Jatkoin matkaani Peipsijärven rantaa pohjoiseen ja yllätyksekseni vapaan leiriytymisen alueita ei löytynytkään enää rannoilta. Tie kulki aivan järven rantaa pitkin ja kylät olivat pitkiä talojen rimpsuja tien varrella. Aikalailla suomalaisen rintamiestalon näköistä rakennuskantaa sillä seudulla oli, mutta harjakatot olivat jyrkempiä. Pieniä uimapaikkoja oli jokaisessa kylässä. Niitä oli kuitenkin aika hankala bongata, jos ei tajunnut ajaa tosi hiljaa ja kytätä vieri vieressä olevien talojen väliin. Polut ja kapoiset hiekkatiet veivät rantaan. Yöpymispaikkaa ei kuitenkaan löytynyt, ja päädyin epäillen nukkumaan Park4Nightin opastamaan satamaan. Paikka osoittautui kuitenkin ihan hipihiljaiseksi, mikä oli tosi ilahduttavaa monien lõkkekohtien jumputtajanaapureiden väsyttämille hermoilleni. Kun sieltä vielä löytyi iänikuisen bajamajan lisäksi oikea vessa suihkuineen ja automaatti, josta sai ostaa halpaa piparminttukaakaota, olin supertyytyväinen siihen, etten ollut löytänyt sopivaa maalaispuskaa.
Epävakaa keli alkoi tuossa vaiheessa ja ajelin Peipsin pohjoispuolelle. Sieltä yllättäen löytyikin 32 km hiekkarantaa. Ja vieläpä ”laulavaa” hiekkarantaa! Mutta paikkaa Helmutille ei löytynyt. Ajoin rantatietä 15 km kytäten sopivaa puskaa, mutta koko alue oli pysäköintikieltoa tai tienvarren ankeita maksullisia parkkeja. Kaksi yöpymiseen tarkoitettua telttailualuetta löytyi ja tietysti ne olivat hyvin kansoitettuja. Sisäänajaminen maksoi vaivaisen vitosen ja sillä sai sitten viipyä niin kauan kuin halusi. Minä jaksoin viipyä vain yhden yön, koska iltajumputus alkoi kuuden jälkeen ja jatkui puolilleöin. Paikallisten vuorokausirytmi on selvästi toista kuin omani – pienet lapsetkin kirmailivat hämärtyvällä rannalla vielä yhdentoista aikaan. Kun jokaiselle teltta- tai karavaaniseurueelle vielä löytyi ikioma tulipaikka, niin iltakahdeksan aikaan jokainen niistä savutti paksua savua yhtä aikaa. Aamut ovatkin näissä paikoissa sitten ihan kultaa, kun porukka nukkuu pitkään.
Ihailen ja arvostan näitä ilmaisia leiriytymisalueita, mutta minun ääni- ja hajuyliherkkyydelleni niistä suosituimmat eivät sovi ollenkaan. Makasin torkahdellen makuupussissa rantahiekalla jumputuksen ulottumattomissa yhteen asti, jolloin leiri olikin jo hiljainen ja värivalot vain loistivat siellä täällä metsän pimeydessä.
Virolaiset selvästi ovat ahkeria telttailijoita eikä se näytä olevan mikään marginaaliharrastus. Täällä tuodaan koko perhe mummoineen ja koirineen mukana. Tulipaikan yhteydessä oleva katettu pöytäryhmä vallataan ikiomaksi ripustamalla pressut seiniksi sen ympärille. Levitetään pöytäliinat ja värivalot. Puihin laitetaan riippukeinut. Joillain on omat vessateltatkin mukana, kumiveneet ja koira-aitaukset. Minusta on kiinnostavaa seurailla näitä paikallisia tapoja kuin katselisin dokumenttielokuvaa, jossa ei ole selostusta. Olen ulkomaanreissuillani kulttuurikyttääjä, joka yrittää epätoivoisesti löytää vastauksia Googlelta.
Eräs kaverini on naimisissa virolaisen miehen kanssa ja hänelle olen viestitellyt ihmetyksen aiheitani silloin, kun Google vaikenee. Olen saanut tietää, että vaikka kerrostalot näyttävät monesti samalta kuin Venäjällä (eli kukaan ei omista rappuja ja ulkoseiniä, eikä niitä myöskään kunnosteta), Virossa on taloyhtiöt kuten meilläkin. Kaikilla yhtiöillä ei vaan ole varaa pitää kaikkea tiptop. Sen minä ymmärrän paremmin kuin hyvin! Upeita kukkaistutuksia on silti kerrostalojen pihoillakin, eli räpsähtäneempikin talo näyttää silti sievältä. Ainakin vanhemmissa kerrostaloissa on myös asuntokohtaiset tulisijat. On puuhella ja uunilämmitys! Ajatelkaa! Pihoilla näkyykin ihan valtavia, aivan viivottimen kanssa pinottuja halkopinoja.
