettiin kaiken tuskan arvoiseksi, kun silmiemme eteen avautui kirkasvetinen kanjoni! Kotkat kaartelivat yläpuolellamme, ja viileä vesi tuntui ihanalta liian kuuman Välimeren ja kädenlämpöisen uima-altaan jälkeen.

Paikalla oli myös espanjalainen nainen kahden teinipoikansa kanssa ja kun aloin jutella pojille, he kysyivät, haluammeko heidän johdattavan meidät edemmäs. En ymmärtänyt kysymystä oikein, ja niinpä me päädyimmekin olettamani patikoinnin sijaan uimaan poikien perässä etäämmäs kanjonissa, kiipeämään vedestä kallioille ja hyppimään niiltä alas. Pojat olivat hirvittävän pelottomia, ja mekin uskalsimme ihan tarpeeksi! Se oli ihanaa, eikä 34-asteinen hellekään tuntunut enää ollenkaan liialliselta. Ilman niitä poikia kanjonikokemus olisi jäänyt aika reippaasti pliisummaksi!