Eräs minua vanhempi pääkaupunkiseutulaisnainen, joka mökkeilee Imatralla, totesi eräänä päivänä, että jokaisen imatralaisen täytyisi vähintäänkin ostaa yksi vaate vuodessa Virkkukoukkuselta. Olin aivan äimistynyt. Itsekin koen tärkeänä kannattaa paikallisia yrittäjiä, mutta oikeasti, se on valinta, johon monella ei ole mahdollisuutta. Tuo ilmeisesti ylemmän keskiluokan ihminen vain tuhahti minulle kun naurahdin, että kenellä muka on varaa Koukkusen vaatteisiin. "Onhan siellä usein tarjouksia." Se tuhahdus halvaannutti minut. Jäin aivan pökkelönä seisomaan paikalleni hänen jatkaessaan matkaansa. Miten todellisuudesta vieraantunut voikaan olla ihminen, jolla on rahaa!
En tiedä tai muista, mikä oli se artikkeli, joka tässä vastikään havahdutti minut pohtimaan keskiluokkaa ja sitä, mihin luokkaan itse kuuluisin. No, keskiluokan määrittely on ilmeisen ongelmallista, mutta eräs tapa on katsoa tulotasoa. Jos käytettävissä olevat kuukausitulosi osuvat 1700 ja 4500 euron väliin, olet keskiluokkainen. Minä en yllä tuohon. Tänä vuonna käytettävissä olevat tuloni ovat olleet keskimäärin 1400 euroa kuukaudessa. En tiedä, olenko koskaan yltänyt edes alimpaan keskiluokkaan, sillä jopa mainostoimistossa työskennellessäni palkkani oli alalla liian alhainen. (Tosin minulle se oli valtava, koska olin tottunut elämään köyhyydessä koko siihenastisen elämäni.)
Keskiluokkaisuus on kuitenkin muutakin kuin käytettävissä oleva raha, ja niitä asioita kun mietin, olen aika keskiluokkainen sielu. Minulla on koulutus, joka kai nykyisin vertautuu ammattikorkeakoulututkintoon. Harrastan ja arvostan kulttuuria. Syön vihanneksia ylläpitääkseni terveyttäni. Seuraan politiikkaa ja äänestän. Matkailen mielelläni. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja luen sanomalehtiä, enkä iltapäivälehtiä. Olen yrittäjä. Olen omistusasuja. Minulla on jopa ylimääräinen asunto, jossa on vuokralainen! Jos katselen telkkaria, katson elokuvia ja dokumentteja, enkä huumoripläjäyksiä. Olen aina tykännyt lukea kirjoja. Kasvoin perheessä, jossa lukioon meneminen oli itsestäänselvyys ja jossa kokoonnuttiin yhteiselle päivälliselle.
Mutta meidän perheellämme ei ollut rahaa aina edes ruokaan ja silloin syötiin perunakeittoa. Meillä pukeuduttiin omatekoisiin ja kirppareilta ostettuihin vaatteisiin jo silloin, kun se vielä oli pelkästään häpeällistä eikä eettinen valinta. Miksi meistä sitten ei kasvatettu juntteja, vaikka olimme köyhälistöä? Äitini oli taiteilijasuvusta ja isäni insinöörisuvusta. Ehkä siksi.
Eräs minulle läheinen ihminen on kasvatettu täysin toisin, vaikka hänen perheellään ei ollut samanlaista taloudellista kurjuutta. Hänen vanhempansa kävivät töissä, mutta siellä ei lapsille luettu satuja eikä lukio ollut vaihtoehto. Piti mennä ammattikouluun, hankkia nopeasti perusduunarin tutkinto ja mennä töihin. Taiteellisia lahjoja ei pidetty minään. Ei suhtauduttu kiinnostuneesti ympäröivään maailmaan eikä etsitty elämyksiä. Tuijotettiin telkkarista sontaa. Herraviha esti äänestämästä. Lukeminen rajoittui juorulehtiin. Tuon perheen keskiluokkaisuus oli pelkästään taloudellista, mutta ei missään määrin henkistä. Tässä perheessä kasvanut läheiseni on nyt aikuisena päätynyt siihen kaikilla määritteillä alimpaan yhteiskuntaluokkaan.
