tiistai 13. helmikuuta 2024

Majatalon uhrien tuki ry.




Ei sellaista yhdistystä ole. Mutta voisi olla - niin moni on lähtenyt Ystävyyden Majatalosta ovet paukkuen tai lannistettuna.

Minulla on ollut iltalukemisena kirja "Huvituksen kartanon tytöt", joka laukaisi minussa valtavan vyöryn kipeitä muistoja Ystävyyden Majatalossa viettämästäni ajasta. Päätin aloittaa taas uudelleen bloggaamisen ja aloittelen tarinoimalla näistä viimeisistä hilajisista vuosistani. Haluan lopultakin puhua ulos omat kokemukseni siitä auttamistyöstä, jota Majatalossa harjoitetaan. Kerron tässä aluksi yleisiä asioita Majatalon toimintaperiaatteista. 

Haluan painottaa, etten ole tässä millään kostoretkellä, enkä halua kerätä mitään vastarintaliikettä, vaikka kerronkin sellaisista asioista, jotka mielestäni olivat Majatalossa pielessä. Olen muokannut näitä tekstejäni jälkeenpäin kymmeniä kertoja, jotta saisin karsittua pois tarpeettoman ilkeilyn ja turhan kärkevät sanavalinnat, jotka riehaannuttavat sensaatinnnälkäisen nettiyleisön.

Olin Majatalolla asukkaana eli "toipujana" syksystä 2018 helmikuulle 2020. "Majiksen" vuosikymmeniin on mahtunut paljon erilaisia kausia ja erilaisia toimintatapoja. Kun minä olin siellä (ja käytäntö on ymmärtääkseni yhä sama), sitä markkinoitiin toipumisyhteisönä, jonne elämän kriisien koettelemat ihmiset olivat tervetulleita asumaan ja keräilemään itseään jopa ilmaiseksi. Talosta sai myös vuokrata tiloja esimerkiksi kurssitoimintaa tai juhlia varten, ja sinne saattoi mennä yöpymään kuin mihin tahansa hostelliin. Sinne sai myös tulla talkoilemaan eli tekemään käytännön askareita ja sitä vastaan majoittumaan edullisemmin.

Guuglaamalla Majista ja sen johtohahmoa, Danielia, saa silmiinsä paljon kaunista tietoa, mutta minun nähdäkseni se on markkinointia ja paikoin jopa propagandaa. Daniel luki kaikki Majiksesta tehdyt lehtijutut ja ainakin meille väitti kirjoittaneensa ne itse uudelleen, mikäli toimittajan tuotos ei miellyttänyt häntä.

Daniel nimitti itseään Majiksen yksinvaltiaaksi. Hän kirjoitti öisin filosofisia ja teologisia kirjojaan ja hengellisiä ja filosofisia päivityksiään Facebookiin, ja luonnollisesti siis nukkui päivät. Tiettyinä iltoina viikossa hän kuitenkin veti asukkaille keskusteluryhmiä, jotka olivatkin lähes ainoita hetkiä satunnaisten ruokailujen lisäksi, joissa häntä näki.

Vaikka yhteisö teoriassa oli Danielin yhteisö, käytännössä hän oli sen ulkopuolella. Hän oli yhdessä vaimonsa kanssa johtaja, joka ei osallistunut talossa käytännön askareisiin. Asukkaat muodostivat yhteisön, joka hoiti talon arkea palkatun yhteisökoordinaattorin opastamana. Minun ilokseni talossa sattui tuolloin elämään porukka, joka hitsautui kivasti yhteen. Koordinaattori oli kyvykäs ihminen työssään ja erittäin kypsä nuoresta iästään huolimatta.  


Aivan ensimmäiseksi toipujalla oli edessään kahden viikon testiasuminen, jonka jälkeen yhdessä isäntäparin kanssa katsottiin, onko Majis hänelle sopiva paikka jäädä asumaan. Tämä päätös perustui talon terapeutin, eli Danielin vaimon, Soilen, kanssa käytyihin keskusteluihin omasta elämäntilanteesta. Päätöksen jälkeen toipuja allekirjoitti sopimuksen, jossa sitoutui talon sääntöihin. Hulluin sääntö oli minusta se, että piti luvata olla tappamatta itseään asumisaikanaan. Sitä minä en pystynyt lupaamaan, mutta sen takia en jättänyt sopimusta tekemättä - eipä minun päätäni tuon kohdan rikkomisesta kukaan vadille tulisi vaatimaan. Muut kohdat sopimuksessa olivat mielestäni tolkullisia ja perusteltuja.

