tiistai 30. huhtikuuta 2013

Sisustamista perheen pienimmän ehdoilla


Olen ollut ymmärtävinäni, että kun perheeseen tulee lapsia, joudutaan tekemään tiettyjä kompromisseja sisustuksen suhteen. Näin meillekin tapahtui Kertun saavuttua. Ihan ensimmäiseksi minä jouduin antamaan periksi verhoille. En ole halunnut saliin verhoja, koska ikkunamme ovat suuret ja kauniit ja ne piirtyvät ihanasti tummanpunaisia seiniä vasten.

Mutta Kertun tv-talo ei saa olla suorassa auringonpaisteessa. Niinpä meillä vedetään nyt joka ilta verhot ikkunan eteen, jotta aamuaurinko ei tekisi Kertun kodista pätsiä.


Myös Kertun huvipuisto oli hieman ongelmallinen esitys keskellä salin lattiaa. Vaikka Kerttu hurvittelee siellä vain kerran tai kaksi päivässä, sen siivoaminen pois jokaisen käynnin jälkeen oli aika älytöntä. Vielä älyttömämpää oli pitää aitaus lattialla 24/7. Paitsi että se vei paljon tilaa ja haittasi meidän eloamme, siitä myös levisi purua ja kakkakikkareita ympäriinsä.


Mutta suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että Kerttu (joka ei olekaan niin tyhmä, kuin miltä aluksi vaikutti) tajusi vapauden odottavan kaltereiden toisella puolella. Se kehitti vimmaisen kalterintuhoamistekniikan, jota me emme kauaa viitsineet katsella. Paitsi että moinen jyrsiminen ja riehunta oli ärsyttävää ja neuroottista, se myös väistämättä johti siihen, että kerran kaveri jo pääsi puikahtamaan vapauteen. Se oli hetkellinen kauhu, mutta onneksi Sulo sai karkurin kiinni heti aidan toisella puolella. Emme halua kokea sitä koskaan enää.


Niinpä minä askartelin uuden huvipuiston kovasta pahvista, jonka toinen puoli on pinnoitettu kiiltäväksi. Liukasta pahvia pitkin Kerttu ei pysty kiipeämään, eikä se myöskään pysty näkemään seinien läpi vapauden vihreitä ruohokenttiä. Plussana tässä lintsissä oli vielä se, että purut ja kakat pysyvät paremmin kyydissä ja koko hoito on helposti siirrettävissä syrjään leikkien jälkeen.


Jaa mihin syrjään? No salin nurkkaan tietysti. Eihän se tuosta edes näy melkein yhtään eikä ole melkein lainkaan ruma eikä melkein yhtään tielläkään.


Kurkistetaas huvipuistoon. Jokainen äiti riemuitsee lapsensa ensiaskelista. Minä sain tänään todistaa, kuinka Kerttu lopultakin tajusi, miten tikapuita kiivetään. Tähän mennessä se on pyrkinyt kiipeämään niitä alapuolelta, mikä on johtanut huvittaviin lopputuloksiin, jotka puolestaan ovat saaneet minut kyynelehtimään liikutuksesta.


En vieläkään oikein pysty tajuamaan, miten tämä on mahdollista. Että on siis olemassa tämä yksi jyrsijä; kuin mikä tahansa maailman miljardeista hiiristä, joiden mekastusta olen kauhuissani kuunnellut hiljaisina talviöinä. Mutta tämä yksi jyrsijä siis asuu nyt meillä ja on jotenkin onnistunut nostamaan minussa esiin suunnattomia rakkaudentunteita. Tunnen kiitollisuutta, kun se kiipeää omasta tahdostaan kädelleni ja haistaa nenänpäätäni. Sen pieni vartalo ja sen lämpö kädelläni saavat minut aivan haltioitumaan. Haluaisin antaa sille pusuja! Se näyttää suloisimmalta pikku nallelta, mitä maailmassa voi ollakaan.