Minusta hyvä määritelmä keskiluokkaan kuulumiselle oli sana, jonka jostain luin: valinnanvapaus. Keskiluokkainen ihminen voi valita lautaselleen lohta tai luomunautaa. Köyhä nappaa luultavasti lenkkimakkaraa tai seitä. Keskiluokkainen voi ostaa laadukkaan talvitakin tai kotimaassa ommellun pellavamekon, mutta köyhän on ostettava se halvin, Kiinassa kyseenalaisesti tuotettu. Keskiluokkainen voi mennä gynekologille vaihdevuosivaivoineen, mutta köyhän on etsittävä itse tietoa Facebookista ja vaadittava terveyskeskuslääkäriltä reseptejä asianmukaiseen hoitoon. Keskiluokkaisella riittää energiaa pitää huolta omasta terveydestään, koska hänen voimansa eivät kulu pelkkään jatkuvaan huoleen hengissä pysymisestä. Hänellä on opittu tarve ja mahdollisuus kehittää itseään. Hän voi valita avokadon, ohjatun crossfit-tunnin ja opintoja avoimesta yliopistosta. Köyhältä vaatii ponnistelua edes päästä ylös sängystä ja nousta päivään, joka ei tarjoa vaihtelua eikä kiinnostavia valintoja.
Minäkin herään aamuisin lannistuneena siitä, että tämä elämä on nykyisin kituuttamista. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni siitä keskiluokkaisuudesta, johon totuin Immolan aikana. Ei minulla silloinkaan tainnut olla rahaa käytössäni em. määritelmän vertaa, mutta kahden hengen taloudessa, jossa asumiskulut olivat vaatimattomat, minä pääsin kokemaan keskiluokkaisen valinnanvapauden. Siihen kuuluivat oma auto, ulkomaanmatkat, ravintolalounaat, kahvilat, kylpylät ja lelujen tilaaminen verkkokaupoista.
Pystyin ostamaan suomalaista ja käsityönä tehtyä, ja syömään sitä, mitä halusin, enkä sitä, mihin sain rahat riittämään. Jokaisilta käsityömessuilta ostin aina jotakin kaunista ja taidokkaasti valmistettua, mutta täysin turhaa. Talvisin kykenin olemaan Kanarialla kuukaudenkin kerrallaan ja sen lisäksi teimme Sulon kanssa yhteisiäkin ulkomaanreissuja. Ostin hyviä lenkkareita ja kalliita, oman jalkani mukaan muotoiltuja pohjallisia. Pystyin ostamaan uusia sukkahousuja joka syksy tuntematta kiusausta varastaa niitä.
Lähes kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää. Autosta minä pidän kiinni kynsin ja hampain, mikä tarkoittaa vaikkapa sitä, että paikkaan sukkahousuni ja otan kaikkialle mukaan omat eväät.
Rakastan ja arvostan ja olen kiitollinen kaikista keskiluokkaisista riemuista, joihin minulla on ollut viime vuosina tilaisuus ilmaiseksi. Olen saanut vapaalippuja eräältä kylpylässä työskentelevältä tutulta ja hotellilahjakortteja Holiday Clubin lomaosake-esittelyistä. Olen päässyt Sulon siivellä Espanjaan ja Kaiku-kortin ansiosta teatteriin. Saan mennä ilmaiseksi uimahalliin ja taidemuseoon.
Kirjasto on loputon onnellisuuden lähde, koska kirjat eivät maailmasta lopu. Yritän repiä iloa kävelylenkeistä ottamalla mukaan kaakaota termarissa. Vesijumppaa voin "harrastaa" uimahallin näytöltäkin, kun ei ole varaa ohjattuihin tunteihin. Onneksi saan onnen tunteita askartelusta ja olen löytänyt tavan leikkiä ilman, että tilailen miniatyyritavaraa tai uusia nukkeja ulkomailta. Heilan Netflixistä on minulle apua pitkiin, pimeisiin iltoihin. Onnekseni en käytä rahaa tupakkaan tai muihin päihteisiin, ja saan sitä sen verran jemmaan, että pystyn joskus ostamaan oikeasti tarpeellisia kapineita tai käymään Helmutilla reissuissa. Onneksi minulla on kokemus siitä, miten taide ja kulttuuri vaikuttavat elämänlaatuun ja ainakin vielä toistaiseksi myös tarmoa paneutua niihin.
Luin jokunen päivä sitten, miten joku tutkija ihmetteli, miten kummassa valmisruokien kulutus on kasvanut, vaikka ne ovat kallista ruokaa. Samalla ravintoloissa syöminen on vähentynyt huomattavasti. Mitä ihmettä siinä on ihmettelemistä? Ne keskiluokkaiset tyypit, jotka ovat tottuneet syömään lounaansa ravintoloissa, eivät enää pysty siihen, kun asumisen ja matkustamisen kulut ovat nousseet. Hehän ne ostelevat nyt valmisruokia, koska miten he muka yhtäkkiä osaisivat itse kokata ruokansa? Mistä he, jotka ovat täyttäneet elämänsä lapsilla, spinningillä tai tennistunneilla, nyt löytäisivät ylimääräistä aikaa laittaa illalla ruokaa ja ottaa aamulla omat eväät töihin mukaan? Kaupan einekset ovat kilohinnaltaan kalliita, mutta silti halvempia kuin yhdenkään lounasravintolan ateria.
