lauantai 21. lokakuuta 2017

Käytiin Puolassa


Harvoin meillä enää on sellaista tilannetta, että voisimme nostaa kytkintä yhtä aikaa, mutta nyt kun Sulolla oli syysloma ja minä kuvittelin, että Postin työ loppui ja S-ketjun bonuksiakin oli vuosien varrella kertynyt tilille aika mainio summa, päätimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Puola valikoitui kohteeksi pääasiassa siksi, että sinne ne S-tilin rahat riittivät. Minä en halunnut näin lyhyeksi lomaksi minnekään kesämaahan, koska kotiinpaluu tähän jatkuvaan synkkään sateeseen olisi ollut liian paha paikka. Olemme molemmat jo monta vuotta halunneet käydä Auschwitzissa, joten nyt oli sopiva hetki sille. Eipä ainakaan tuntuisi pahalta palata kotiin?

Matkailuun liittyy aina tympeä määrä tietokoneella kökkimistä, kun pitää etsiä ja vertailla lentoja ja hotelleja. Kaiken sen surffailun lomassa minulla menivätkin Varsova ja Krakova sekaisin. Kun sekä lennot että hotelli oli varattu Varsovaan, aloin etsiä tietoa Auschwitzin-retkistä. Niitä ei löytynyt kirveelläkään ja olin aivan ihmeissäni. Sitten satuin vilkaisemaan karttaa ja tajusin, että meidänhän piti olla menossa Krakovaan, eikä Varsovaan!


Halpalentoja ei voinut vaihtaa, mutta hotellin onneksi sain peruttua. Niinpä päätimme lentää Varsovaan ja jatkaa sieltä Krakovaan kovasti kehutulla puolalaisella junayhteydellä. Hyvin pian paikan päällä totesin, että tästä reissusta opin ensimmäisenä sen, että kannattaa tietää, mihin on menossa. Junamatkan takia meiltä tuhrautui sekä reissun alusta että lopusta kokonaiset päivät asemilla hengailuun ja julkisissa kulkuvälineissä istuskeluun. Aivan hukkaanheitettyä aikaa siis, sillä Puolan maaseutu näytti junan ikkunasta aivan samalta kuin kotimaan maisemat, paitsi että lehmiä ja kanoja näkyi useammin. Puolalaiset junat ovat samanlaisia kuin meidänkin ja ne ovat myöhässä aivan kuin meidänkin. Ne eivät myöskään ole mitenkään mahdottoman edullisia, vaikka niin internetti oli meille hehkutellut.

Meille kuitenkin jäi kolme kokonaista päivää perillä Krakovassa. Koska minä olen vanhemmiten saanut yhä enemmän sellaista piirrettä, että muutokset ovat vaikeita, minulta meni tietysti pari päivää sopeutumiseen. Sulolle täytyy taas antaa kaikki kunnia pitkästä pinnasta ja mainiosta sietokyvystä. Minä en todellakaan ole mikään kiva matkaseuralainen, kun olen väsynyt, nälkäinen ja kireä. Tämä oli oppini numero kaksi tältä reissulta; jos et voi irrota kotoa vähintään viikoksi, älä lähde matkalle!


En aio kirjoittaa teille mitään tylsää matkakuvausta, mutta keskitysleirillä käynnistä haluaisin sanoa jotain. Me siis varasimme opastetun retken jo etukäteen välttyäksemme hermojen palamiselta julkisten kulkuneuvojen varassa. Meidät noudettiin hotellin ovelta pikkubussilla, jossa oli mukana kolme muuta pariskuntaa. Puolentoista tunnin ajomatkan aikana meille näytettiin dokumentti aiheesta. Sekä Sulo että minä olemme aina lukeneet paljon holokaustista, katselleet dokumentteja sekä enemmän ja vähemmän fiktiivisiä elokuvia, joten asia oli ennestään kaikin puolin tuttu. Ainahan kuvaukset keskitysleireistä tuntuvat pahalta, mutta ehkäpä tätä dokumenttia katseli vielä erityisen herkällä mielellä.

Pieni ryhmämme yhdistettiin toisiin paikan päällä ja saimme paikallisen oppaan, joka kertoi hyvällä englanninkielellä todella koskettavalla tavalla kaikesta siitä, mitä paikassa oli tapahtunut. Museokierros oli äärimmäisen hyvin organisoitu, ja meille jaettiin kuulokkeet, jotka toistivat oppaan ääntä selkeästi.


