Yhden yrittäjän Yrittäjänpäivä

Yrittäjätoverini Soja kirjoittaa päivästään oikein yksityiskohtaisen raportin. Minä aion nyt tökerösti matkia häntä. Tänään nimittäin on valtakunnallinen matkijoiden... siis Yrittäjänpäivä.

Virkoan aamulla varttia vailla seitsemän. Sulo on ollut töissä viimeiset 39 tuntia, joten herään yksinäni. Avaan makuuhuoneen oven jännittyneenä, sillä pelkään bituminlöyhkän taas mäjähtävän hengitysteihini. Mutta ei! Tuuli on kääntynyt ja kotimme on tänään melko hajuton. (Makuuhuoneessa pystyy hengittämään, sillä sinne saimme ionisaattorin hajuja poistamaan.)

Keitän puuron ja kananmunia, otan mansikoita pakastimesta ja asetun eväineni tietokoneen ääreen. Näin minun aamuni aina alkavat. Kökkimällä koneella.

Rakentelen Suomen käsityöyrittäjille nettisivuston alkua, lueskelen yrittäjien foorumin uudet kommentit, mietin ensi kevään Käsityökorttelia. Katson sähköpostit, mutta en jaksa reagoida kaikkiin, ja käsittelen verkkokaupan tilaukset. Ajattelen, että tarjotinjuttua pitää vielä mainostaa blogissa. Teen Luneten sloveniankielisen käyttöohje-esitteen. Luneten työt ovat todella kivoja, mutta näiden erikoisten kieliversioiden kanssa minulla alkaa aina savu nousta korvista.

Kello on yli yhdeksän, pakotan itseni pois tietokoneelta. Päätän vaihtaa sänkyyn lakanat ja siivota tuhannet vaateläjät lattialta. Anoppi on tulossa käymään illalla ja minä yritän näyttää hänen silmissään edes nanomillin verran paremmalta kodinhengettäreltä kuin olen. Pitäisikö oikein suihkuun mennä...

Menen makuuhuoneeseen, ja totean kaaoksen pahemmaksi kuin olin tajunnutkaan. Päätän unohtaa lakanoiden vaihdon ja siistin huoneen vain päällisin puolin.

Kello on 10. Puen päälleni ja hurautan autolla Vuoksenniskalle asioille. Otan kameran mukaan, sillä erääseen työprojektiin pitäisi käydä ottamassa kuva keskustasta. Työn tilaajan tehtävänannossa toivottiin "kuhinaa pääkadulla".

Sukkuloin kamerani kanssa "ihmisvilinässä" ja yritän löytää inspiraatiota. Siinä seisoessani tapaan 83-vuotiaan rouvan, joka jää pitämään minulle esitelmää Vuoksenniskan tilasta ja tulevaisuudesta ja suorastaan vaatii minua mukaansa kotiinsa, josta on todella hyvät näkymät pääkadun kuhinaan. Niinpä minä kipitän nopsajalkaisen rouvan seurassa hänen kotiinsa.

Rouvalla on vaikuttavan kokoinen parveke, josta on komea näköala puretun rakennuksen paikalla olevaan monttuun. Ei siis aivan sitä, mitä minun piti kuvata.

Palaan katutasolle ja sorrun ostamaan nuorten työpajan myymälästä liian kalliin kattokruunun, ihan vain siksi että siihen on tärvätty samanlaisia kahvikuppeja kuin minulla on. No, eikö olekin kiva ajatus juoda vieraiden kanssa kahveja samanlaisista kupeista, kuin mitkä killuvat päiden yläpuolella? On on. Yritän vakuuttaa itselleni tehneeni hyvän ja tarpeellisen ostoksen ja jatkan matkaani lasiliikkeeseen. Haen 20 kpl ikkunaruutuja, käyn ruokakaupassa ja palaan kotiin.