Me köyhät emme ole yhtäkkiä eineksiä alkaneet ostella. Me olemme jo aikoja sitten vetäneet ruokabudjettimme minimiin. Huoli rahasta on jatkuva seuralaiseni, vaikka minulla onkin enemmän rahaa käytettävissäni kuin kokonaan työttömällä. Pelkään koko ajan jääkaapin hajoamista, ilmarinnan uusimista tai yläkerran vuokralaisen pois muuttamista. Pienikin yllättävä menoerä suistaisi kaiken raiteiltaan.
Sitä ei keskiluokkainen ymmärrä. Mutta minäpä olenkin wannabe-keskiluokkainen.
18 kommenttia:
Tosi mielenkiintoinen ja hyvä teksti (taas kerran!) jossa on paljon kommentoitavaa. Alotetaan Virkkukoukkusesta. Se on tottavie ihana putiikki, mutta todellakin köyhän tuloihin nähden tosi hintava. Ite tilasin joskus edellisessä työpaikassa kroisoksena (tienatessani nettona ehkä 1800 - parhaimmillaan) heiltä pari tunikaa. Nyt en voi kuvitellakaan, koska rahaa on hyvin satunnaisesti ja vähän. Sitä paitsi ekologisin vaate on kaapissa jo oleva, eli miksi pitäisi koko ajan ostaa lisää?
Keskiluokkatilasto. Kuulun näköjään köyhälistöön. Edes entisessä työpaikassa ollessa en montaa kertaa yltänyt keskiluokkaan. Raskaissa ulkoduuneissa etenkin, vaarallisessa paikassa työskennellen, suurta ammattitaitoa ja erityisosaamista omaten, hirveässä kiireessä työskennellen satoi tai paistoi, tienasin bruttonakin ehkä sen 1600. Ihan perseestä, kun vertaa, että joku konttorijyrsijä tienaa ties montako tonnia enemmän! Verenpaine nousee. Ja sitten yks konttorimamma mulle sanoi, että sehän on ihan millasen työsopparin sä kirjotat! (Voi saakeli…)
Keskiluokan henkisistä määritelmistä ruksaan kaikki muut paitsi sen ’olen yrittäjä’. Lapsuuden perheessämme oli sama henki vahvasti. Kuulin vuosikymmenien jälkeen, että meidän sukua pidettiin kylällä sellasena että ’ollaan olevinaan niin mahtavaa’ - ja paskat, kateellisten ilkeyttä! Siellä oli suvun pakko mennä leuka pystyssä kynsin hampain eteenpäin, koska oli jaettu vähä kiistanalaisia kortteja käteen.
Nykyään elän miehen kanssa hyvinkin keskiluokkaisesti. Vaikka mikään ei ole itsestäänselvää, tietenkään. Jos mä nyt yhtäkkiä olisin omillani, niin varmasti dyykkaisin ruokaani ja olisi järjetön huoli selviämisestä. Mulla on vähän aatelinen sielu köyhän elämää elämässä, joten ne ’helmet’ pitää löytää jostain kekseliäisyydellä. Heh. Mutta tuo on kyllä huomattu moniin kertoihin, että keskiluokkaisen ei ole mahdollista edes tajuta, mitä on elää köyhänä.
Kiitos kehuista!
Siitä jossain mainittiinkin, että Suomessa luokkajako ei ole niin selvä kuin joissain muissa maissa. Täällä kun kokopäivätöissä käyvä ihminenkin saattaa olla köyhälistöä. Minua hämmentää tuo 4500 euron yläraja. Se on niin käsittämätön rahasumma, että eikö siinä jo pitäisi olla kyse yläluokasta? Eihän se ole enää valinnanvapautta elintavoissa, vaan mahdollisuus kerskakuluttamiseen.
Toivottavasti et joudu yhtäkkiä omillesi. Se pudotus turvallisuudesta köyhyyteen on enemmän kuin perseestä. Aatelinen sielu onkin hauskasti muotoiltu. Köyhyys tosiaan pakottaa kekseliäisyyteen. Sääli, että juuri sellaiset jutut ovat niitä, jotka ihmisestä kuolevat, kun köyhyys jatkuu jatkumistaan.