Aurinko paistoi, oli ihanan lämmin päivä. Auschwitzin leiri on kaunis paikka. Ihan oikeasti kaunis! 1920-luvulla rakennetut punatiiliset kasarmirakennukset säntillisten kujien varsilla ja jämptisti riveissä kasvat lehtipuut toivat tunteen, kuin olisimme seisseet hyvin idyllisellä asuinalueella. Se tunne karisi, kun astuimme rakennusten ovista sisään. Tiesin, että Auschwitz on säilytetty suurelta osin alkuperäisenä, mutta siitä huolimatta sen alkuperäisyys oli juuri se, mikä tuntui sietämättömältä ja käsittämättömältä. Että niillä samoilla käytävillä, samoissa huoneissa, samoilla pihoilla, samoissa kellareissa olivat tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kärsineet hirveitä tuskia ja lopulta menettäneet henkensä mitä hirvittävimmillä tavoilla. Mitä pidemmälle kävelimme ja kuuntelimme oppaan puhetta, sitä pahemmin rinnassa puristi ja sitä vaikeampaa oli vain jaksaa eteenpäin. Kun saavuimme huoneeseen, jossa oli suunnattomat vuoret ihmisten hiuksia, pienten lasten kenkiä ja matkalaukkuja, joihin toiveikkaasti oli kauniilla käsialalla kirjoitettu omistajan nimi, olin aika lähellä murenemista. Tunsin kamalaa fyysistä kipua.

Kun olimme kiertäneet autenttiset kasarmirakennukset, museohuoneet, teloituspihat, kaasukammion ja pienen krematorion, hengähdimme hetken vaitonaisina, ennenkuin meidät kuljetettiin Birkenauhun. Jos Auschwitz toikin yksittäiset ihmiskohtalot lähemmäs, Birkenau näytti kauhujen mittakaavan.

Jos sinulle sanotaan, että leirillä tapettiin 1,3 miljoonaa ihmistä, mitä tuo luku sinulle merkitsee? Minulle se oli vain luku, jonka suuruutta en ymmärtänyt. Mutta kun näin Birkenaun, minä ymmärsin.


Birkenau on suunnaton alue, ihan uskomattoman suunnaton. Vankien majoitukseen tarkoitetut surkeat, heikosti rakennetut lautaparakit ovat tuhoutuneet, mutta alueella törröttää valtava määrä savupiippuja. Ne piiput kuuluivat parakkien lämmitysuuneihin, joita ei koskaan käytetty. Piippujen perusteella pystyi silmissään näkemään täyteen ahdettuja, jääkylmiä, hataria parakkeja silmänkantamattomiin. Niitä piippuja katsoessani pystyin käsittämään tuhoamiskoneiston voiman.

Mistään muusta ei sillä leirillä ollut kyse, kuin ihmisten systemaattisesta tuhoamisesta. Birkenauhun tulleet menivät joko suoraan kaasutettaviksi tai hetkeksi aikaa pakkotyöhön läheiseen tehtaaseen. Ilman ruokaa ja kellon ympäri jatkuvalla fyysisellä työllä kuolema tuli joka tapauksessa pian. Jatkuva virta uusia ihmisiä saapui junanvaunuissa suoraan murhattaviksi, ja kaasutukset ja ruumiiden polttaminen jatkuivat tauotta yötä päivää. Siinä kauniin aurinkoisen taivaan alla omassa päässäni kiersi epätoivoinen kysymys: miksi sen annettiin tapahtua? Miten Hitler kumppaneineen onnistui saamaan saksalaiset sotilaat ylpeinä mukaan tähän mielettömyyteen? Voiko sama tapahtua joskus uudelleen, kun rasismi on niin pelottavalla tavalla nousussa pitkin Eurooppaa?


Vaikka tiesin paljon Auschwitzista ja Birkenausta, eikä käynti tuonut uutta tietoa, en ollut yhtään osannut valmistautua siihen, miltä sen kaiken keskellä oleminen tuntuisi. En pysty sitä tunnetta teille edes kuvailemaan, mutta minusta jokaisen kannattaisi käydä se kokemassa. Siinä paikassa varmasti jokainen viimeistään tajuaa, miten vaarallisia rasistiset ajatukset ja muukalaisviha ovat.

Niille ei saa antaa sijaa, ei pienintäkään.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Täti Sininen


Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.


Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.


En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.



Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.


Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.


PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Eteinen uusiksi



Viime aikoina minua on erityisen paljon siepannut se, miltä meillä näyttää, kun astutaan ulko-ovesta sisälle. Eteinen on ihan kamala ahdas loukko, joka pursuilee ryönää. Olen haudutellut sen muutosta jo useamman viikon ja nyt muutos on vihdoin käynnissä.

