Lupasin teille auringon

No, kyllähän se joka päivä pilkahti, se aurinko. Parina päivänä se jaksoi paistaakin muutaman tunnin. Melkein joka päivä myös satoi vettä. Pääasiassa kuitenkin oli pilvistä ja koleaa. Päällimmäisenä tunteena reissulla valitettavasti oli paleleminen. Päivin ja öin minä palelin. Nukuin neljän viltin alla, sukkahousut jalassani, kaksissa villasukissa ja palelin silti.

Juuri nyt Sulon lämmittämä koti onkin parasta, mitä voi olla!

Käsitelläänpä ne vastoinkäymiset ja kurjuudet nyt heti alta pois. Vatsatauti tietenkin! Jostain syystä Teneriffa on minun maailmassani synonyymi oksentelulle ja ripulille, sillä niin kävi tälläkin reissulla. Yksi kauhea yö kului vessassa ja sen takia sitten kaksi seuraavaa päivää meni hiukan hukkaan aika lailla vapisevana ja huonolla mielellä. Mutta sairaalaan en sentään tällä kertaa joutunut, joten ehkäpä voin olla tyytyväinen.

Ilman oksennustautia koti-ikäväkään ei olisi iskenyt. Väsyneenä ja tautisena itku oli herkässä, ja jokainen Sulon myötätuntoinen tekstiviesti pani minut rääkymään. Halusin päästä heti pois, ja vannoin, etten ikinä enää palaa Teneriffalle. Mutta kun olo normalisoitui, koti-ikävä katosi ja pian olin taas vain sitä mieltä, että seuraavalla kerralla tulen sitten kahdeksi viikoksi.

Kahdessa viikossa oksennustauti ja vesisade ei voisi pilata suurinta osaa matkasta, vaan aikaa jäisi myös auringolle. Muutenkin Teneriffalla olisi nähtävää ja koettavaa vaikka kuinka paljon. 

En siis ihan saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, eli aurinkoa ja lämpöä. Mutta sain väriä. Latailen tähän postaukseen kuvina nyt sitä kaikkea, mitä minä Puerto de la Cruzissa rakastan. Kaupunki on täynnä ihania taloja, sateenkaaren kirkkaimmissa väreissä. Ne ovat vanhoja tai uusia, restauroituja tai luhistuneita, mutta kaikki ne ovat kauniita.

En minä olisi rannalla tai hotellin altaalla pitkään jaksanut lohnottaa, vaikka sitä aurinkoa olisikin ollut tarjolla, mutta auringon lämmössä olisi toki ollut mukavampaa tallustella pitkin niitä ihania kujia ja ihastella ympäristöä, kuin sateessa viluissaan.

Vatsataudin takia en tehnytkään retkeä bussilla saaren aurinkoiselle eteläpuolelle, vaikka muuten olisin halunnut yhden päivän pyhittää auringolle. Olen aiemmin käynyt etelän turistirysissä, mutta siitä seudusta en tykkää. Siellä on kuivaa ja ankeaa, pelkkiä hotelleja ja ravintoloita. Paikalliset ihmiset ovat vähemmistönä, ja ympärillä vilisee suomalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. Puerto de la Cruzissa joutuu toki kestämään epävakaata säätä, mutta siellä sentään kuulee kaduilla eniten espanjan kieltä.

Siitä minä nautin, espanjan kielen kuulemisesta. Ja puhumisestakin. Olin hyvin onnellinen ja ylpeä siitä, että selvisin koko reissusta pelkällä espanjalla. Puhuin toki hotellilla suomalaisille suomea ja brittirouvalle englantia, mutta muuten pelkkää espanjaa. Kökkösellaista, mutta kuitenkin. Ja pärjäsin mainiosti!

