Ensi vuoden eurot

Nyt minulle lopultakin on selvinnyt se euromäärä, jonka saan tukia vuodenvaihteessa. Milloinkas tämä nykyinen hallitus valittiin? Siitä saakka olen elänyt jatkuvassa ahdistuksessa ja epäselvyydessä. Vielä viime tammikuussa sain asumistukea ja työttömyyskorvausta yhteensä 832 euroa. Summa on tässä vuoden mittaan laskenut kahteen otteeseen. Vuodenvaihteessa tulen saamaan työttömyyskorvausta 434 euroa, enkä mitään muuta. 

Minulla menee pelkkiin asumiskuluihin 460 euroa kuukaudessa, jos en käy taloyhtiön saunassa ja pihtailen omaa vettä. Uimahalliinhan pääsen ilmaiseksi pesulle. 

Kelan toimeentulotukilaskurin mukaan saisin ensi vuonna toimeentulotukea 615 euroa. Lisäksi saisin lääkäri- ja lääkekulut sekä saunamaksut, mutta teen laskelmia nyt vain perusasioilla. Pikkuisen yli tonni kuussa siis. 

Ja jos tienaan yritystuloa, se tietenkin vähennetään tuosta toimeentulotuesta. Viime vuonna tienasin keskimäärin 430 euroa kuussa ja tänä vuonna näyttää nousevan melkein viiteensataan. En tiedä, miten ensi vuosi menisi, mutta jos oletetaan, että samat viitisensataa, niin siitähän tulee sitten plus miinus nolla. 

Ennen hallituksen "säästöjä ja kannustimia" minä pärjäsin ilman toimeentulotukea ja systeemi kannusti minua yrittämään. Minusta oli ihanaa, etten joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, vaan olen selviytynyt edes osittain omillani. Nyt kuitenkin tulee olemaan pakko hakea toimeentulotukea säännöllisesti ja tienaamiseen minulla ei ole enää mitään mahdollisuutta. Eli jos tekisin työtäni nykyisellä tahdilla, se tulisi tapahtumaan pelkästään huvin vuoksi ja joutuisin siitä riemusta vielä käymään tolkutonta paperisotaa Kelan kanssa.

Olen pitänyt kirjaa menoistani jo useamman vuoden ajan ja menoni ovat kuukausittain 1300 - 1500 euroa. Asumiseen menee suurin osa rahoistani ja pakollisiin menoihin aimo siivu myös. Pakollisiin lasken lääkkeet, pesuaineet, vitamiinit, vaatteet, netin, puhelimen ja yritysmenot. Vaikka ottaisin tuosta listasta pois toimeentulotuen kattamat terveyskulut, ei diagrammi juurikaan muuttuisi - niin paljon olen pihtaillut lääkkeistä ja lääkäreistä. 

Helmutin myyminen tulee olemaan ainoa vaihtoehtoni pysyä hengissä ja maksaa laskuni. Mutta onko silloin enää mitään syytä pysyä hengissä? Minun on muutenkin jo todella vaikeaa pitää yllä elämänhalua, ja jos menetän Helmutinkin, en tiedä, miten enää jaksan mitään. Nyt sentään voin haaveilla keväästä ja reissuun lähtemisestä.

Unohdetaan siis toimeentulotuki. Pystyäkseni pitämään Helmutin, minun olisi tienattava vähintään tuhat euroa kuussa yrittämällä ja nimenomaan yrittämällä. Jos nimittäin saisin palkkatuloa, se vähentäisi työttömyyskorvaustani entisestäänkin. Mutta mistä helvetistä minä yhtäkkiä taikoisin niin paljon uusia asiakkaita? 

Jos taas lopettaisin yritykseni, saisin täyden työttömyyskorvauksen (595 euroa), mutta minun olisi mentävä palkkatyöhön, joka taas vähentäisi sitä. Palkkaa olisi siis napsuttava lapaseen vähintään se 1400 euroa kuukaudessa, eikä osa-aikainen työ kannattaisi. Imatralla on ennätystyöttömyys ja tarjolla olevat työpaikat ovat terveydenhuollossa, opetuksessa ja siivousalalla. En kelpaa mihinkään, mutta jos mielikuvituksellisesti heitämme minut siivoamaan, niin eikös tuo 1400 euroa tarkoita kokoaikatyötä? Onko silloinkaan mitään syytä pysyä hengissä? Tiedän ihan hyvin, että pääni hajoaa jopa mielekkäässä kokoaikatyössä hyvin nopeasti ja päädyn sairaslomalle - saati sitten vastenmieleisessä työssä.