Vielä toissapäivänä tilanne oli tämä:

Kaikki mahdollinen on pielessä, kuten näkyy. Vaaleanpunainen väri on tympinyt minua jo kauan. Vaatekaapin ovet lepattavat aina auki ja samoin laatikko, jonka mekanismi on rikki ja jonka sulkeminen vaatii erityisiä asentoja ja kikkailuja. Pieni pöytä kaapin vieressä kerää päälleen kaikenlaista asiaankuulumatonta, samoin kuin peilin edessä oleva hylly. Avainnaulakon yläpuolella olevaan pieneen kaappiin kurkistaminen saa minut voimaan pahoin, sillä sen sisällä on taskulamppujen, heijastinten ja omituisten avainten lisäksi kaikenlaista sellaista, mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Pipoille ja lapasille varattuja koreja on yhteensä viisi ja se tarkoittaa sitä, että ne pursuilevat asusteita, joita kukaan ei käytä. Tosiasiassa meillä on ihan älyttömästi vaatteita, jotka eivät ole käytössä ja joista pitäisi hankkiutua eroon. Kaapin päällekin on kertynyt viisi mopokypärää, vaikka taloudessamme on vain kaksi päätä. Tässä kuvassa on outoa se, ettei siinä näy lainkaan Sulon kenkiä. Yleensä niitä on armeijan verran tuossa etualalla, jossa niihin kompastellaan koko ajan.

Mutta tämä kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Perjantain postipäivän jälkeen minä ajelin kotiin huonekaluliikkeen kautta ja ryhdyin hommiin. Tänä aamuna eteisessä näyttää tältä:




Vaatekaappi siirtyy pian Sulon käyttöön makuuhuoneeseen kunnostuksen jälkeen. Ilman kaappia eteiseen saatiin runsaasti ilmaa. Naulakoita on rajallinen määrä, joten meidän täytyy nyt tomerammin opetella viemään kausivaatteet vinttiin. En halua, että naulakot alkavat pursuilla samaan tapaan kuin entinen kaappi.

Kenkien pyöriminen ympäri lattiaa loppuu nyt uuden kalusteen myötä. Kuvassa näkyvä kenkähylly on oikeasti TV-taso, jonka ostin Jyskistä. Siihen sopii molemmilta 4 paria kenkiä nätisti riviin ja kummallekin on yksi pieni laatikko pipoja ja muita asusteita varten.

Vihreää kalustemaalia oli jemmassa purkillinen. Se riitti muurin maalaamiseen. Lastulevyseinät minä sudittelin valkoisiksi, koska sitäkin maalia oli meillä runsaasti. Kun olin saanut maalattua seinät kertaalleen, eteisen vanha muovimatto ällötti minua tavallistakin enemmän ja sinkouduin saman tien rautakauppaan. Totesin, että laminaattilattia on edullinen ja helppo asentaa vanhan lattian päälle. Katselin asennusohjeita YouTubesta, mutta harmillisesti homma ei käytännössä ollut ihan niin yksinkertaista ja niinpä minä hikoilin laminaattien kimpussa liian pitkälle iltaan.

Olin kuvitellut saavani kaiken valmiiksi uniaikaan mennessä, jotta Sulon ei tarvitsisi lauantaiaamuna saapua töistä remontin keskelle. Niinpä laitoin kellon soimaan viideksi ja jatkoin urakkaa lyhyiden yöunien jälkeen. Ja kuinka ollakaan, lattia oli paikallaan ja sotkut siivottuina kun Sulo tuli kotiin.

Ainoastaan naulakoiden kiinnittäminen tiiliseinään jäi Sulon tehtäväksi ja jalkalistat meidän pitää vielä hankkia. Lisäksi meidän pitää vielä hankkia vihreä matto.


Sulolla on oma iso urakkansa vielä edessä, sillä hänen vaatteensa ovat nyt minun jäljiltäni isona kasana keskellä olohuoneen lattiaa odottamassa, että Sulokin karsii niistä poispantavat ja vinttiinmenevät.




torstai 7. syyskuuta 2017

Pulskemman tytön uudet vaatteet


Olen käyttänyt yllättäen saapuneen vapaa-aikani ompeluhommiin. Nimittäin kun viettää yhden vuodenkierron lähes kokonaan Postin paidoissa, saattaa käydä niin, että kasvaa sillä aikaa ulos entisistä lempivaatteistaan.

Kävin kehon kuntoindeksi -testeissä viime keväänä ja sain sieltä mukaani todella karua faktaa. Minussa on 11 ylimääräistä kiloa silkkaa laardia, joka sijaitsee pelkästään vyötäröllä. Kokonaisarvosana "huolestuttava". En silti saa tehtyä mitään asian eteen, koska kaksi Jutan kuuria läpikäyneenä tiedän, että laihtuminen on rääkkiä, kun pitää luopua niin monesta herkullisesta ruoka-aineesta (suklaasta, jäätelöstä, kermavaahdosta), eivätkä tulokset ole pysyviä, vaan päinvastoin entiset ekstrakilot tulevat pian takaisin tuplana. Olen vuoden alusta asti yrittänyt pitää enintään kaksi karkkipäivää viikossa, mutta onnistun siinä tavoitteessa aniharvoin. Viisi sokeripäivää ja kaksi sokeritonta on ollut todellisuutta.

Pitääkö vaan oppia hyväksymään se, että minä olen nyt ylipainoinen ja yhä pulskemmaksi käymässä, enkä tästä enää entiseksi vanhaksi tutuksi laihaksi itsekseni ole muuttumassa? Sen hyväksyminen ei ole yhtään helpompaa kuin laihduttaminenkaan, ja koska minulla on tulenpalava halu elää todella vanhaksi ja pysyä terveenä ja liikuntakykyisenä, en edes halua hyväksyä lihavaa Sussua. Tunnen olevani juuri nyt umpikujassa, josta kyllä pääsisi pois, jos olisi tarpeeksi tarmoa.

Sitä tarmonpuuskaa odotellessani siis päätin ommella isompia vaatteita. Mekko syntyi juuri äsken. Yhdistin rakasta bambucollegeani Sojan hienoon kansallispukuraitaan. Tämä on joustocollegea, johon on digipainolla painettu Kuolemajärven naisen kansallispuvun paidan kirjottua etuosaa. Sen verran minullakin on ollut tekemistä näiden Sojan ihanien kankaiden kanssa, että minä olen ollut se, joka on skannannut alkuperäiset kansallispukukankaat ja muokannut ne raporteiksi, joilla voidaan painaa jatkuvaa digikuvaa trikooseen. Eli vaikka kankaat muistuttavat kovasti kansallispukukankaita, ne eivät sellaisia ole. Kivaa perinteen uudelleenkäyttöä, eikö?


Ompelin myös lyhyen villakangastakin. Minulla onneksi oli vihreää pesuvillaa runsain mitoin vintissä jemmassa, joten en joutunut tähän ompelukseen ostamaan kuin vetskarin. Vihreä ei ole minun mieleiseni väri, mutta jos kangasta on olemassa, sehän käytetään pois, ennenkuin hankitaan uutta.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

11 kuukautta


Vuosi sitten lokakuun alussa eräänä perjantai-iltapäivänä sain puhelun: "Voitko aloittaa työt maanantaina?"

Aivan yhtä yllättäen kuin Postin työ alkoi, se nyt loppui. Koko talven ajan joka perjantai jännitin, tuleeko tekstiviestikutsua töihin myös seuraavaksi viikoksi. Meitä ylimääräisiä käsipareja taisi olla parhaimmillaan pitkälle toistakymmentä, mutta olimme kuin tosi-tv:ssä, jossa perjantaisin oli pudotuspäivä. Maanantaiaamuna sitten aina katsottiin, ketkä ovat vielä jäljellä. Kevään korvalla lakkasin jännittämästä, kun aloin oppia itse ymmärtämään, millainen tekijöiden tarve kulloinkin oli ja huomasin, että työpanokseeni oltiin tyytyväisiä. Viikko toisensa jälkeen minä siis menin sinne homeiseen halliin ja viikko viikolta kotiuduin sinne yhä tiukemmin. 

Kesän lopulla ylimääräisiä työntekijöitä alkoi kadota myös luonnollisen poistuman kautta nuorten lähtiessä opiskelemaan. Monena päivänä syötiin kakkua poislähtijöiden kunniaksi. Minä suunnittelin, etten varmasti toisi kakkua, kun lähden pois, koska minulle se ei olisi iloinen tapahtuma. Päätinkin tuoda kakkua sinä päivänä, kun saan kokonaisen vuoden täyteen.