Minua ilahduttaa se, miten omakotitalojen pihoilla ihmiset touhuavat uikkarit päällään. Pienet lapset kipittävät nakupelleinä rannoillakin ja ovat söpösti ruskettuneita. Se kaikki on sellaista oman lapsuuteni idylliä. Kun kesä alkoi, vaatteita ei enää tarvittu. Vieläkin minä riehun omassa pihassamme bikineissä, vaikka se onkin yhteinen ja katu aivan oven edessä. Vaatteet vaan ovat liikaa kesällä. Jos jotain häiritsee, niin en jaksa välittää.
Nyt minulla on kuitenkin siisti kaupunkimekko päälläni. Istun ylettömän hienon kartanon puutarhassa tätä kirjoittamassa. Täällä Virossa on valtavat määrät kartanoita, joista suurin osa on pelkkää rauniota. Nekin on merkattu Google Mapsiin turistinähtävyyksinä. Monet kartanoista on kuitenkin restauroitu tai modernisoitu ja palvelevat museoina, hotelleina, kongressikeskuksina tai kouluina. Tämä, jonka palveluista minä häpeämättömästi juuri nautin, on kylpylähotelli. Kylpyläosastolle saa ostaa lippuja, jos sinne mahtuu hotelliasukkaiden lisäksi. Vietin siellä eilisen sateisen iltapäivän, eikä hotellivieraita tosiaan ollut kuin muutama. ”Suomalainen savusauna” ei ollut savusaunaa nähnytkään, mutta oli aivan erinomainen suomalainen nykyakainen sähkösauna. Voi miten minä nautinkaan. Vaikka välillä näillä reissuilla pääseekin suihkuun, mikään ei tunnu puhdistavan kuten sauna!
Porealtaassa pääsin juttelemaan virolais-hollantilaisen pariskunnan kanssa ja se olikin vasta toinen kerta koko matkalla, kun sain ihan kunnolla kommunikoida jonkun kanssa. Muutenhan minun keskusteluni rajoittuvat tähän: ”Tere. Aitäh. Palun. Ma ei rääki eesti keelt.” Minusta olisi aina tosi ihanaa päästä tekemisiin paikallisten asukkaiden kanssa, mutta en oikein tiedä, miten se tapahtuisi, kun elää puskissa. Muut puskailijatkin aina pysyvät mielellään omissa porukoissaan. Harva reissaa yksin eikä minusta muutenkaan ole menemään ilman syytä ketään puhuttelemaan. Siinä suhteessa haluaisin olla edes hiukan saksalaisen tuttuni kaltainen, joka ensimmäisenä suunnistaa tekemään tuttavuutta kaikkien kanssa, kun matkailuautonsa saa parkkiin.
Tänään on viimeinen päiväni täällä. Illaksi ajan sataman lähelle samalle rannalle, jossa vietin ensimmäisen yöni. Aamulla aikaisin ajan Helmutin lauttaan ja palaan kotiin. Kolme viikko Virossa ei riitä mihinkään. Minulta jäi ihan hirveästi kaikkea vielä näkemättä ja monet niistä jutuista mitä koin, jäivät liian lyhyiksi kokemuksiksi.
Ilmeisesti sää ei täällä ole mitenkään takuuvarmasti näin mahtava, kuin millaisena se minulle on näyttäytynyt, mutta toivon ensi kesänä pystyväni palaamaan tänne, saamaan samanlaista huippukeliä ja ehtimään nähdä vielä paljon lisää. Latviassakin olisi kiva pyörähtää.
Eilen illalla nukkumaan käydessäni sain äkkinäisen kuningasajatuksen, miten pystyn muokkaamaan kotini sellaiseksi, että sen voisi vuokrata ventovieralle niin, etten joutuisi itse vuokraamaan varastoa kaikelle henkilökohtaiselle omaisuudelleni. Pitää vain rakentaa valeseinä ja rajata puolet kammarista pois niin, että jää vain alkovi! Menin siitä niin ylikierroksille, etten pystynyt enää nukkumaan.
Tuntuu vaikealta palata kotiin velvollisuuselämään. Minulla on jo ”to do” -listakin kirjoitettu ja se vähän musertaa. Näinhän minun kuuluisi elää, vapaana ja huolettomana. Näytänkin kauniimmalta, kun olen kevyt ja onnellinen. Kävelen paljon, enkä kärsi lonkankoukistajan kivuista. Juuri nyt ajatus tappavasta syksystä ja pitkästä talvesta tuntuu täysin musertavalta. Onenksi on kaksi kivaa asiaa tulossa: ihan lyhyt lennähdys Espanjaan ja takaisin sekä Ihmeellinen Pieni Maailma -messut. Niistä sitten ajallaan lisää.