Asukas sitoutui osallistumaan talon töihin täysihoitoa vastaan. Työt olivat tavanomaisia majoitus- ja juhlapaikan töitä eli pihatöitä, siivousta, ruoanlaittoa, tiskausta, polttopuiden tekoa, saunan lämmitystä, pikku remontteja yms. Lisäksi asukkaat maksoivat kuukausittain yhteisövastiketta, joka oli nollan ja kolmensadan euron välillä asukkaan taloustilanteesta riippuen. Erittäin antelias diili siis! Me asukkaat olimme siellä ammattitaidotonta, mutta enimmäkseen parhaansa tekevää työvoimaa, joka piti maksavista vieraista huolta.

Pakollisia olivat myös asukkaiden keskusteluryhmät. Näitä oli kolmena iltana viikossa ja ne olivat "dialogi", "sydänryhmä" ja "hampaidenpesu".

Kolmas pakollinen asia oli Soilen terapiaan osallistuminen.

Nopeasti minulle kävi niin, että muu maailma sulkeutui Majis-kuplan ulkopuolelle. Siellähän oli kaikki, mitä särkyneenä ihmisenä saatoin tarvita. Oli ystäviä ja aina juttuseuraa, mutta oli myös omaa aikaa ja rauhaa tarpeen mukaan. Kaikilla oli oma huone, ja talossa oli jopa kuntosali. Asukas sai ilmaisen terapian ja ruoan. Ruumiillista työtä sai tehdä niin paljon kuin halusi. Ja kaikki tämä tapahtui upeassa vanhassa talossa, ihanassa maalaismiljöössä pienen järven rannalla. Joka ilta pääsi saunaan ja talvisin avantoon. Se kaikki tuntui aivan unelmaiselta ja olin valtavan onnellinen siitä, että minut otettiin asukkaaksi.

Mutta onnella oli kääntöpuolensakin ja niistä ikävistä huomioistani minä kerron tässä postauksessa. Tässä kirjoituksessa kuvaamani asiat eivät ole yksiselitteistä, helposti todistettavaa faktaa, vaan minun oma näkemykseni, jolle olen saanut tukea myös joiltain muilta talossa asuneilta.


Itselläni on vahva (vaikkakin joskus omalaatuinen) oikeudentaju ja minulle Majatalossa oli vastenmielistä se, että mielestäni asukkaita kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Danielin yksinvaltius tarkoitti kirjoittamattomia sääntöjä, jotka eivät aina olleet loogisia ja jotka eivät välttämättä päteneet samanlaisina kaikkien toipujien kohdalla. Yleinen vitsi olivat Danielin sammakot. Hänen suustaan pääsi varsin usein ihan älyttömiä lausahduksia, jotka tilanteesta ja ihmisestä riippuen olivat joko todella hauskoja tai todella julmia tai jotain siltä väliltä. Hämmennystä ne ainakin herättivät. Pahimmillaan hän näpäytti meitä kommenteilla, jotka osuivat kipeimpiin kohtiimme. Daniel oli piikittelyn mestari. Yksi naurettava, vaikkakin kohtuupieni ele oli se, että jos joku muu sattui istumaan ruokapöydässä tai saunassa "Danielin paikalla", hän hätisti ihmisen pois. Itse pidin Danielia pitkään vittumaisena tyyppinä, jonka kanssa oli vain pakko olla hyvissä väleissä, jos halusi elämänsä Majiksella sujuvan kivuttomasti.

Daniel osasi kyllä ottaa vastaan kritiikin, jos hänen sammakoistaan tai muusta käytöksestään joku pahoitti mielensä ja uskalsi niistä puhua. Hän myös osasi pyytää anteeksi, mutta aina anteeksipyyntö ei kuitenkaan johtanut muutokseen käyttäytymisessä.




Minä näin suuren määrän ihmisiä, jotka tulivat ja menivät Majiksen aina avoimesta ovesta. Osa kävi vain kääntymässä, mutta toiset jäivät elelemään pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa joko talkoolaisina tai toipujina.

Nähdäkseni suuri osa toipujiksi valituista sopeutui talon tapoihin. Todella moni sopeutuja koki saavansa avun ongelmiinsa ja lähtikin majisaikansa jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä jatkamaan elämäänsä. Monet heistä ovat jääneet Majatalon "ystäviksi". 