Hyvä teksti. Olen laillasi pienituloinen / köyhä, mutta kulttuuriperheestä. Meillä ei tosin ollut köyhää, mutta ei rikastakaan. Kahden hengen taloudessa vain on enemmän tuloja ja joustoa, jos joku akuutti taloustilanne iskee päälle. Olen aika kade tästä, mutta en silti halua asua kenenkään kanssa :-D
Onneksi pärjäämme, toistaiseksi! Ja kanssasi rukoilen sitä, ettei auto hajoa, lemmikki sairastu yms.
Minäkin olen kade siitä, mutten minäkään enää haluaisi jakaa kotia kenenkään kanssa. Haluaisin vaan asua niin, ettei siihen uppoaisi puolet käyttörahoista.
Lemmikit! Olisin varmaan ottanut eron jälkeen koiran, jos tämä köyhyyden epävarmuus ei olisi ollut esteenä. Mutta ajatus koiran eläinlääkärikuluista oli niin pelottava, että totesin, ettei näin köyhän kuulu ottaa koiraa.
Ihan kirjoitus taas kerran. En halua mitenkään aliarvioida sinun tiukkaa tilannettasi (itsekkin huonoa eläkettä saava mutta parisuhteessa) mutta olet niin lahjakas. Olet taitava ja luova ja elämäsi kuulostaa ja näyttää ihanalta! Voimia sinulle ja kaikkea hyvää.
Aika erikoista, jos saan elämäni vaikuttamaan ihanalta. En ole sellaista kuvaa yrittänyt antaa ja minua oksettaa se, miten somessa pyritään siihen, että kaikki näyttää olevan hienosti. Mutta tottahan toki minullakin on paljon hienoja asioita elämässäni ja niihin yritänkin keskittyä myös niinä päivinä, kun en näe mitään syytä olla olemassa.
Tarkoitan sitä, että uskon meidän kaikkien kaipaavan sellaista (ei yksistään rahaa, vaikka se tärkeää onkin) että voimme ja osaamme toteuttaa itseämme. Ihailen sinun luovuuttasi ja kädentaitojasi jota minulta itseltäni puuttuu sekä myös aitouttasi. Olen pahoillani jos loukkasin sinua, se ei ollut tarkoitukseni. Itse en ole somessa aktiivisena ja seuraan vain itselle tärkeitä postauksia ja sinä olet yksi niistä.
Et sinä ollenkaan loukannut! Hämmästyin vaan. <3
Se käsillä tekemisestä nauttiminen on kyllä tosi tärkeä asia jokapäiväisessä selviytymisessäni. Jos ei sitä minulla olisi, niin ei olisi juuri mitään.
Meillä oli lapsuudenkodissa niukkoja aikoja, vai oliko sittenkään, ehkä se oli lama-ajan pakokauhua isän työpaikan yllä leijuvasta uhkasta, joka ei toteutunut. Sitten perheen äkkirikastuminen kaupungin kovatuloisimpien joukkoon. Opiskeluaikanani kävin Pelastusarmeijalla ja sain kavereilta ruokapaketteja, kun opintotuki loppui. Perintö, kiitos vanhempani onnekkuuden, pihiyden ja taitavan sijoittamisen, toi mulle taloudellisen turvan, joka hupenee koko ajan. Vanha omistusasunto vie kuluja remontteineen, jatkuvasti. Eläketuloni ovat reilun tonnin. Joudun valitsemaan asuntokulujen ja sairaalahoidon välillä. Yö hullulassa maksaa maltaita. Toimeentulotuesta suurin osa kanssasairastavista kai makselee sairaalalaskut, mun pitäisi ottaa sieltä asunnon kuluista. Eli kaikkea on nähty. Tulevaisuus pelottaa, kodin menettäminen, kun ei ole enää varoja. - L-ii
En tiedä, miten hyvin ihmiset ovat perillä seurakunnan toiminnasta, mutta myös seurakunnan diakoniatyöltä voi saada avustusta mm. sairaalakuluihin.
Perintö. Minä katselen tässä omanikäisiäni tuttuja ja ystäviä, joille kaikille napsahtelee perintöjä. Kolme ihmistä siitä porukasta pystyy nyt elämään loppuelämänsä tekemättä töitä. Minä olen niin kateellinen siitä. Vapaus viisikymppisenä.
Sinulle en ole kateellinen, tiedän liikaa hullulasta ja haasteistasi, olisi idioottimaista kadehtia sellaista.