Mutta lämpimien tunteiden lisäksi Kerttu aiheuttaa minussa myös syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, kun tajuan tehneeni jotain väärin kaikessa hyväätarkoittavassa huolenpidossani. (Lue: putsasin kakat sen pesästä joka päivä, vaikka pesän jatkuva sorkkiminen aiheuttaa hamsterille stressiä. Ja sen tuloksena Kerttu siirtyi nukkumaan huussiinsa! Voi ahdistus!)

Tunnen itseni hivenen häiriintyneeksi kirjoittaessani tätä. Toisaalta se ei haittaa yhtään mitään.


Mutta palataanpas takaisin huvipuistoon ja Kertun kasvavaan älykkyyteen. Olisin suonut sen pysyvän tyhmänpuoleisena. Mutta ei. Se hoksasi varsin pian, että myös uuden huvipuiston kiiltävien seinien tuolla puolen on jotain mielenkiintoista. Aikansa se katseli ylöspäin minua, käveli takatassuillaan kuin puudeli sirkuksessa kurkotellessaan naamaani kohti, ja sitten sille välähti.

Se alkoi tehdä päätähuimaavia surmanhyppyjä!


Koska surmanhyppyjen vauhti on mieletön ja ne tapahtuvat äärimmäisen yllättäen, niiden kuvaaminen on mahdotonta. Siksi joudutte ottamaan tuntumaa asiaan tämän sarjakuvan avulla:


Ei ole kuin ajan kysymys, milloin Kerttu muuttuu liito-oravaksi ja singahtaa aidan yli. Kuinka korkealle hamsterit voivat hypätä? Miten ihmeessä voimme ulkoiluttaa sitä, jos se ei pysy minkään aitojen sisäpuolella? Onko meidän todellakin remontoitava yksi huone niin hiirivarmaksi umpioksi, että sen voi laskea sinne vapaana juoksentelemaan?

Miten muut hamsterinvanhemmat ovat ratkaisseet oman riiviönsä liikunnasta huolehtimisen?

Onneksi huvipuistoissa on aina myös kioskeja herkkuineen. Paraskin surmanajaja tarvitsee välillä mahantäytettä.



48 kommenttia:

  1. Mikä tahansa lemmikki todellakin saa aikaan ihmisessä merkillisen voimakkaita rakkaudentunteita. Muistan kun koiramme oli pentu ja olin aivan oikeasti rakastunut siihen. Eläimet oikeasti lisäävät ihmisten onnellisuutta.

    Tätä tekstiä oli tosi hauska lukea.

    Vakkari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on omakohtaisia kiintymyskokemuksia koiraa, kissaa ja kanaa kohtaan. Siitä huolimatta en osannut aavistaa, että pieni hiiri voisi olla yhtälailla rakas. Enkä oikein ymmärrä sitä nytkään.

      Poista
  2. Oijoi tuota teidän Kerttua! Niin söpöjä kuvia, että tulee ihan ikävä omaa vanhaa jyrsijäystävää. <3 Yhtäkkiä haistan nenässäni tuon kioskiherkun tuoksun ja muistan miltä tassut tuntuivat kämmenellä! =) Me ulkoilutimme gerbiilejä lattialla omassa huoneessa ja tukimme kaikki reijät pahvilaatikoilla. Muistan, että oli hauskaa ulkoiluttaa niitä ja seurata niiden iloista ravaamista. Pitihän niitä silti vahtia samalla, mutta muistelen, että ne kuitenkin vähän oppivat, minne saa mennä ja minne ei. Tuo ensimmäinen kuva Kertusta on aivan ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne pienenpienet tassut! Niin ihmeelliset. :D

      Rupesin jo miettimään, olisiko mistään meidän huoneestamme mahdollista tilkitä hamsteriturvallista aluetta...