Meitä ylimääräisiä "sollilaisia" alettiin alunperin tarvita siinä vaiheessa, kun mystiset suunnittelijat jossakin meitä ylemmillä tasoilla alkoivat kehittää postinlajittelun tapoja kannattavampaan suuntaan. Meidän silmissämme homma ei kuitenkaan vaikuttanut kovin kannattavalta, sillä lisätyöntekijöitä tarvittiin hurjasti ja ylitöitä tehtiin jatkuvasti. Mutta aivan vaivihkaa ne suunnittelijat kuitenkin taisivat onnistua. Tässä viimeisen parin viikon aikana nimittäin huomasin, että vaikka lähes kaikki ylimääräiset käsiparit olivat kadonneet ja vaikka vakkareista osa yhä oli lomalla, työt kuitenkin totta tosiaan tulivat tehtyä. Viime torstaina tajusin, että meitä kahta viimeistäkään ylimääräistä tyyppiä ei ensi viikolla enää tarvittaisi. Olin oikeassa.

Itkuttelin vuorokauden ja kuivasin kyyneleitä toisen vuorokauden.


Mitä minä suren? Eniten työyhteisön menettämistä. Sitä porukkaa, joka sai minut joka päivä nauramaan poskeni kipeiksi ja tuntemaan itseni tervetulleeksi. Niitä ihmisiä, jotka vitsailivat ja nauraa käkättivät, lauleskelivat mennessään, pysyivät positiivisina ja sietivät sisukkaasti työtään, joka jatkuvasti muuttui hankalammaksi. Niitä ihmisiä, jotka myös kiukuttelivat, juorusivat, napisivat ja valittivat. Niitä, joiden kanssa otin välillä yhteen, kun sattui olemaan huono päivä ja sitä, joka halasi, kun se huono hetki oli mennyt ohi. Minä suren niitä tyyppejä, joiden seurassa osasin olla oma friikki itseni.

Suren myös sitä, että menetän arjen, joka on kasvattanut itseluottamustani paljon. Monotoninen työ, joka ei vaatinut mitään koulutusta tai erityistaitoja, onkin näyttänyt minulle, että pystyn sittenkin asioihin, joihin en lainkaan uskonut kykeneväni. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuihin, kovaan meteliin kymmenien erilaisten ihmisten keskelle ja että opin nauttimaan yhteisistä kahvitauoista ja selviydyin vieläpä finaaliin sollilaisten tositeeveessä. Se kaikki on tehnyt minusta ehjemmän. Nyt minusta tuntuu, että ilman Postin hommaa minulla ei olisi edes ollut kanttia värjätä tukkaani siniseksi. Siksi osa minusta pelkää, että tämän arjen menettäminen vie minut taas kohti epävarmuuksiani, kun tämä kepeä huolettomuus vaihtuu takaisin yrittämisen paineisiin.


Ja tottakai suren myös rahaa, vaikkakaan se ei tunnu nyt lainkaan yhtä isolta surulta, kuin nuo kaksi edellämainittua. Olen koko ikäni tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja tämän vuoden aikana olenkin siksi pystynyt pistämään talteen lähes kaiken sen, mitä oma yritykseni on tuottanut, kun Postin palkka on riittänyt peruselämiseen. Olin jo ehtinyt haaveilla, että jos saisin olla toisenkin vuoden samalla tahdilla töissä, minulla olisi tarpeeksi säästöjä kunnolliseen pakettiautoon. Mutta nyt se vararahasto pitää ottaa käyttöön - siihen peruselämiseen - ennenkuin saan taas itseni takaisin rättitehtailijan moodiin ja verkkokauppani tuottamaan.

Nyt tilanne on se, että minut ehkä kutsutaan töihin sitten, jos tulee sairaslomia tai muita vajauksia tai poikkeustiloja. En yhtään ihmettele, jos niitä sairaslomia alkaa kertyä, kun päivät pimenevät ja porukkaa venytetään äärirajoilleen kymmentuntisilla päivillä ja turhauttavilla työmenetelmillä. Enkä minä sitä heille toivo, vaikka haluaisinkin edes välillä päästä takaisin töihin.