Minä koitan ajatella niin, että Suomessa ei joudu kodittomaksi, ellei itse oikein kunnolla tee töitä sen eteen. Tuet riittävät aina asumiseen ja ravintoon, vaikka mihinkään muuhun eivät riittäisikään. Meillä ei ole ketää, josta pitäisi kantaa vastuu, kun olemme itseksemme vain. Hengissä me pysymme, ja kodeissamme. Asunto-osakkeen hyvä puoli on se, etteivät korjausvelat ole omaa velkaa, vaan lasketaan asumiskuluiksi. Kun sinun perintörahasi loppuvat, niin saat toimeentulotuen. Eikö? <3
Minä en ainakaan ole perillä. Lisäksi tuntuisi aika väärältä hakea sieltä apua, kun en kuulu kirkkoon.
Saisin kyllä, onneksi, ainakin vielä tämän ajan Suomessa. Ja sitten olisi järkevämpää muuttaa halvempaan paikkaan. Haaveilen höpöhetkinä Inarista, mutta siellä on kuulemma huutava vuokra-asuntopula. - L-ii
Minäkin olen lukenut, että Lapista ei saa vuokra-asuntoja, kun ne kaikki ovat airbnb:ssä. Minä en tiedä, mistä tämän halvempaa asuntoa edes löytäisin - vuokramarkkinoilta en ainakaan, ja ostamista nyt on tietysti turha toivoakaan. Käsittämätöntä, että vastike voi olla samoissa lukemissa, kuin mitä vuokralla asuminen olisi. Mummonmökeistäkin pyydetään nykyisin maltaita, kun maalle hinkumisesta tuli koronan aikana muotia.
Kirkon apu on tarkoitettu myös kirkkoon kuulumattomille. Itse kuulun kirkkoon ja minustakin avun pitää mennä tarvitsevalle, eikä sen mukaan kuuluuko kirkkoon vai ei. Rohkeasti yhteys diakoniaan jos tilanne menee liian pahaksi.
Itse näköjään kuulun keskiluokkaan vaikkakin sinne alarajan tuntumaan. Olisi kai pitänyt aikoinaan valita rahakkaampi työ kuin päiväkotityö.
No hyvä tietää tuosta diakoniasta. :)
Useimmat ihmiset elävät omassa napakuopassaan. Mieheni on henkilö, joka periaatteellisista syistä ostaa ruoaksi vain kotimaassa kasvaneita tuotteita, kotimaassa valmistettuja tuotteita, kotimaista lihaa jne. Hän hyvin usein toteaa, että "eihän kilohinta ole kuin pari euroa kalliimpi, kuin sen halpaversion". Ja yhtä usein muistutan häntä siitä, että se, jonka pitää saada vähät rahansa riittämään siihen, että vatsa tulee täyteen ja ruokaa riittää vaikkapa koko perheelle, ei maksa sitä paria euroa enemmän kilolta, koska raha ei yksinkertaisesti riitä. Idealismi on kaukana tavallisesta arjesta.
En minäkään pysty ostamaan Virkkukoukkuvaatteita. Yleensä ottaen en juurikaan osta vaatteita, koska haluaisin jotain muuta, kuin keinokuituja, ja niihin muihin ei sitten ole varaa.
Työelämässä palkkatasoni oli bruttona noin 2400-2800/kuukausi. Mutta eläköidyttyäni sitten putosin reilusti alas, ja saan työeläkettä bruttona 1306€ kuukaudessa. Kansaneläkeiässä en vielä ole, enkä ole ihan tarkkaan pystynyt selvittämään, olenko sitä saamassa, vai ovatko eläketuloni jo niin huimat, että kansaneläkeroposet jäävät haaveeksi. Teen aiempaa työtäni keikkaluontoisesti silloin tällöin muutaman tunnin kerrallaan ja saan siitä palkkion; en palkkaa. Eli en ole työsuhteessa edes nollasopparilla. Äärettömän tärkeitä ovat ne vähäiset rahat, jotka palkkiona kilahtavat tilille.
Se on kyllä etuoikeus saada valita kotimaista ja luomua.
Minulla on sama juttu vaatteiden kanssa - en ymmärrä, miten ihmiset edes pystyvät käyttämään kaupan vaatteita, kun ne ovat kaikki tekokuituja. Villa, puuvilla, pellava ja bambu taas maklsavat maltaita. Onneksi olen pärjännyt vähillä ostamisilla ja oman varaston kankaista vieläkin löytyy materiaalia.
Tuo on kyllä eläkkeellä olon hienoja puolia, että saa pystyessään tienatakin, eikä se eläke siitä pienene.
Lähetä kommentti