      Poista
    2. Mieti tarkkaan kannattaako, sillä se mahtuu tosi pienestä raosta livahtamaan. Kokemusta on.
      ;)

      Poista
    3. Mietin. Tarkkaakin tarkempaan. Onneksi Kerttu tuntuu toistaiseksi viihtyvän huvipuistossaan. Se on lopettanut surmanhyppynsä ja keskittyy enemmän kaivelemaan, kipittämään ja juoksupyöräilemään. Ja pyytelemään meidän käsiämme. :)

      Poista
  3. Miten ihastuttava postaus! Minäkin, joka olen varsinainen epä-eläinihminen, ihastuin Kerttuun!

    VastaaPoista
  4. Hamstereista ei ole kokemusta, mutta surmanhypyt oli joskus meidän kilpikonnan lempipuuhaa :D Aika nopeasti lähti mökin katolle johtava ramppi pois.

    Ja ihan pakko kertoa, oma lapsukaiseni ihasteli Kertun kuvia ja sanoi ärrän ekaa kertaa! :')

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Eih. ♥ ♥ ♥

      Ja voi jestas, surmahyppyjä tekevä kilpikonna! Se kuulostaa todella huimalta! :D

      Poista
  5. Voi kun hauska ja hellyyttävä otus. :) Ja ihanasti kirjoitettu Kertusta. . Mä tunnen kans joskus itseni kaheliksi, kun sympatiseeraan mitä omituisempia otuksia. :) Itsellä ei tällä hetkellä mitään lemmikkejä, mutta pidän kyllä lähes kaikenlaisista öppiäisistä. Mä oon se, joka tunkee käsiä jokaiseen aitaukseen eläinpihoilla ja muissa.. :)

    Jyrsijän kasvatuksesta mulla ei oo mitään neuvoa antaa... mutta oli vaan pakko kommentoida, että niin ihana tuo pikkuinen jyrsijä on! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti mitä tahansa kohtaan voi tuntea suuria sympatioita. Muistelen pari kesää sitten ihastuneeni vaskitsaan, joka luikerteli pihallamme ja toivoin koko ajan näkeväni sen uudelleen. :P

      Mutta käärmeistä en kyllä välittäisi.

      Poista
  6. Kertun karkureissusta tuli mieleeni... hih... Meillä oli poitsulla kaks Kertun sukulaishamsteria aikoinaan. Tavallinen häkki, jossa alaosa muovia ja yläosassa kalterit. Poika sitten kerran oli päättänyt irrottaa juomapullon ja laittaa sen toisaalle. Minä en siitä tiennyt mitään, ennen kuin.... Istuskelin naapurihuoneessa, olkkarissa, ja jotain touhusin Ihmettelin, että mikä se siellä vilahti lattialla. Ja pian uudestaan. Pelkäsin, että meillä on hiiri!!! Kerrostalossa! Kutoskerroksessa! Mutta mitä vielä - toinen hamsteri se siellä juoksenteli pitkin lattiaa. Vanhemman pojan huusin apuun ja saatiin kuin saatiinkin hiirulainen metsastettyä kiinni ja vietyä häkkiin. Toinen meni pojan huoneessa luja meitä karkuun. Aina kun meinasin kiinni saada, luikahti käsistäni kuin liukas saippua. Loppujen lopuksi kävi hyvin ja nalkkiin jäi. Ja että mitenkö ulos häkistä olivat päässeet? No nakertaneet juomapullon pilliosan reiään ympäriltä muovia pois ja tehneet kamikaze-hypyt pöydältä lattialle ( ihme, että hengissä selvisivät! ). Noh minäpä sitten teippaamaan reikää umpeen. Hetken päästä narskuttivat teippiä... Onnesi löytyi limutölkki kaapista, josta leikkasin palan molemmin puolin häkkiä. Teipillä kiinni ja siinä! Paitsi että monen monta kertaa yölläkin piti herätä kattomaan, ovatko häkissä vielä. Ei mennyt kauaa, kun hommasin terraarion niille. Sen jälkeen sain nukuttua :D
    Anteeksi pitkä stoori, mutta mieleeni vaan tuli....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Kiitos tästä tarinasta! Voin vaan kuvitella, miten hankalaa niiden kiinnisaaminen on ollut. Kertullakin on sellainen kiihdytysnopeus, etteivät minun silmänikään pysy perässä - saati sitten kädet.

