lauantai 2. elokuuta 2025

Hellekesän lapsi mä oon

Huimat helteet totta vie jatkuivat kolmen viikon ajan. Olemme suppailleet paljon ja poimineet mustikoita ja minä olen ollut taas kananhoitajanakin. Vaikken minä lomareissulle päässytkään, on täällä kotinurkillakin tuntunut aivan lomalta. Ja minun elossani asiat ovat sujuneet hirmuisen kivuttomasti ja helposti koko hellejakson ajan. Kaikki on soljunut eteenpäin ilman hankaluuksia. Mieli on kaiken aikaa ollut yhtä aurinkoinen kuin sääkin. Aivan kerrassaan huippua siis!

Mutta sitten toissapäivänä yhtäkkiä tuli holtiton ukkoskuuro. Olin juuri päässyt Helmutilla salaisen mustikka-apajamme hollille, kun taivas repesi. Katsoin sadetutkasta, miten ukkosmyräkkä liikkuu ja totesin olevani täsmälleen pitkulaisen muotoisen ukkospilvistön kulkulinjalla. Kotosalla seitsemän kilometrin päässä sen sijaan ei satanut pisaraakaan. 

Menin kertaheitolla ihan sekopäiseksi. En osannut päättää, mitä tehdä ja sekä ajatus sateessa metsään menemisestä että ajatus kotiinpaluusta oli aivan yhtä järjetön. Päätin kiukuissani, että minähän en turhaan sinne asti ajanut ja niinpä marssin kaatosateessa metsään. Ensimmäisen tunnin ajan poimin mustikoita sateessa ja toisen tunnin mäkäräisten seisovana pöytänä. 

Mutta sain kuin sainkin ämpärillisen kerättyä. Halusin yllättää mustikkalahjalla Sulon, joka naisystävänsä kanssa on auttanut minua tosi paljon. Tuskantäyteisen parituntiseni jälkeen kohtasimme saunalla, ja minäkin rentouduin taas. Taivas selkiytyi ja keho nautti löylyistä.

Mutta tuon tunnin mittaisen kaatosateen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen; sellaiset pienet mitättömät asiat. Helmut kostui nihkeäksi, minä kaadoin vielä vettäkin sänkyyn ja peitto kastui läpimäräksi. Tuhrasin, sähläsin, kolauttelin itseäni, en muistanut tai muka-kerinnyt syödä kunnolla ja kaikki tavarat tipahtelivat käsistäni. Ajelin epätoivoisena ja yliväsyneenä pitkin rantoja etsimässä nukkumapaikkaa, jota ei muka millään löytynyt. Ja kun lopulta pääsin kaatumaan Helmutin kosteaan sänkyyn, palelin yön. On hurjaa, miten 22-asteinen ilma tuntuu kuivuudessa kuumalta, mutta kosteudessa kylmältä. Kaiken aikaa näiden helteiden kestäessä olen nukkunut nakuna ovet apposen auki, mutta nyt pitikin pukea pyjama päälle ja vetää ihan ovetkin kiinni.

Aamulla sama epätoivoinen oloni jatkui ja aloin jo purskahdella itkuun, mutta sitten taivas armahti minua. Sain kuivan, kuuman tuulen ja auringonpaisteen. Kävin suppailemassa, siivosin ja kuivattelin Helmutin. Olo helpottui. Mutta on se kyllä ihan tolkutonta, miten yksi ainoa kaatosade voi panna ihmisen niin pois tolaltaan!

Sitten Sulo ehdotti, että koska hänellä on rahaa mutta ei aikaa, ja minulla juuri päinvastoin, niin voisinko kerätä heille vielä toisenkin ämpärillisen mustikkaa ja vaihtaa sen mansikkalaatikolliseen! Olin aiemmista mustikkahommista jo niin kipeä, että olin jo päättänyt lopettaa poimimisen tältä kesältä. Mutta koska meneillään oli viimeinen hellepäivä ja ukkosetkin peruttu, minä päätin suunnata vielä kerran puskiin. Itselläni ei ole nyt rahaa ostaa mansikoita, joten jos saan maksaa ne mustikalla, on kyseessä hyvä diili.

Kuumat päivät ovat olleet aivan taivaallisia mustikkapuskissa. Ei yhtään hyttystä, ei yhtään paarmaa eikä yhtään mäkäräistä. Ainoa haitta on ollut oma selkäni, joka ei juurikaan vihoittele vielä maassa ryömiessäni, vaan iskee kertaheitolla jumiin siinä vaiheeesa, kun pitää nousta ylös ja lähteä kantamaan saalista autolle.

Eilen illalla olin niin kipeä, että pienenkin askeleen ottaminen sattui aivan julmetusti. Siksi päätinkin, että tänään kun vettäkin sataa aamusta iltaan, minä en vaadi itseltäni mitään. Nukun vaikka koko päivän, jos se tuntuu parhaalta. (No, nyt tuntuukin parhaalta päivittää kuulumisia blogiin!)

Tosiasiassa tällainen päivä kannattaisi käyttää taloyhtiön kirjanpitoon tai oman kodin kaaoksen selättämiseen. Olen kolme viikkoa vain käynyt täällä heittämässä jotain sisään tai hakemassa jotain ulos. Tiskit ja keskeneräisen projektit ovat levällään. Lattialla on hiekkaa enemmän kuin Saharassa!