Syön salaattia ja savukalaa pihalla keinussa ja ihmettelen, miten vieläkin voi olla kesä. Jos olisi normaali syyskuinen sää, istuisin koko päivän tietokoneella, mutta nyt mietin muita vaihtoehtoja. Tätä päivää ei voi tuhlata sisätiloissa. Onneksi tiskirättitilannekin on sellainen, että odottelen vain kankaiden saapumista painajalta. Sitä ennen en voi tehdä mitään niiden hyväksi. Alanko siis kitata ikkunoita vai lähdenkö rannalle?

Muistan, että olen luvannut ottaa kuvan Immolan rannasta kotiseutukirjaan, ja saan siitä hyvän syyn suunnistaa rantaan. Menen fillarilla, vaikka pelkään ajaa hiekkatiellä, jossa on irtosoraa. Yllätyksekseni en olekaan yksin rannalla.

Otan valokuvat ja istahdan aurinkoon lukemaan blogeja älyttömyyspuhelimella. Se ei suju ja minä punnitsen, kannattaisiko minun tuhlata veronpalautusrahat iPadiin vai MacBookiin vai ei kumpaankaan.

Laiturilla oleva mies paljastuu venäläiseksi. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta päättelen, että hän ilmeisesti haluaa minun ottavan valokuvia ahvenista, joita napsii ongellaan.

Olen ihmeissäni. Miksi kamerani saa ihmiset ottamaan minuun näin poikkeuksellista kontaktia? Tästähän tulee omituinen yrittäjänpäivänpostaus, sillä harvoin olen tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa virtuaalimaailman ulkopuolella.

Pulahdan uimaan, teen kunnollisen lenkin ja kramppi hiirihartiassani helpottaa. Olen pohjattoman kiitollinen siitä, että uimakausi jatkuu yhä.

Juuri silloin taivas meneekin pilveen. Poljen kotiin ja asetun kuitenkin tietokoneen ääreen.

Yrittäjänpäivän kunniaksi käsityöyrittäjät kehottavat tutustumaan tänään ainakin kahteen uuteen yritykseen. Tykkäilen urakalla muista käsityöyrittäjistä.

Ylläpitoporukan kanssa jaarittelen joutavia ja julkaisemme uuden kasityokortteli.fi-sivun. Tässä vaiheessa se on vasta kokoelma linkkejä meidän hajallaan oleviin kohteisiimme, mutta joskus, kun aikaa on, siitä tulee kattava paketti suomalaisesta käsityöyrittäjyydestä. Olen aika ylpeä siitä, että olen mukana tässä porukassa ja erityisesti ylläpitoryhmässä, jossa on innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä. Haluan mainostaa tässä Aanmaan Ottoa, jota ilman koko ryhmää ei olisi olemassakaan.

Käytän tietokoneaikani järkevästi ja teen elokuun kirjanpidon.

Olen luova ja kiipeän työpöydälle ottamaan kuvan tätä postausta varten. Olen vähällä menettää tasapainoni. Vesikuppini keikahtaa uhkaavasti, mutta roiskeet eivät onneksi osu näppikselle.

Kello on kolme ja menen ottamaan välipalaa. Olen taas ylpeä itsestäni: en ole sortunut koko päivänä herkkuihin! Istun kuistin portailla ja selaan samalla Divaani-lehteä.

Rakastun palavasti Arneen ja Carlokseen, jotka asuvat Norjassa vanhalla rautatieasemalla ja tykkäävät neulomisesta. Kaikille muille tämä kaksikko varmaan on jo tuttu, mutta minulle heidän kirjansa ovat jääneet hämärän peittoon. Otan tilanteesta valokuvan ja totean, että jalkakarvani ovat melkoiset. On ollut liian kiireinen kesä niiden huomaamiseen.

Laitan pesukoneen pyörimään ja piilotan likaiset tiskit pesuvatiin. Lakaisen häthätää keittiön ja eteisen. Palaan tietokoneelle kirjoittamaan tätä postausta ja katsomaan, mitä Sojan päivään kuuluu.

