Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä vaan vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille.