Pihahommissa

Viimeinen kuukausi on sujunut mukavasti, kun kevät puskee eteenpäin. Tuttuun tapaan olen saanut taas omaa rakasta energiaani takaisin, mutta tällä kertaa se ei olekaan kohdistunut kodin sisustukseen, kuten normaalisti. Kotini nimittäin todellakin tyydyttää minua ensimmäistä kertaa ikinä! Mikään ei vituta, mikään ei ole kompromissi. 

Näin ollen olen siis kohdistanut iloenergiaani ihan muuhun suuntaan. Eilen nikkaroin elämäni ensimmäiset linnunpöntöt. Käytin talojen ulkoseinäremontista ylijääneitä paneeleita ja olin lopputulokseen ihan tyytyväinen, kunnes luin Birdlifen sivuilta, että linnut ovatkin ilmeisesti tosi nirsoja ja millimetrit merkitsevät. 

Minun pönttöni eivät mitoiltaan ja suhteiltaan siis kelpaisi niistä kenellekään. Onkin kiinnostavaa nähdä, saammeko lainkaan asukkaita näihin vääränlaisiin koteihin. Birdlifen kvanttimekaniikka kyllä ihmetyttää. Linnuthan minun mielestäni tekevät pesiään mitä hassuimpiin paikkoihin, eivätkä mittaile millejä lentoaukoista. Raahessakin eräs västäräkki perusti kotinsa ja perheensä opiskelukaverini auton moottoriin. 

Koska maa on jo ihanasti sulanut jopa minun pihaltani, olen päässyt aloittamaan pihatöitä. Tai joutunut aloittamaan olisi ehkä parempi ilmaus. En nimittäin oikeasti yhtään nauti lapioimisesta ja kaivamisesta saati sitten minkään elollisen hengissä pitämisestä. Mutta nyt on pakko, ja olen iloinen, että pääsin jo näin varhain keväällä homman kimppuun.

Viime kesänä käänsimme kuistini portaat kuistin toiselle sivulle ja sama tehdään taloyhtiössä vielä muillekin asunnoille. Portaille tulee kyllä hintaa, vaikka kuinka talkoilla tehdään. Rakennuslupa kun pitää hankkia näinkin pieneen touhuun. Mutta kannattaa se silti maksaa, sillä näin on turvallisempaa, kun lumet ja jäät eivät enää romahda suoraan ovesta kulkevan päälle. 

Nyt sitten minun on siirrettävä myös polku, jonka olen aiempina kesinä suurella työllä ja vaivalla tehnyt mutapihani halki. 

Talon nurkalla kasvava koivu saa aikaan sen, ettei nurmikko kasva tässä oikein mitenkään. Olen sen takia laatoittanut ison alueen ja koittanut kasvattaa nurmikkoa edes kauemmas koivusta. Aika huonolla menestyksellä kuitenkin, sillä maaperä on savea ja hiekkaa ja siinä on vain minikerros multaa päällä. Nurmikko tarvitsisi paljon suuremman kerroksen multaa. Mutta ehkä pikkuhiljaa onnistun? Ehkä sitten 16 vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle ja myyn kotini ja muutan asuntoautoon, piha näyttää jo kivalta.

Kanahommia

Eilen tuli viikko täyteen ilman Instagramia ja muuta turhaa kännykän räpläämistä. Ruutuaikani kännykällä on nyt ollut tunnin kieppeillä per päivä, kun se tätä ennen oli 4 - 6 tuntia. Kirjauduin tänään kuitenkin tietokoneella Instagramiin ja laitoin sekä omalle että Kenin tilille ilmineerauksen, että pysyn vielä poissa. Samalla kurkkasin viikon aikana tulleita postauksia. Nukkemaailmassa oli muutama postaus Trumpista ja niin monta Slava Ukrainia, että alkoi heti rintaa puristaa. Muutenkin koko viikon nukkepostausten selaaminen tuntui liian työläältä, joten katsoin vain parin rakkaimman tyypin kuvat. Minulla on ollut huomattavan kevyt olo viimeisen viikon ajan, enkä halua sitä menettää. Toisaalta tiedän, että alan kuitenkin jossain vaiheessa kaivata leikkimistä, mutta siinä ei ole kauheasti mieltä ilman sosiaalisuutta. No, aika näyttää, miten emännän käy.

Olen kyllä kännykän sijaan notkunut läppärin äärellä tavallista enemmän, kun Hesari mokoma meni julkistamaan kaikki vanhat Sanalouhokset. Olen niitä sitten tahkonnut aina keittiön pöydän ääressä ruokailun yhteydessä ja helposti jään tekemään "vielä yhden". Aivojumppa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ahdistuminen kännykän orjuudessa.

Laitan tämän postauksen kuvitukseksi naapurin kanoja. Olin heidän hoitajanaan hiihtolomaviikon ajan. Minusta tuntui kivalta saapastella navettavaatteissa vesiämpäri ja herkkukippo mukanani joka aamu päästämään Kalle ja tytöt pihalle. Sää oli enimmäkseen lempeä, ja vain yhtenä aamuna rouvat närkästyivät yön aikana sataneesta lumesta niin paljon, että tekivät täyskäännöksen koppiinsa. Minusta on aina niin mukavaa jaella herkkuja, kaapia kakat ämpäriin ja toivotella kanoille iltaisin hyvää yötä. Kanarouvien potpottava juttelu tekee minut iloiseksi. Ja viikon palkaksi sain niin paljon munia, että en ainakaan hetkeen tule kuolemaan nälkään!

Aina kun saan olla kanavahtina, minulle tulee hinku perustaa omakin kanala. Onneksi tällä lailla viikon aikana minä kuitenkin huomaan, miten vaikealta minusta tuntuu se, että olen sidottu olemaan kotona joka aamu klo 9.30 ja joka ilta klo 17.30. Jo näinkin vähäinen sitoutuminen tuntuu vähän vankeudelta.