7 kommenttia:
Juuri tänä aamuna, herätessäni järvellä, luin netistä artikkelin Virosta ja muistin taas miten ikävä mulla on sinne. Sitten päivitin blogin ja kurkkasin onko mitään uutta ja siellähän oli sun uusi päivitys jonossa! ❤️ Mä luen näitä aina niin mielelläni! Mä kävin Tallinnassa ekaa kertaa -96 ja sitten nykyisen mieheni kanssa vuodesta 2002 joka kesä aina koronaan saakka. Meillä on kaksi virolaista ystäväpariskuntaa ja voi miten kultaisia ihmisiä he ovat!
Osa mun esi-isistä on asunut sukupolven tai kaksi Virossa, matkalla keski-ajan Saksasta kohti Viipuria ja Suomea muutenkin. Mä oon hullun kiinnostunut Virolaisista vanhan ajan sanoista ja haastattelen aina ystäviä siitä ja teen listaa pieneen vihkooni. Oon aika varma, että entisaikaan puhuminen suomalaisten ja virolaisten kesken on ollut aika vaivatonta, koska sanat on hyvin samanlaisia ja loogisia. Siis silloin kun meillä on puhuttu permannosta, eikä lattiasta jne. Heidän suhtautuminen kulttuuriin on hieno ja esim kansallispukujen osien ja mallien käyttö nuorilla on ihan jees. No, se johtuu paljolti vihatusta ajasta, kun he eivät olleet itsenäisiä. Nyt otetaan siitä omasta kulttuurista kaikki irti!
Älä stressaa tulevaa! Keksi jotain hauskoja teemoja vaikka joka kuukaudelle, niin ensi kesä on tässä ennemmin kuin huomaatkaan! Mun teema esim nyt lähikuukausina on taide! Mutta siitä lisää blogissa varmaan joka viikko ainakin kerran. 😊
Olen tykännyt tosi paljon lukea näitä (Ig:ssä en edelleen jaksa käydä juurikaan). Kolme viikkoa kuulostaa ihanan pitkältä, mutta varmaan siinä tosiaan huomaa, miten paljon enemmän haluaisi nähdä. Ihana suunnitelma palata ensi kesänä.
Mukavaa kotiinpaluuta ja tsemppiä kaikkeen!
Kiitos matkakertomuksesta! Kirjoitat hauskasti ja taitavasti, on ilo lukea kunnollista tekstiä mielenkiintoisista asioista. Kohta jo alan ehdotella kuskilleni reissua Viroon. Ensi kesänä sinua odottaa lehtometsien pähkinäpensaat söpöine pähkinän raakileineen! Tsemppiä arkeen!
t: Johanna
Virossa on paljon nähtävää, minä tykkään käydä siellä. Kestetään tulev talvi yhdessä vaikka se vaikeaa on, minä haluaisin ikuisen kesän omassa puutarhassa.
Voi että on ärsyttävää, kun kännykällä näen, että kommentteja on, mutta en pääse vastailemaan! Nyt olen kirjastolla, jossa sain läppärin töpseliin.
Thilda, toivottavasti pääset pian Viroon! Kyllähän ikävä pitää hoitaa. Olen huomannut, että Viroa on helppo ymmärtää, kun sanat ovat aina jotain vanhanaikaisia synonyymejä meidän omille sanoillemme, tai murteista tuttuja tai muuten vaan runollisia versioita suomenkielestä. Vai kirjoitinko minä tämän jo tuohon postaukseen? En muista, mitä olen kirjoittanut ja mitä vain ajatellut!
Teemaviikot... hmmm. Panen muihimaan!
Kiva, että olet tykännyt, Saila! Minustakin on ollut kiva taas kirjoitella. Oli ihan älytöntä lopettaa kirjoittaminen, mutta kai tämä tästä elpyy.
Johanna, kannustan ylipuhumaan kuski! Vielä ehtii, vielä ehtii! :D
Voi Katja, sinun niin kuuluisi saada ikuinen kesä puutarhaan! Onko teillä hyttysiä? Imatralla kuulemma on entiseen malliin, mutta täällä Ruuhka-Suomessa ei näy ollenkaan.
Olisi ihana päästä lähtemään tuollaiselle reissulle. Mutta mulla on kaksi vanhaa kissaherraa, jotka tarvitsevat minua. Kaksi vuorokautta on maksimipoissaolo. Ja jos kissoista aika joskus jättääkin, niin sitten on vielä olemassa mieheni (jonka kanssa en jaa samaa taloutta, mutta jolla on niin normaali elämänkatsomus, ettei pystyisi lainkaan ymmärtämään kotkotuksiani), jonka kanssa täytyy viettää säällinen määrä aikaa säällisin välein.
Rakkaatkin kumppanit, olkoon neli- tai kaksijalkaisia, tuovat omat rajoituksensa. Nyt kotiinpalattuani huomaan, että viiden viikon poissaoloni on tehnyt tosi hyvää Heilallekin. Onneksi niin.
Lähetä kommentti