Jotkut älykkäimmät osasivat pelata, vaikka he näkivät kaikki epäkohdat. Pelaajat onnistuivat esiintymään oikeanlaisina, keskustelevina, pohtivina ja itsereflektoivina ja osasivat pysyä erossa kaikesta draamasta. He tiesivät, keneen luottaa ja milloin avata suunsa. He osasivat olla kirjoittamatta raskauttavia sanoja esimerkiksi WhatsApissa edes omille kavereilleen. Ihmettelin pelaajien kykyjä. Se oli minusta yhtä aikaa ihailtavaa (koska se teki elämästä heidän kanssaan helppoa) ja halveksittavaa (koska kulissien pitäminen on minusta synonyymi valehtelemiselle). Pelaajat osasivat kerätä kirsikat kakun päältä. 

Havaintoni mukaan sekä sopeutujia että pelaajia on käynyt Majiksella jälkeenpäin talkoilemassa tai lomailemassa.

Näin myös niitä, jotka lähtivät talosta romuna uusia traumoja kannettavanaan entisten lisäksi. Tällaiset vääränlaiset kummittelevat mielessäni yhä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olin noissa tilanteissa hiljainen sivustakatsoja. Haluaisin kertoa näistä yksityiskohtaisesti, jotta tuo systeemi tulisi ymmärretyksi, mutta joutuisin kertomaan ihmisten henkilökohtaisia asioita. Yritän siksi pukea tämän tekstini nyt yleistävään muotoon. Ymmärrän ihan hyvin, etteivät kaikki ole sopivia kaikkiin porukoihin ja paikkoihin. En edes osaisi kuvitella tietäväni, miten sellaisissa tilanteissa sitten pitäisi korrektisti toimia, kun joku toipuja ei mitenkään sopeudu talon tapoihin. Kaikki inhottavat tapaukset vääränlaisten kaoottisista lähdöistä ja isäntäparin ankaruus olivat kuitenkin omiaan vahvistamaan sitä epämääräistä pelkoa, joka talossa vallitsi.

(Nimitykset sopeutuja, pelaaja ja vääränlainen ovat minun omasta suustani. Minä yritin olla sopeutuja, mutta lopulta päädyin vääränlaiseksi. Pelaajaa minusta ei saanut tekemälläkään, vaikka ne pelaajat minua yrittivät joskus opastaakin.)



Lupaus siitä, että jokainen tulija kohdataan omana itsenään, tarkoitti minun nähdäkseni käytännössä sitä, että jos se oma itse oli Danielin ja Soilen haluamanlainen, sai tulija olla oma itsensä. Mutta jos toipuja ei alkanut sopia heidän muottiinsa, hänen elämänsä yhteisössä saattoi muuttua hankalaksi ja päättyä bussipysäkille. Ihmisiä lähetettiin sieltä matkoihinsa joskus aivan hirvittävän lyhyellä varoitusajalla.

Muottiin sopimattomat toipujat joutuivat koko yhteisön edessä "hampaidenpesuun". Tämä tarkoitti, että niitä tyyppejä, joihin joko isäntäpari tai joku muista toipujista oli tyytymätön, käsiteltiin koko yhteisön voimin. Danielin puhelahjat ovat kiistattomat ja niinpä vähemmän verbaaliset toipujat jäivät pahasti jalkoihin, kun kurinpitosaarna alkoi. Ne toipujat, joilla oli kykyä tai rohkeutta puolustaa itseään ja omia näkemyksiään, olivat "hampaidenpesussa" jatkuvasti.

Hampaidenpesun ideahan on mielestäni tosi hyvä ja on hienoa, että viikoittain oli tilaisuus puhua yhteisöelämään väistämättä liittyvistä haasteista. Siitäkin saatiin joskus pitkät väittelyt aikaan, miten päin haarukat ja lusikat pitää laittaa tiskikoneeseen! Oli hienoa, että väärinkäsitykset opeteltiin selvittelemään kasvotusten ja konfliktit pyrittiin puhumaan läpi sen sijaan, että niitä jokainen hautoisi mielessään ja kasvattaisi niistä mörköjä.