      Poista
  7. Sinun tarinasi Kertusta ovat niin suloisia ja hellyyttäviä!

    Älä suotta pyytele anteeksi tuntemuksiasi, paitsi, että näitä postauksia on ilo lukea ja katsella,
    tähän asiaan löytyy pragmaattinenkin näkökulma: luin juuri Tiede-lehdestä mielenkiintoisen artikkelin siitä, miksi eläimet hellyyttää.

    ( Jos kiinnostaa, ne löytyvät netistäkin: http://www.tiede.fi/artikkeli/1600/oi_miten_sopo_
    ja http://www.tiede.fi/artikkeli/1601/kannatti_viehattya_elaimista )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiinnostavia artikkeleita! Kiitos näistä. Aloin oikein miettiä, millaiset eläimet minua söpöilytyttävät ja kyllä se ihmismäiseksi mieltämäni käytös varmaan on se suurin yhteinen tekijä ollut, eivätkä ne suuret päät ja silmät.

      Ja ne vauvat... minä en ikinä näe ihmispoikasia söpöinä tai suloisina. En ymmärrä, miksi joku ihastelee niiden varpaita. Mutta sitten kuitenkin ihastelen itse aivan haltioissani Kertun minivarpaita ja liikutun niiden herkkyydestä.

      Erittäin mielenkiintoinen aihe.

      Poista
  8. Pieni jyrsijä on vienyt sydämesi, niin siinä käy :) Elämään tulee ihan uusia ulottuvuuksia eläinten myötä.

    VastaaPoista
  9. Vitsi näitä sinun vauvoihin viittaavia jutun aloituksia. Saan joka kerta sätkyn että siis TÄH?! Ja sitten muistan että se olikin se hamsteri :)

    Meillä oli pienenä hamstereita, mutta ei tosiaan noin älykästä saati pomppivaista lajia, joten en valitettavasti osaa auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, ihanaa, että aloitukseni toimivat toivotulla tavalla. Minusta on hirveän humoristista löytää yhteneväisyyksiä oikeiden äitien ja minun käytöksestäni. Minua kun on aina vähän tympinyt ne äitimuutokset ihmisissä. Nyt minun onkin siksi hyvä katsoa peiliin ja kasvaa hiukan.

      Poista
  10. Täysin luonnollista pitää laatikkoa salin nurkassa. Ei sitä edes huomaa. :D

    VastaaPoista
  11. Voi ihana Kerttu! Meillä oli lasten pienenä ollessa hamsteri, kaksikin peräkkäin. En muistanut että ne ois noin ihania olleet. Eivät hyppineet tuolleen. Vanhassa akvaariossa oli toinen, pitkäkarvainen. Ulkoilivat ihan huoneessa vahdittuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerttu taitaa olla vähän ADHD...

      Tällainen vanha talo on niin täynnä hiirenementäviä koloja, että ajatus Kertun päästämisestä vapaaksi on aika pelottava. Jos se pääsee pusertamaan itsensä sentin kokoisesta aitauksen aukostakin läpi, niin sehän katoaa hetkessä pönttöuunin taakse tai lattianrakoon.

      Poista
  12. Oi että mua nauratti tuo sinun sarjis vaikka tosielämässä ei varmaan hauskaa olekaan... Kerttu on kyllä niin mahdottoman suloinen että vaikeaahan tuollaista on vastustaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta se ON hauskaa, toisaalta ei yhtään. Ei tuo tunnu itseään onneksi loukkaavan, kun mätkähtää seinää vasten. Kauheinta on se, jos se todella pääsee singahtamaan aidan yli ja jatkaa samalla supernopeudella kiitoaan ja katoaa ikiajoiksi jonnekin lattian rakoon.