Lisäksi, jos nyt lopetan yrityksen, menetän osa-aikayrittäjän statuksen, ja sen takaisin saaminen olisi sula mahdottomuus, jos sitten taas joskus burnoutin ja sairaslomakierteen jälkeen pääsisin jaloilleni ja haluaisin alkaa taas yrittää.

Minä en voi olla ainoa toimeentulotuella elävä, jolla on auto. Miten te muut sen teette? Miten saatte pidettyä auton, jos olette kokonaan työttömiä?

Pääni yrittää miettiä keplottelukonsteja. Yksi olisi tehdä töitä kuten nytkin, mutta laittaa asiakkaille laskut klimppeinä kolmen kuukauden välien. Silloin saisin välillä täyden toimeentulotuen ja välillä en mitään. En kuitenkaan kehtaisi ehdottaa sellaista asiakkailleni. "Juu, teen mielelläni tämän työn, mutta laskutan vasta kolmen kuukauden kuluttua, jotta saisin toimeentulotukea ensi kuussa."

Toinen olisi tehdä pimeää työtä, niinkuin ilmeisesti aika tosi moni yrittäjä tekee. Minä en osaa enkä uskalla. Minun asiakkaani ovat nyt olleet yrityksiä, kuntia tai yhdistyksiä ja verkkokaupan myynti menee virallisia teitä. En edes tietäisi, miten pimeä myynti tapahtuisi. Eri asia on torimyyjillä, jotka ottavat maksut käteisenä. Enkä minä silloin torimuija-aikoinanikaan pimeisiin hommiin taipunut. Minusta oli hienompaa tehdä oikeat ja todenmukaiset laskelmat, kuin napsia seteleitä takataskuun.

Voisin mennä taas kuntouttavaan työtoimintaan, koska osa-aikatyöhön ei kannattaisi hakea. Siitä sentään saisin 9 euroa päivässä oikeaa plussaa. Mutta vaikka jotenkin jaksaisin olla kuntsassa joka ikinen päivä, siitäkin kertyisi vain 180 euroa kuukaudessa plus bussikortti. Lisäksi minä taas stressaantuisin puolikuoliaaksi.

Ainoa tapa pitää yllä mielekästä elämää edes nykyisellä tasolla, olisi jatkaa yrittämistä JA löytää lisää asiakkaita. Pelkästään tämän lauseen kirjoittaminen sai palan kurkkuuni ja kyyneleen silmäkulmaani. Minä rakastan graafista suunnittelua, mutta minusta ei ole myymään itseäni. Ei siltikään, vaikka asiakkaani järjestään ovat varsin tyytyväisiä työhöni. Ahdistus ja kelvottomuus syövät minut. Inhoan itsesääliin vajoamista, mutta tosi usein päässäni pyörii kysymys: "Miten vitussa musta ei tullut mitään?".

Hajoaisipa Helmut niin pahasti, ruttaantuisi ja romuttuisi, ettei minun tarvitsisi itse tehdä luopumispäätöstä. 

Itsenimyymispäätöksen joudun tekemään nyt joka tapauksessa, vaikka kuinka olisi hankalaa. Joka päivä tämän loppukuun ajan minä tulen tekemään yhden itsenimyymisteon. Ja jos sitten ensi vuonna tienaankin enemmän kuin keskimäärin 650 euroa kuukaudessa, niin sitten minä itken sitä, että joudun lopettamaan yritykseni, koska olen ylittänyt osa-aikaisuusrajan ja vaatimukset ovatkin ihan toista kuin nyt. Ei tässä tosiaankaan oikein nyt ole mitään hyvää ratkaisua.

Keskiluokkaisuutta

Eräs minua vanhempi pääkaupunkiseutulaisnainen, joka mökkeilee Imatralla, totesi eräänä päivänä, että jokaisen imatralaisen täytyisi vähintäänkin ostaa yksi vaate vuodessa Virkkukoukkuselta. Olin aivan äimistynyt. Itsekin koen tärkeänä kannattaa paikallisia yrittäjiä, mutta oikeasti, se on valinta, johon monella ei ole mahdollisuutta. Tuo ilmeisesti ylemmän keskiluokan ihminen vain tuhahti minulle kun naurahdin, että kenellä muka on varaa Koukkusen vaatteisiin. "Onhan siellä usein tarjouksia." Se tuhahdus halvaannutti minut. Jäin aivan pökkelönä seisomaan paikalleni hänen jatkaessaan matkaansa. Miten todellisuudesta vieraantunut voikaan olla ihminen, jolla on rahaa!