Minulle pahoja kokemuksia olivat kuitenkin ne kokoukset, joissa näitä vääränlaisia toipujia ojennettiin. Joskus yritin puolustaa niitä, joita minun oikeuskäsitykseni mukaan kohdeltiin väärin. Siitä seurasi se, että olin itse "hampaidenpesussa" tai keskustelemassa Danielin ja Soilen kanssa kolmistaan. Nämä vääränlaisten tapaukset tuntuivat minun silmissäni menevän samalla kaavalla: nöyryyttävät yhteenotot yhteisökokouksissa, toisten toipujien kääntyminen vääränlaista vastaan ja lopulta sen vääränlaisen poistaminen talosta, jollei hän itse jo ollut ymmärtänyt häipyä.



Koska Daniel ei osallistunut yhteisön arkeen mitenkään, hän sai kaikki tietonsa meistä vaimoltaan Soilelta, meidän terapeutiltamme. Vaikka yritän nyt kirjoittaa asiallisesti ja rauhallisesti ilman itselleni ominaisia värikkäitä adjektiiveja, niin tämän pakkoterapian kohdalla sanon ihan suoraan ja rehellisesti, että kyseessä oli mielestäni helvetin sairas kuvio. Majiksella terapeutit ovat kaikkien asiakkaidensa kämppiksiä ja wannabe-kavereita ja samalla asiakkaidensa johtajia ja tuomareita, ja vielä toistensa työnohjaajia ja puolisoita. Minusta se on todella ongelmallinen järjestely.

Olen juuri oppinut, että Suomessa vain terveydenhuollon ammattirekisterissä olevien palveluntarjoajien toimintaa voidaan valvoa. Suomessa kuka tahansa itseoppinut sekopääkin voisi nimittää itseään terapeutiksi ja alkaa "auttaa" muita ihmisparkoja. Mitä puoskarimpi olet, sen vapaampi olet touhuamaan mitä haluat. Vastuu on asiakkaalla. Minäkin voisin aivan laillisesti alkaa pitää barbieterapiaa ja nimittää itseäni terapeutiksi.

Minun aikanani Majatalon sivuilla vielä luki, että Daniel on terapeutti ja myös vaimonsa terapeutti. Enää ei, vaikka käytännössä asia ymmärtääkseni yhä on näin. Soile kyllä ihan oikeasti opiskeli ratkaisukeskeistä psykoterapiaa Helsingin Psykoterapiainstituutissa ja hänellä olikin tämän pakkoterapiamme ansiosta harjoitusasiakkaita riittävästi. Soilen käymä koulutus ei ainakaan vielä kuitenkaan oikeuta häntä käyttämään psykoterapeutti-nimikettä. En silti yritä väittää, että vain Valviran hyväksymä tutkinto tekisi kenestäkään kyvykästä auttajaa. Minusta Majiksen kannattaisi markkinoinnissaan kuitenkin korostaa, ettei Soile ole laillistettu psykoterapeutti, vaikka hänen terapiansa on täysin psykoterapiaan rinnastettavaa toimintaa.

Majatalon ulkopuolisessa maailmassahan yleinen käytäntö on se, että ihminen itse valitsee terapeuttinsa. Toipujilla sellaista mahdollisuutta ei ollut, vaan keskustelut Soilen kanssa olivat pakollisia, eikä talon ulkopuolelta terapiaa saanut lähtökohtaisesti hakea, jos se olisi korvannut Soilen kanssa käynyt keskustelut. Itse kävin silti jossain vaiheessa terveyskeskuksessa masennushoitajalla ja yleislääkärillä, joille saatoin purkaa myös tätä terapiakuviota. Sekä tuolloin, että jälkeenpäin jokainen mielenterveyden laillistetty ammattilainen, jolle olen tästä kuviosta kertonut, on sanonut, että Majiksen terapiakäytäntö on epäeettistä. 

Sille, että ihmiset yleensä saavat itse valita terapeuttinsa, on syynsä. Jopa mielenterveystoimistossa saa vaihtaa omahoitajaa, jos henkilökemiat eivät pelaa, eikä siinä ole mitään outoa.

Toinen räikeä epäkohta terapiaan liittyen oli se, että Soile asui meidän kanssamme. Terapeutin olisi oltava objektiivinen, mutta sellainenhan ei ole mahdollista, jos hän tuntee asiakkaansa myös vapaa-ajallaan ja jokaisen asiakkaan ystävät ja asuintoverit ovat myös hänen asiakkaitaan. Tämä antoi Soilelle mahdollisuuden ohjailla meitä myös suhteissamme toisiin toipujiin. Keskustelut Soilen kanssa eivät olleet luottamuksellisia, mikä selvisi minulle vasta todella myöhäisessä vaiheessa. Sen lisäksi, että hän raportoi kaiken Danielille, hän joskus toi terapiassa puhuttuja asioita jopa yhteisökokouksiin kaikkien yhdessä käsiteltäväksi tai lipsautteli asukkaiden henkilökohtaisia asioita muille.