      Poista
  13. Kannattaa muuten muistaa, että vaikka hyppykorkeus ei riittäisikään, niin ne pienet hampaat pystyvät kyllä muoviin ja pahviin ja melkein mihin tahansa materiaaliin, ja jotenkin ne saa usein aseteltua jopa suoraa sileää seinää vasten niin että pääsee reikä alulle. Varokaa siis kolopakenijaa! Meillä hamsteri ja gerbiilit juoksivat tosiaan vapaana keittiössä, koska siellä oli kolottomat seinät. Olisiko teillä jo valmiiksi joku suht helposti tilkittävä huone, ehkä kylpyhuone? Kakatkin olisi helppo siivota jälkikäteen sieltä. :)

    Tässä eräs juttu, joka ehkä saattaisi kiinnostaa: http://www.youtube.com/user/MouseAgility
    Tuo ihmeellinen nainen onnistuu temppukouluttamaan melkein mitä vain eläimiä, videoilla ainakin hiiriä, rottia, hamstereita ja jopa torakoita (ei ole siis älykkyysosamäärästä kiinni) ihan simppelillä herkkupalkinto- ja suunmaiskautusmenetelmällä. Kanavalla on opetusvideoita, miten erilaisia temppuja voi helposti opettaa vähän kerrassaan. Hiiret ihan kilpailevat siitä, kuka pääsee seuraavaksi temppuilemaan! Varmasti hyvää virikettä lemmikille ja perustuu molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen.

    (Varoituksen sana: videoita jumittuu helposti katsomaan tuntikausiksi...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mokoma kolopakenija! :D

      Huvipuistossa Kerttua vahditaan koko ajan silmä kovana, joten se ei ehdi jyrsimään koloja. Ja tv-talossaan se ONNEKSI ei ole osoittanut merkkejä halustaan paeta. Toivottavasti näin on jatkossakin.

      Meillä ei ole yhtään kolotonta huonetta. Olohuoneen saisi ehkä vähimmällä vaivalla rajattua niin, että kaveri ei pääse pönttöuunille saakka.

      Kiitos videolinkistä! Kuulostaa kivalta, jopa niin kivalta, että juuri nyt on viisainta säästää se myöhempään hetkeen. Haluan keritä pihalle mahdollisimman pian. :D

      Poista
  14. Voi ihanuus <3
    Miun hamsteri aikoinaan asui miun huoneessa vapaana. Se oli syntynyt siskoni opiskelijahuoneen vaatekaapissa maatalousoppilaitoksessa, jossa ei missään nimessä tautiriskin vuoksi saa olla omia eläimiä. Äiti joutui sen takia ensimmäistä kertaa elämässään rehtorin puhutteluun. Hamsteri osasi kiivetä vaatekaapin päälle kaapin takaa tukemalla selkänsä vasten seinää. Ihme kyllä se ei kakkinut ympäriinsä, vaan häkkiin tai ehkä sittenkin myös sinne kaapin taakse. Tarinalla on surullinen loppu, sillä kerran äiti ulkoilutti hamsteria nurmikolla niin, että häkin yläosa oli siinä "turvana". Äiti lähti puhelimeen, Kaunotar kaivautui ulos häkistä ja lähti suureen maailmaan, piharakennuksen alle. Seuraavana päivänä se tuli sieltä ulos naapurin kissan suussa =/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Hauskasti alkanut tarina sai liian traagisen lopun. Mutta ainakin Kaunotar sai hetken maistaa villin hamsterin elämää. :(

      Poista
  15. Itsekin jyrsijöitä omistaneena tiedän kuika liukkaita ovat liikkeissään, eräänkin kerran ovat karkailleet ja sydän syrjällään on saanut etsiä (mm. kani järsi kanaverkosta tehtyyn häkkiinsä reiän).

    Muuta konstia en osaa sanoa, kuin että iso häkki on paras ja sopii myös ulkoiluun. Ulkonahan tuommoisella pikkuisella ovat vaarana myös linnut ym. saalistajat, että en uskaltaisi ilman kattoa uloskaan viedä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on sellainen muovinen duna hankittu mummolareissuja varten. Ehkä Kertun voisi sen sisällä viedä pihallekin, mutta toisaalta: mitä iloa on olla ulkona muovikuplan sisällä? :)

      Saatammekin mielummin viedä luonnon Kertun luo. Sen tv-taloon voi tuoda ruohoa, koivunoksia ja sammalta.

      Poista
  16. Voi eiii, mikä huimapää kerttu teillä :D Mutta eläinten puuhia on hauska seurata ja miettiä MITÄ niiden aivoissa oikein liikkuu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain siellä aivoissa kyllä ihan selvästi liikkuu. :P

      Luimme etukäteen netistä, että hamsterit voivat olla normaaliaktiivisia, flegmaattisia tai adhd-tyyppejä. Toivoimme normaalia, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että saimmekin adhd:n. :D

      Poista
  17. Hei! Itselläni on aikoinaan ollut hamstereita ja minulla oli niille juoksupallo. http://www.tassumassu.com/juoksupallo-hamsterille-p-3444.html Omat hamsterini ainakin tykkäsivät juosta pallon sisällä pitkin asuntoa ja juokseminen on turvallista, koska eivät pääse johtoihin käsiksi, eivätkä pääse piiloutumaan mihinkään. T:Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohoh, enpä ole moiseen palloon vielä törmännytkään. Ehkä joskus Kertun aikuisuuspäivinä voisi kokeillakin. Nyt sille tuntuu olevan hyvin tärkeää päästä haistelemaan ja tutkimaan kaikkea mahdollista. Pallon sisällä se ei voisi niin tehdä.

      Poista
  18. Kerttu!!! Saadaanko tulevaisuudessa lisää Kerttu-sarjakuvia? Olen ihan täpinöissäni Kertusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kääk. :D
      Ehkä sarjiksia tulee lisää, jos Kerttu antaa niihin vielä aihetta.

      Poista
  19. Hyvä Susanna! Sain päivän ekat naurut sarjiksestasi. Niin optimistinen ajatuskupla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on optimistinen tyyppi tuo meidän Kerttu. :)

      Poista
  20. Ihana Kerttu! Meidän lapsilla oli Nanna-hamsteri jolla oli ninjan taidot...se kiipesi häkistään etutassujen avulla pois ja karkasi useaan otteeseen. Höntti hamsteri oli vain niin ihastunut mieheeni että pyrki tämän läheisyyteen, milloin sängynpäätytyn (kun oltiin nukkumaan menossa) tai sitten vain kömpi mieheni sukkien päälle,tämän seisoessa olohuoneessa. Kannattaa siis testata oman puolison vetovoima naarashamsteriin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Voi miten suloista!

      Mutta Kerttuhan on siis mies.

      Poista
  21. Ai juma tuota sarjakuvaa, tikahdun :D Loistava ratkaisu tuohon Kertun huvipuistoon. Vikkeliä pikkuriiviöitä nämä kaikki jyrsijät ovat ja ruoho on aina mielenkiintoisempaa aidan toiselta puolelta. meillä valitettavasti oravaherra Otus sairastaa. On ilmeisesti tippunut menoissaan ja takapää ei toimi kunnolla. Sellaista voi sattua sipsuille. Toivomme parasta. Tällä hetkellä Otus on parantolassaan. Kaikki kiipeily on estetty ja häkki on umpeutettu yksitasoiseksi, ettei tyyppi loukkaa itseään pahemmin. Reppana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, Otus-poloinen. Toivottavasti se paranee entiselleen nopeasti.