Vaan tiedättekö, mikä oli matkassa parasta? No se yksin matkustaminen! Suosittelen! Miten ihanaa olikaan, ettei tarvinnut kommunikoida mistään asiasta kenenkään kanssa. Ei tarvinnut kysyä toiselta mielipidettä, ei tarvinnut sanoa ääneen, että nyt haluaisin mennä tuonne suuntaan tai nyt pitäisi saada jotain ruokaa. Kävelin vain, ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Jos päämäärä oli, saatoin vaihtaa sitä noin vaan. Se oli ihana tunne. Saatoin ihailla näkymiä ilman, että piti sanoa ääneen "oi, mikä talo" tai "katso tuota aaltoa". Kun ei tarvinnut huomioida seuralaisia, pystyi huomioimaan ympäristön aivan toisella lailla. Istuin hiljakseen penkillä, katselin ja kuuntelin ihmisiä, katutaiteilijoita, aaltoja. Nautin siitä, että sain olla aivan rauhassa. Neuvottelematta, kompromisseja tekemättä.

Ja kuitenkin kun kyse oli pakettimatkasta, ei tarvinnut olla huolissaan mistään. Jos jotain olisi sattunut, opas olisi ollut puhelinsoiton päässä. Siksipä sanon, että yksin matkalle lähteminen on hieno kokemus, ja siinä ei ole mitään pelättävää. Uskoisin, että teen saman tempun joskus toistekin. (Omatoimimatkalle en silti vieläkään yksin uskaltaisi lähteä.)

Yhden kokonaisen päivän vietin Gran Canarialla talvehtivien vanhempieni seurassa, jotka matkustivat naapurisaarelta minua moikkaamaan. Heidän ansiostaan pääsin myös tulivuori Teidelle, sillä heillä oli vuokra-auto.

Se oli synkkä ja märkä päivä, me ajoimme ylös läpi sateen ja kilometritolkulla pilvissä, emmekä nähneet mitään eteemme emmekä taaksemme. Mutta kun tarpeeksi korkealle ajoimme, pääsimme pilvien ja sateen yläpuolelle.

Riippuhissi huipulle oli toiveissamme, mutta jostain syystä se olikin suljettu. Niinpä pääsimme vain ihailemaan ympärille levittäytyvää karua kuumaisemaa. Sen olisin halunnut jakaa Sulonkin kanssa. Tiesin, että Sulo osaisi arvostaa näin erikoista luontoa. Tiesin myös, etten saisi tuotua sitä näkyä enkä tunnetta valokuvien muodossa kotiin.

Kuulen jo, miten joku teistä siellä kyselee: "Entä Ken? Miksei Keniä näy yhdessäkään kuvassa?"

Señor Kenin matka sujui hyvin.

Terveiset maailmalta!

Hotellin parvekkeella. Hyvältä näyttää.

Tutustumassa ympäristöön. Pohjoinen puoli Teneriffasta on vehreää. Teiden luminen huippu siintää kaupungin yllä.

Aamulenkillä Teneriffan luonnollista kasvillisuutta ihmettelemässä.

Rosoista, kevyttä laavakiveä on kaikkialla.

Rannalla. Aurinkoa ei näy, mutta se ei haittaa. Ruskettaa se pilvienkin läpi.

Uimaan! Aaltoihin! Punainen varoituslippu liehuu, mutta Ken uhmaa ehdotonta uintikieltoa.

Hyökyaalto oli imaista Kenin ulapalle, mutta amatsoni-Susanna riensi pelastamaan. Laavahiekkaa jäi tukka täyteen.

Aurinkoa! Lopultakin! Tässä mummolaguunissa Susannakin uskalsi uida. Taustalla joku paikallinen pappa nauttii aalloista.

Tuntien kävelyn päätteeksi hotellilla lepäilemässä. Hyvä kirja ja vähän iltapalaa.

Tuliaisia kaupungilta: purkillinen laavakiveä.

Aamuyöllä lentokentällä. Tukka jäi kampaamatta. Suomalaiset jonottavat lähtöselvitykseen, me nautimme aamupalaa.

Kotona taas. Kauniit värit vaihtuivat valkoiseen ja harmaaseen.

Lumikuvaan tätä postausta ei voi päättää. Jätetään mielummin tämä valo ja lämmin väri verkkokalvoillemme.