Päätin eilen illalla, että nyt on se hetki, kun bambutiskirättibisnes minun osaltani loppuu kokonaan. En paina enää yhtäkään Lempiriepua. En ole enää käsityöyrittäjä.
Olen viimeiset kaksi ja puoli vuotta kulkenut hirveässä sumussa, rämpinyt raskaassa masennuksessa, muuttanut useamman kerran, kokeillut yhteisöelämää, kokenut hienoja seikkailuja, saanut ihania uusia ystäviä ja oppinut paljon uutta itsestäni. Lopulta palasin takaisin Imatralle ja ostin itselleni pienen asunnon, jota yritän nyt oppia kutsumaan kodiksi. Mutta vieläkään en tiedä, mitä haluan, mitä osaan, mihin kykenen. Vieläkään en usko itseeni ja vieläkin minun on vaikea luottaa siihen, että tulevaisuudella olisi jotain hienoa odottamassa minun varalleni.
Avioero on ollut pahinta, mitä olen koskaan kokenut ja tulen todennäköisesti koskaan kokemaan. Minä uskoin aina vakaasti, että meidät erottaa kuolema. Siihen minä olin henkisesti varautunut, siihen minulla oli suunnitelma. Minulla oli ajatus siitä, miten järjestän elämäni, jos Sulo kuolee. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa sen varalle, että me eroamme. Eron mahdollisuus ei ollut koskaan edes tullut mieleeni koko yhdentoista vuoden yhteiselämämme aikana. Ja silti me erosimme.
Talo jäi Sulolle. Se talo oli minun kaikkeni, siellä oli koko elämäni. Siellä oli myös Susannan Työhuone, täydelliset tilat tehdä Lempiriepuja. Kun lähdin Imatralta kaksi vuotta sitten, alkoi myös vääjäämätön surutyö yrityksen lopettamisen suhteen. Palasin aina silloin tällöin muutamaksi päiväksi Imatralle, kun riepuvarastoni loppui ja painoin hiukan lisää riepuja. Jokainen paluu vanhaan rakkaaseen työhuoneeseen oli veitsen isku jo ennestään haavoilla olevaan sieluuni. Jokainen rättireissu oli entistä vaikeampi.
Rättien painaminen omalla vanhalla työhuoneellani tulee minulla selkärangasta. Minun ei tarvitse miettiä, mitä teen, kaikki on automaattista. Jokainen käden liike, jokainen askel. Väriaineen tuoksu, mäntysuovan haju, raakelin vedosta kuuluva ääni, tulen satunnainen risahdus pönttöuunissa, ohi ajava juna... ne kaikki ovat minulle aivan liian vaikeita kestää. Ne ovat sitä elämää, johon yhä tunnen kuuluvani ja joka tuntuu minulta. Mutta minun elämäni on nyt jotain muuta, tai jos se onkin vielä välitilassa, niin ainakin se tulee olemaan jotain muuta. Ja jokaisen rättienpainamisyrityksen takia minä murenen. Eilen illalla, kun olin Sulon talon lämmittäjänä ja samalla painoin riepuja, minä ymmärsin sen, että että en enää halua kiusata itseäni.
Sulo sanoo, että saan pitää työhuoneen ja käydä siellä tekemässä työtäni, mutta minä en halua. Se huone on osa sitä taloa, jota kaipaan päivittäin ja jonka menettäminen tekee yhä kipeää. Minun on irrotettava itseni siitä kokonaan.
Olin ajatellut painavani loput rievut ja lopettavani vasta sitten. Mutta se projekti on nyt venynyt yli kaksi vuotta ja minä lykkään asiaa jatkuvasti. Nyt on aika myöntää, että ainakaan tässä vaiheessa minusta ei ole yrittäjäksi.
Mutta olisiko sinusta?
Myyn sinulle sen, mitä vielä on jäljellä; kelpo aloituspakkauksen tiskirättiyrittäjän uralle. Siihen kuuluu noin 200 mustaa ja 100 ruskeaa valmiiksi ommeltua Lempiriepua, noin 100 metriä mustaa bambucollegea, painoseulat, väripigmenttejä ja minun tietotaitoni. Saat tiedot materiaalien valmistajista ja ompelimosta sekä oikeuden käyttää minun piirtämiäni kuvia. Saat myös pullollisen seulanpesunestettä, mikäli mielummin peset minun designini pois seuloista ja luot aivan oman tyylisi. Minä mainostan sinua omille asiakkailleni uutiskirjeen ja sosiaalisen mediani kautta, jotta uskolliset asiakkaani tietävät, mistä jatkossa saavat sitä laatua, johon ovat tottuneet.
En lupaa sinulle helppoa uraa. Yrittäminen vaatii enemmän, kuin mitä minä koskaan olin siihen valmis uhraamaan. Minä olen aina ollut mukavuudenhaluinen yrittäjä, enkä koskaan ole tehnyt kahdeksantuntista päivää, saati sitten kellon ympäri töitä. Silti tiskirätit elättivät minut vuosien ajan. Mutta jos sinä olet ahkera, saat varmasti leivän pöytääsi bambutiskirättejä valmistamalla ja myymällä. Vielä parempi, jos olet ompelutaitoinen, etkä tarvitse alihankkijaompelimon palveluita. Painaminen on niin helppo homma, että vaikka et olisi koskaan silkkipainotekniikasta kuullutkaan, opit sen parissa minuutissa ja minä lupaan sen sinulle kädestä pitäen opettaa. Tiskirättejä voi tehdä vaikka oman palkkatyön ohella tai ottaa ne lisäksi jo olemassa olevan käsityöyrityksesi tuotevalikoimaa. Tai voit tehdä niistä päätyösi.
Koska tässä ei ole nyt kyse rikastumisesta, vaan siitä, etten millään haluaisi hyvän tuotteen kuolevan, ja siitä, että haluan saada itseltäni stressin pois, myyn kaiken hinnalla, joka ei edes kata kankaiden arvoa. Kaikki edellämainittu irtoaa pyöreällä viidelläsadalla (alveineen) ja jos haluat lisäksi ostaa prässin, jolla painoväri kiinnitetään kankaaseen, lisään hintaan 300 euroa. Jos haluat myös maailman parhaan työpöydän, hinta nousee satasella.
Jos tunnet pientäkään kutsumusta rieputehtailijaksi, ota yhteyttä minuun sähköpostilla susanna at susannantyohuone.net (ei puhelimella, eikä somen kautta!) ja kysy, mitä mieleesi tulee. Minä vastaan kyllä. Jos haluat huolella asiaa harkittuasi tulla katsomaan kaikkea, kokeilemaan ehkä painamista ennen päätöksen tekoa, olet tervetullut käymään Imatralla.
Tästä voit tutustua riepujen valmistusprosessiin.
Ja tästä voit lukea, mitä mieltä käyttäjät ovat Lempirievuista.
KIITOS KAIKILLE IHANISTA YHTEYDENOTOISTANNE!