      Poista
  22. Suloinen Kerttu ja viisas :) Minä gerbiilejä omistaneena ostin ison terraarion jossa ne asuivat ja koskapa asumus oli kyllin iso, mitä nyt isot terraariot on. Meillä oli kilpikonnaterraario gerbiileille ja siinä oli tilaa yllin kyllin liikuntaakin ettei erillistä liikuntaa tarvittu. joskus juoksutin kylppärin lattialla. Terraariossa oli sitten erilaisia kiipeilypuita. ja tietenkin paljon purua. Ja lasinen kun oli niin purut pysyi sisäpuolella. Verkkokansi oli sitten mitä niitä hoidettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytiin muuten eilen tiirailemassa eläinkaupassa Kertun veljiä ja muita eläimiä. Huomasin, että muut jyrsijät aiheuttivat minussa yhä puistatuksia, myös gerbiilit. Se varmaan on se pitkä häntä, joka sen aiheuttaa. :D

      Poista
  23. Ihana Kerttu :)

    Mulla oli pienenä hamsteri joka ei ollut mikään järjen jättiläinen (ei mm. osannut juosta juoksupyörässä vaan pyöritti sitä aina vaan ulkoapäin etukäpälillään). Nipsua pystyi helposti pitämään vapaana esimerkiksi sängyllä tai muulla rajatulla alueella eikä sen tullut mieleenkään yrittää sieltä pois.

    Mutta siskoni hamsteri oli vähän välkympi. En tiedä kannattaisiko minun kertoa tätä tarinaa, ettet saa painajaisia, mutta kerron kuitenkin "varoittavan esimerkin" jossa on kuitenkin onnellinen loppu. Lapsuudenkotimme on reilu 100 v. vanha maalaistalo kaikkine koloineen. Siskoni oli tehnyt huoneestaan kuitenkin hamsteriturvallisen ja antoi oman hamsterinsa Nupun juoksennella siellä vapaana. Kerran Nuppu sitten päätti maistaa vapautta ja ahtautui pienestä kolosta seinän väliin. Kolo oli aika minimaalinen, lämmitysjärjestelmän jokin putki kulki siitä seinään ja putken vierestä Nuppu ahtoi itsensä koloon.

    Voi sitä kauhua, mikä syntyi kun kuviteltiin mitä ne hiukan villimmät jyrsijät tekevät kun tapaavat suloisen ja silkoisen Nupun ja mitä sitten tapahtuu jollei se osaa enää takaisin. Useampi tunti siinä sitten meni ja sisko alkoi olla jo aika huolissaan. Sitten hamsterin tuli ilmeisesti nälkä ja se tunki itsensä takaisin houkutukseksi kolon viereen laitetun ruokakupin ääreen. Nuppu vaikutti ihan vahingoittumattomalta, mutta tämän jälkeen ei kyllä enää saanut yhtä vapaasti jaloitella.

    Anteeksi, jos tarinan kertominen aiheutti ahdistusta, mutta toivon ettei kenenkään tarvitse tuntea yhtä suurta hätää pienen hamsterinsa seikkailujen takia niin ajattelin tämän kuitenkin tässä jakaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei aiheuttanut ahdistusta tai painajaisia sen enempää. Tuo on juuri täsmälleen se kauhukuva, mikä minullakin omn mielessäni. Katselen tätä taloa ja näen tuhansia kertunmentäviä koloja, jotka johtavat syvälle talon rakenteisiin. Sinne, missä ne ilkeät villihiiret mekastavat. Tällaisen talon saattaminen niin tiiviiksi, ettei mitättömän kokoinen silakkahamsteri pääsisi jonnekin likistymään, on täysin mahdoton tehtävä.

      Onneksi teidän kaveri löysi takaisin! Minusta se on ihmeellistä.

      Poista