En tiedä tai muista, mikä oli se artikkeli, joka tässä vastikään havahdutti minut pohtimaan keskiluokkaa ja sitä, mihin luokkaan itse kuuluisin. No, keskiluokan määrittely on ilmeisen ongelmallista, mutta eräs tapa on katsoa tulotasoa. Jos käytettävissä olevat kuukausitulosi osuvat 1700 ja 4500 euron väliin, olet keskiluokkainen. Minä en yllä tuohon. Tänä vuonna käytettävissä olevat tuloni ovat olleet keskimäärin 1400 euroa kuukaudessa. En tiedä, olenko koskaan yltänyt edes alimpaan keskiluokkaan, sillä jopa mainostoimistossa työskennellessäni palkkani oli alalla liian alhainen. (Tosin minulle se oli valtava, koska olin tottunut elämään köyhyydessä koko siihenastisen elämäni.)

Keskiluokkaisuus on kuitenkin muutakin kuin käytettävissä oleva raha, ja niitä asioita kun mietin, olen aika keskiluokkainen sielu. Minulla on koulutus, joka kai nykyisin vertautuu ammattikorkeakoulututkintoon. Harrastan ja arvostan kulttuuria. Syön vihanneksia ylläpitääkseni terveyttäni. Seuraan politiikkaa ja äänestän. Matkailen mielelläni. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja luen sanomalehtiä, enkä iltapäivälehtiä. Olen yrittäjä. Olen omistusasuja. Minulla on jopa ylimääräinen asunto, jossa on vuokralainen! Jos katselen telkkaria, katson elokuvia ja dokumentteja, enkä huumoripläjäyksiä. Olen aina tykännyt lukea kirjoja. Kasvoin perheessä, jossa lukioon meneminen oli itsestäänselvyys ja jossa kokoonnuttiin yhteiselle päivälliselle.

Mutta meidän perheellämme ei ollut rahaa aina edes ruokaan ja silloin syötiin perunakeittoa. Meillä pukeuduttiin omatekoisiin ja kirppareilta ostettuihin vaatteisiin jo silloin, kun se vielä oli pelkästään häpeällistä eikä eettinen valinta. Miksi meistä sitten ei kasvatettu juntteja, vaikka olimme köyhälistöä? Äitini oli taiteilijasuvusta ja isäni insinöörisuvusta. Ehkä siksi.

Eräs minulle läheinen ihminen on kasvatettu täysin toisin, vaikka hänen perheellään ei ollut samanlaista taloudellista kurjuutta. Hänen vanhempansa kävivät töissä, mutta siellä ei lapsille luettu satuja eikä lukio ollut vaihtoehto. Piti mennä ammattikouluun, hankkia nopeasti perusduunarin tutkinto ja mennä töihin. Taiteellisia lahjoja ei pidetty minään. Ei suhtauduttu kiinnostuneesti ympäröivään maailmaan eikä etsitty elämyksiä. Tuijotettiin telkkarista sontaa. Herraviha esti äänestämästä. Lukeminen rajoittui juorulehtiin. Tuon perheen keskiluokkaisuus oli pelkästään taloudellista, mutta ei missään määrin henkistä. Tässä perheessä kasvanut läheiseni on nyt aikuisena päätynyt siihen kaikilla määritteillä alimpaan yhteiskuntaluokkaan.

Minusta hyvä määritelmä keskiluokkaan kuulumiselle oli sana, jonka jostain luin: valinnanvapaus. Keskiluokkainen ihminen voi valita lautaselleen lohta tai luomunautaa. Köyhä nappaa luultavasti lenkkimakkaraa tai seitä. Keskiluokkainen voi ostaa laadukkaan talvitakin tai kotimaassa ommellun pellavamekon, mutta köyhän on ostettava se halvin, Kiinassa kyseenalaisesti tuotettu. Keskiluokkainen voi mennä gynekologille vaihdevuosivaivoineen, mutta köyhän on etsittävä itse tietoa Facebookista ja vaadittava terveyskeskuslääkäriltä reseptejä asianmukaiseen hoitoon. Keskiluokkaisella riittää energiaa pitää huolta omasta terveydestään, koska hänen voimansa eivät kulu pelkkään jatkuvaan huoleen hengissä pysymisestä. Hänellä on opittu tarve ja mahdollisuus kehittää itseään. Hän voi valita avokadon, ohjatun crossfit-tunnin ja opintoja avoimesta yliopistosta. Köyhältä vaatii ponnistelua edes päästä ylös sängystä ja nousta päivään, joka ei tarjoa vaihtelua eikä kiinnostavia valintoja. 