Geokätkö ja vieraita ulkomailta

Olen harrastanut geokätköilyä enemmän ja vähemmän jo monta vuotta, mutta koskaan en ole saanut aikaiseksi tehdä kätköä itse. Nyt oli sen aika, kun kotosalla oli keksittävä tekemistä! Halusin rakentaa kätkön Barbie-mittakaavan huussin muotoon, mutta koska olin juuri keväällä nikkaroinut Kenin pihalle vessan, toisen samanlaisen rakentaminen tuntui tosi tylsältä. 

Naapurillapa sattui olemaan parin viikon ajan kylässä teneriffalainen siskonsa tyttärensä kanssa. 18-vuotias neitokainen halusi oppia rakentamaan, sillä Espanjassahan ei kouluissa opeteta lainkaan kädentaitoja. Hän ei ollut koskaan kokeillut edes vasaraa tai sahaa. Niinpä minä keksin, että voin nakittaa tytölle kätkön rakennushomman. Minä neuvon, hän toteuttaa, kaikki voittaa!

Huussia valmistettiin helteellä pukkuhiljaa aamupäivisin, kun minun pihani on varjossa. Ja siitä tuli lopulta varsin hieno! Tyttö oli innoissaan ja ylpeä aikaansaannoksestaan ja vielä kaiken lisäksi sai geokätköilystä uuden harrastuksen!

Minä pipertelin sisäpuolelle pöntön ja muut tärkeät yksityiskohdat ja sitten yhdessä kuskasimme rakennelman paikalleen. Sitä minä en nyt tässä kerron, minne huussi päätyi ja missä siellä lokivihko piileskelee.

Oli jännittävää odottaa, hyväksyykö tarkastaja kätkön sijainnin. Muutaman päivän malttamattoman odottelun jälkeen kätkö jo julkaistiinkin. Ehkä tämä ei jää minun ainoaksi omaksi kätkökseni, tai ehkä jää. Sen näkee joskus. Nyt jännitän sitten sitä, kuinka pian kätkö "jästitään". Inhoan tuota termiä, mutta se tarkoittaa sitä, että joku geokätköilyä harrastamaton vandaali käy rikkomassa kätkön.

Näiden teneriffalaisvieraiden visiitti meidän kylällä oli minulle muutenkin ihana kokemus. Sattuneista syistä minä sain kunnian tarjoilla heille imatralaista arkea ja näyttää meidän seutumme kivoja kohteita. He olivat jotenkin samaa maata kanssani, yhtä lailla innostuksesta kiljahtelevia, iloisia ja uteliaita näkemään ja kokemaan. Vein heidät Parikkalan Patsaspuistoon ja Jäppilänniemen Taidetielle. Kokkasimme ruokaa Helmutissa (häshtäk välaif on sekä äidin että tyttären unelma), söimme nurmikolla ja pysähdyimme uimaan pieneen järveen, jonka vesi oli heillekin tarpeeksi lämmintä. Jopa pehmis aiheutti suurta ihastusta. Tuntui tosi mukavalta saada tarjota heille sellaisia asioita, joista itse täällä tykkään, kun he niin silminnähden nauttivat kaikesta! 

Tyttö ihastui myös suppailemiseen ja Saimaaseen. Teneriffan ympärillä toki on vettä kaikkialla ja surffaaminen suosittua, mutta meri on kuulemma nykyisin niin saastunut hotellien jätteiden takia, että uimarantojakin joudutaan sulkemaan. Eikä siellä ole saaria, joiden välissä meloskella ja joihin rantautua tutkailemaan. 

Myös saksalaiset karavaanariystäväni ovat viettäneet tämän kesän Suomessa. Näiden kahden porukan silmien kautta minä olen nähnyt, miten ihana paikka kesäinen Suomi oikein onkaan. Tai olenhan minä sen aina tiennyt, mutta sain nyt vahvistusta ajatuksilleni. Meidän metsämme, joissa on vapaus liikkua! Meidän järvemme, joissa on vapaus uida, suppailla ja onkia! Meidän hiljaisuutemme! Meidän ITE-taiteemme! Meidän jäätelöaltaamme kaupoissa! Meidän mämmimme!

Kun Heila kysyi saksalaisilta, mikä heidän mielestään on heidän kotimaassaan kaikkein parasta, he vastasivat, että toimiva terveydenhuolto. Me katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Eivät linnat? Eivät Alpit? Ei sijainti keskellä kaikkea? Ei ultimaattinen siisteys ja järjestys?

Mutta kun sitten saimme kuulla esimerkiksi sikäläisistä traumaklinikoista, ymmärsimme arvostuksen. Siinä, missä meillä Suomessa kirjoitetaan reseptiä reseptin perään ja lähetetään kotiin "avohoitoon", siellä otetaan sairaalaan vaikka kuukausiksi. Sairaalavuorokausi maksaa noin kympin ja potilasta laskutetaan maksimissaan vain 28 päivältä, vaikka viipyisi kuinka pitkään. Trauman syvin olemus kaivetaan esiin ja se kukistetaan. Olin vaikuttunut, kun sain kuulla metodeista ja tuloksista.

Saksahan on hienosti kohdannut karmean historiansa, eikä yritäkään siitä vaieta. Ehkäpä se karmeus on tuottanut niin paljon traumoja, että niiden hoitoon on haluttu panostaa?