Minun näkemykseni mukaan ei Soilella eikä Danielilla ollut tarpeeksi pätevyyttä siihen työhön, jota he niin suurella ylpeydellä Majatalolla tekivät. Oma käsitykseni on, että mitä suuremmat ongelmat toipujalla tullessaan oli, sen väärempi paikka Majis hänelle oli. Ja sinne tuli ihmisiä varsin erilaisin taustoin. Oman huomioni perusteella sellaiset, jotka tarvitsivat Majista vaikkapa lopputyönsä kirjoittamiseen, selvisivät asumisajastaan vähemmillä vaurioilla kuin ne, jotka tulivat sinne mielenterveys- tai päihdeongelmien takia. Järkyttävintä mielestäni oli se, että sinne houkuteltiin tulemaan lääkevieroitukseen, vaikkei talossa ollut terveydenhuollon ammattilaisia. Eihän Danielilla ja Soilella ollut mitään ammattitaitoa käsitellä psykoottisia tai vieroitusoireista kärsiviä ihmisiä. Ja vaikka yhteisön sisällä vertaisten tuella pystyisikin elämään lääkkeettömästi, on todellisuus Majikselta lähdön jälkeen toinen.


Se käsitys, mikä Majatalosta ja varsinkin Soilesta ja Danielista syntyy, kun tutkii Majiksen nettisivuja tai Danielin omaa julkista Facebook-sivua, on ainakin minun silmissäni melko kaukana totuudesta. Sama ruusuinen kuva paikasta syntyy aika varmasti myös niille, jotka käyvät siellä talkoilemassa tai lyhytkursseilla. Vain ne, jotka asuvat siellä pidempään, tietävät, ettei se paikka ole niin idyllinen kuin miltä se päälle päin näyttää. Olen itsekin monen monituista kertaa hymyillen myönnellyt, kun joku viikonloppukurssilainen silmät säihkyen on ihastellut, miten ihanaa meillä varmasti on, kun saamme asua siellä. Ja olihan se sitäkin.

Danielhan elää pelkästään Majiskuplassa ja raportoi siitä seuraajilleen Facebookissa. Näen nuo seuraajat omituisina opetuslapsina, jotka pitävät Danielia suuressa arvossa ja hyvin älykkäänä, hyväätekevänä miehenä. En tiedä, miten hän on onnistunut sellaisen seurakunnan itselleen keräämään. Jos Majatalolle lahjoituksia tekevät tietäisivät myös niistä surullisista ja vahingollisista tapauksista, joita Daniel ja Soile ovat auttamisellaan jättäneet jälkeensä, menisivätkö rahahanat kiinni?



Vaikka lähdöstäni on jo neljä vuotta ja elämäni on mukavaa ja minulla on kaikki hyvin, minua yhä hermostuttaa kirjoittaa näistä asioista. Tiedän, miten helposti minut saataisiin näyttämään vainoharhaiselta sekopäältä, tai ainakin tuntemaan itseni sellaiseksi vain muutamalla tarkkaan tähdätyllä sanalla. Otan sen riskin, koska mielestäni jonkun täytyy uskaltaa tuoda julki myös Majatalon kääntöpuoli. 

Olemme vertaisteni kanssa miettineet, miksi näitä toisenlaisia tarinoita ei missään netin lukemattomilla keskustelupalstoilla koskaan näy, vaikka meitä, joille siitä paikasta jäi henkisiä haavoja, on takuulla kymmeniä, ellei satoja. Onko se pelko niin tiukassa? Vai haluavatko ihmiset unohtaa kokemansa täysin? Vai eikö heitä kiinnosta kertoa muille kulissien toisesta puolesta ja ehkä saada jotain muutosta Majatalon toiminnan ongelmiin? En tiedä. Minulla on ilmeisesti tavanomaista vahvempi tarve kaataa kulisseja. Itseäni on kuitenkin pidätellyt pelko, joka minuun asettui Majiksella. Se on täysin järjetön pelko vailla todellisuusperustetta, mutta se on todellinen tunne. Ikään kuin jotakin pahaa voisi tapahtua, jos puhuu avoimesti talon epäkohdista ulkopuolisille tai jopa siellä asuneille. 

Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että uskallan kirjoittaa vasta nyt, kun osaan paremmin nähdä oman toimintani vaikutukset tapahtumiin, pahin tunnevyöry on laantunut ja pystyn kirjoittamaan rauhallisemmin ja vailla uhmaa. Olen halveksinut itseäni sen takia, etten ole uskaltanut julkisesti kertoa minun omasta ajastani Majatalossa, vaikka sillä voisin estää jotakin herkkää ihmistä tulemasta satutetuksi tai ainakin pysäyttää punnitsemaan, onko Majis hänelle oikea paikka. Nyt tunsin, että oli minun aikani avata suuni.

Näiden Majatalon jälkeisten vuosien aikana olen todennut, että ne isot ongelmat, joita ihmiset ehkä lähtevät Majikseen ratkomaan, eivät ratkea Majiskuplassa, vaan odottavat yhä täällä ulkomaailmassa. Ne pitää ratkoa ihan itse ja tarvittaessa ihan laillistetun terapeutin tai muun terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.

(Jatkuu seuraavassa postauksessa, 

jossa kerron omasta elämästäni Majiksella.)

° ° °

Jos luit tämän postauksen, toivon sinun lukevan myös kaikki muut Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.

° ° °

5 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Koskaan ei ole liian myöhäistä tuoda kokemuksiaan julki. Ehkä sopiva aika on nyt. Turhaan soimaat itseäsi, ettet puuttunut tietynlaisiin tilanteisiin, voin kuvitella miten hankalalta se on silloin tuntunut ja ajattelen niin, että teit sen itsesi parhaaksi. Kukaan ei osaa sanoa mikä olisi ollut lopputulos kaikkien kannalta, ehkä paras oli näin.
Rohkea kirjoitus ja toivottavasti siitä on apua monelle.

Saila kirjoitti...

Tämä on todella rohkeaa, Susanna! Hienosti tehty. Varmaan nyt olikin oikea hetki, kuten itse kerrot – olet etääntynyt sen verran, että voit kirjoittaa viileämmin. Toivottavasti kirjoittaminen ei tuonut ahdistusta, vaan helpotti.
Itsekin koen, että se helpottaa oloa, jos jotain kirjoittaa, etenkin pohdinnan jälkeen.
Katja lausui viisaita sanoja tuossa yllä. Itsekin mietin tekstiäsi lukiessa niin, että ihmisen ensisijainen pyrkimys on selvitä hengissä ja siksi on vaikeaa avata suunsa tai kirjoittaa, jos tuntuu, että se on vaarallista. Yritä hyväksyä ja ymmärtää itseäsi. Nyt ei varmaan ole myöhäistä, ehkä oli juuri oikea aika.

Soja kirjoitti...

❤️

Eila kirjoitti...

Majataloilu on ollut hyvin heikosti tarkoitustaan vastaavaa monen siellä asuneen osalta näköjään. Olisi todella suuri pettymys päätyä henkisesti hajallisena ja hajanaisena tilanteeseen, jossa asukkaan minuus koetaan toiveitten vastaiseksi, ja jota sitten aletaan murtamaan malliin paremmin sopivaksi.

Susanna kirjoitti...

Hitsit miten olen tapellut Bloggerin kommenttiasetusten kanssa! Nyt sentään pääsen itse kommentoimaan koneella, mutten kännykällä.

Jännää, miten
a) kun kirjoitustani sanotaan rohkeaksi, menen vähän hätääntyneeksi, että onko minulla nyt kuitenkin jotain pelättävää.Kun olen tässä neljä vuotta yrittänyt saada iteni uskomaan, ettei ole.

ja b) teidän kommenttinne saavat minut tuntemaan tarvetta alkaa puolustaa Danielia ja Soile. Että no ei siellä nyt niiiiiin kamalaa ollut.

Ja ei ollutkan. Siellä oli myös tosi ihanaa. Luin vähän WhatsApista minun ja Danielin välistä viestien vaihtoa ja se oli ihan sydämellistä luettavaa. Tulin oikein hyvin toimeen Danielin kanssa. Kaikki muuttui vasta siinä vaiheessa, kun palasin kolmen kuukauden Espanjan-reissultani takaisin Saloon.