Minäkin herään aamuisin lannistuneena siitä, että tämä elämä on nykyisin kituuttamista. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni siitä keskiluokkaisuudesta, johon totuin Immolan aikana. Ei minulla silloinkaan tainnut olla rahaa käytössäni em. määritelmän vertaa, mutta kahden hengen taloudessa, jossa asumiskulut olivat vaatimattomat, minä pääsin kokemaan keskiluokkaisen valinnanvapauden. Siihen kuuluivat oma auto, ulkomaanmatkat, ravintolalounaat, kahvilat, kylpylät ja lelujen tilaaminen verkkokaupoista. 

Pystyin ostamaan suomalaista ja käsityönä tehtyä, ja syömään sitä, mitä halusin, enkä sitä, mihin sain rahat riittämään. Jokaisilta käsityömessuilta ostin aina jotakin kaunista ja taidokkaasti valmistettua, mutta täysin turhaa. Talvisin kykenin olemaan Kanarialla kuukaudenkin kerrallaan ja sen lisäksi teimme Sulon kanssa yhteisiäkin ulkomaanreissuja. Ostin hyviä lenkkareita ja kalliita, oman jalkani mukaan muotoiltuja pohjallisia. Pystyin ostamaan uusia sukkahousuja joka syksy tuntematta kiusausta varastaa niitä. 

Lähes kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää. Autosta minä pidän kiinni kynsin ja hampain, mikä tarkoittaa vaikkapa sitä, että paikkaan sukkahousuni ja otan kaikkialle mukaan omat eväät. 

Rakastan ja arvostan ja olen kiitollinen kaikista keskiluokkaisista riemuista, joihin minulla on ollut viime vuosina tilaisuus ilmaiseksi. Olen saanut vapaalippuja eräältä kylpylässä työskentelevältä tutulta ja hotellilahjakortteja Holiday Clubin lomaosake-esittelyistä. Olen päässyt Sulon siivellä Espanjaan ja Kaiku-kortin ansiosta teatteriin. Saan mennä ilmaiseksi uimahalliin ja taidemuseoon. 

Kirjasto on loputon onnellisuuden lähde, koska kirjat eivät maailmasta lopu. Yritän repiä iloa kävelylenkeistä ottamalla mukaan kaakaota termarissa. Vesijumppaa voin "harrastaa" uimahallin näytöltäkin, kun ei ole varaa ohjattuihin tunteihin. Onneksi saan onnen tunteita askartelusta ja olen löytänyt tavan leikkiä ilman, että tilailen miniatyyritavaraa tai uusia nukkeja ulkomailta. Heilan Netflixistä on minulle apua pitkiin, pimeisiin iltoihin. Onnekseni en käytä rahaa tupakkaan tai muihin päihteisiin, ja saan sitä sen verran jemmaan, että pystyn joskus ostamaan oikeasti tarpeellisia kapineita tai käymään Helmutilla reissuissa. Onneksi minulla on kokemus siitä, miten taide ja kulttuuri vaikuttavat elämänlaatuun ja ainakin vielä toistaiseksi myös tarmoa paneutua niihin.

Luin jokunen päivä sitten, miten joku tutkija ihmetteli, miten kummassa valmisruokien kulutus on kasvanut, vaikka ne ovat kallista ruokaa. Samalla ravintoloissa syöminen on vähentynyt huomattavasti. Mitä ihmettä siinä on ihmettelemistä? Ne keskiluokkaiset tyypit, jotka ovat tottuneet syömään lounaansa ravintoloissa, eivät enää pysty siihen, kun asumisen ja matkustamisen kulut ovat nousseet. Hehän ne ostelevat nyt valmisruokia, koska miten he muka yhtäkkiä osaisivat itse kokata ruokansa? Mistä he, jotka ovat täyttäneet elämänsä lapsilla, spinningillä tai tennistunneilla, nyt löytäisivät ylimääräistä aikaa laittaa illalla ruokaa ja ottaa aamulla omat eväät töihin mukaan? Kaupan einekset ovat kilohinnaltaan kalliita, mutta silti halvempia kuin yhdenkään lounasravintolan ateria.

Me köyhät emme ole yhtäkkiä eineksiä alkaneet ostella. Me olemme jo aikoja sitten vetäneet ruokabudjettimme minimiin. Huoli rahasta on jatkuva seuralaiseni, vaikka minulla onkin enemmän rahaa käytettävissäni kuin kokonaan työttömällä. Pelkään koko ajan jääkaapin hajoamista, ilmarinnan uusimista tai yläkerran vuokralaisen pois muuttamista. Pienikin yllättävä menoerä suistaisi kaiken raiteiltaan. 

Sitä ei keskiluokkainen ymmärrä. Mutta minäpä olenkin wannabe-keskiluokkainen.