Sulo kurvaa kotiin neljän jälkeen. Kipitän vastaan ja pusuttelen hänet puhki. Sulo tekee usein kahden vuorokauden mittaisia työvuoroja, ja aina kun hän palaa kotiin, minä hämmästyn siitä, miten ihana ja suloinen hän onkaan. Tässä parisuhteessa ei ehdi kyllästyä toisen naamaan.

Sulon äiti tulee pian perässä. Syömme päivälliseksi samaa pikaruokaa, jota minä söin jo lounaalla ja keitämme kahvit. Kerromme kuulumisia, nauramme paljon. Sen jälkeen Sulo asettuu äitinsä kanssa tietokoneelle tutkimaan eläkeasioita.

Minä siirryn omiin hommiini pihan puolelle, sillä aurinko ei enää porota talon päätyyn. On siis hyvä hetki kaivaa ikkunakitti esiin. Kerkiän kitata kaksi ja puoli ikkunaruutua, ennenkuin kitti loppuu. Sitä on tilattu lisää, mutta kukaan ei ole kerinnyt noutaa lähetystä Matkahuollosta.

Ripustelen pyykit kuivumaan ja poimin tomaatit sisätiloihin kypsymään. Sillä aikaa eläkepapereita on tulosteltu kelpo pino ja anoppi alkaa tehdä lähtöä.

Sulo osti muutama päivä sitten kumiveneen Venäjältä. Olemme tehneet sillä kolme pientä testiajoa - jokaisen eri järvessä. Tänään on niin huikean kaunis ilta, että minun tekisi mieleni lähteä Saimaalle.

Myös Sulo on samoilla linjoilla. Vene on jo valmiina Perunan lavalla, joten lähtö onnistuu nopeasti. Laskemme veneen (jolla ei ole nimeä!) veteen lähellä paperitehdasta.

Kello on seitsemän. Laskeva aurinko luo kaunista valoa maailmaan. Me alamme pikkuhiljaa oppia sutjakkaa toimintaa liikkeellelähdössä. Ensimmäisellä kerralla, kun Sulo nykäisi perämoottorin käyntiin, hänen nyrkkinsä lennähti täydellä voimalla minun otsaani. Se kävi kipeää. Nyt minä osaan jo siirtää pääni pois tieltä.

Ajelemme reippaan tunnin verran lähivesillä, näemme tehtaan aivan uudesta perspektiivistä, kaksi joutsenta ja kallioisia saaria, joille voimme tehdä ensi kesänä päiväretkiä. Ihmettelemme, kummalta puolelta merimerkit pitää ohittaa ja kastumme aallokossa. On hyvä olla. Vesi tekee minulle ihmeitä, se rentouttaa ja rauhoittaa. Olen iloinen siitä, että Sulon venäjänkauppavillitys on tehnyt meistä veneilijöitä. Minusta on väärin olla harrastamatta veneilyä, jos asuu Saimaan vaikutuspiirissä.

Kun aurinko alkaa laskea, käännymme takaisin. Ilta ehtii pimetä ennenkuin olemme rannalla, mutta näemme vielä lastata veneen auton lavalle.

Olemme kotona yhdeksän jälkeen. Criminal Minds on ehtinyt jo alkaa, mutta minä olen onneksi ennakoinut myöhästymisemme ja laittanut digiboksin nauhoittamaan sen. Koska Kerttu ei ole vielä halukas tulemaan leikkimään kanssamme, syömme iltapalaa ja kääriydymme peiton alle tv:n eteen.

Ohjelman jälkeen käymme uudelleen houkuttelemassa Kerttua leikkimään, mutta se ei ole vieläkään kiinnostunut. Se harmittaa minua, sillä yhteiset iltatuokiot leikkikehässä pikku olennon kanssa ovat minulle tärkeitä. Tuntuu mukavalta käpertyä leikkikehän pohjalle, kun Kerttu kipittelee ympäriinsä, kiipeilee minun päälläni, haistelee kasvojani ja hiipii vaatteideni sisälle.

Koska kello tulee pian 23, en jaksa enää odottaa. Laitan sen kuppeihin tuoreet ruoat ja menen Sulon kainaloon nukkumaan.