Koska olen kai nyt murehtinut tarpeeksi, yritän etsiä päivittäisten palkkatöiden loppumisesta hyviä puolia. Keskityn miettimään sitä, että nyt minulla on taas aikaa leikkiä Barbeilla. Jaksan taas käydä juoksemassa. Kerkiän ehkä ommella uuden syystakin ja pari mekkoa ennen kylmien ilmojen alkamista. Voisin käydä jossain reissussa Sulon kanssa. Ehdin kesyttää marsujakin paremmin. Mahtaisikohan kansallispukuompelukursilla olla vielä tilaa?

tiistai 22. elokuuta 2017

Sopeutujat

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen! On tässä ollut kaikenlaista kiirettä ja menoa. Ne ajat, jotka olen saanut olla ihan rauhassa kotona, olenkin keskittynyt myyräkaksosiin. Viime viikolla tein niille kunnollisen kokoisen aitauksen ja se oli selvästi molempien mielestä erittäin jees. Ne ovat muuttuneet isomman tilan myötä paljon touhukkaammiksi ja niiden puuhia on tosi hauskaa seurata. Vieläkin ne arastelevat meitä, mutta kun maltamme katsella myyräohjelmaa vähintään metrin päästä, ne alkavat esiintyä oikein kunnolla. Mitä mahtavaa juoksemista ja pomppimista!

Kinkku antaa jo vähän paremmin ottaa kiinni ja sylissäkin se rentoutuu, kun sitä harjailee. Paulalla on tässä suhteessa vielä paljon varaa kehittyä.


Minulla kävi hyvä tuuri, kun tori.fi:stä löytyi "taikakuutioita", joita monet tuntuvat käyttävän marsujensa asumusten rakenteluun. Ne ovatkin osoittautuneet tosi käteviksi. Nyt Paulalla ja Kinkulla on melkein kolmen neliön kokoinen alue vapaasti käytössään. Aika iso muutos verrattuna niiden ensimmäiseen puolivuotiseen elämäänsä, joka kului ahtaassa tehdasvalmisteisessa häkissä ilman virikkeitä!

Ensimmäiseksi hankimme toisen pesäkopin, jotta molemmilla olisi oma nukkumisrauha. Sitten opetimme ne ruoan avulla hyppäämään kopin katolle ja riippukeinuun, jonka ompelin seuraavaksi. Ostimme pari pajusiltaa, joiden alta tyypin tykkäävät juoksennella ja pahviputken, joka näyttää olevan erityisen suosittu. Tutuiksi tulleet kalusteet pääsivät sitten uuteen aitaukseen, eikä suuri tila tuntunut poikia pelottavan.



Metsään minä menin siinä, kun kuvittelin tekeväni ihan unelmaisen kolon ompelemalla pehmustetun tuubin, jossa on hämärä lämpö. Sitä molemmat kuitenkin selvästi kammoksuvat. Tämän kokemuksen jälkeen olin henkisesti varautunut siihen, että pesäkoppeihin tekemäni patjat aiheuttaisivat samanlaisen reaktion, mutta olin väärässä! Pehmeät makuualustat otettiinkin ilolla vastaan.

Olen ollut tosi yllättynyt siitä, että marsut eivät pissaa aitauksen pohjalla olevalle matolle ja papanoitakin sinne eksyy vain muutama hassu. Ne todellakin käyvät purulaatikolla tarpeillaan, vaikka muuten eivät siellä aikaansa vietäkään. Tämä helpottaa siivoamista aivan mahdottomasti. Matto on helppo imuroida ja pienen purulootan peseminen onnistuu kätevästi. Valitettavasti ne kyllä pissaavat ja kakkaavat heinäkaukaloonsa. Kaukalon pohjalla olevat pienet konepestävät matot voi vaihtaa muutaman kerran viikossa, mutta heinää kuluu sotkeutumisen takia ihan älytön määrä.

Nyt minulla alkaa olla sellainen tunne, että kyllä näiden kanssa pärjätään.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ottolapsia


Meille ei enää tule lemmikkejä, niin minä vannoin moneen kertaan Kertun kuoleman jälkeen. Sulolla lemmikkikuume kuitenkin on koko ajan ollut voimissaan ja hän on pohtinut pupun tai marsun hankkimista. Epäröintiä on aiheuttanut Sulon mahdollinen allergia sekä elukoiden sitovuus, joten emme ole ruvenneet lemmikkejä hankkimaan.

Sitten kävi niin, että sukulaiset ottivat pari marsua, mutta todellisuus marsujen kanssa elämisestä ei tainnut oikein vastata heidän odotuksiaan. Sen enempää en availe tässä syitä siihen, miksi tarjouduimme ottamaan tyypit pariksi viikoksi hoitoon, mutta niin vaan teimme. Pörri ja Viiru saapuivat mukanaan koko omaisuutensa eli häkki, pesäkoppi ja juomapullo.


Tyypit olivat valtavan säikkyjä, mikä hankaloitti kovasti niistä iloitsemista. Kun yritimme tarjota ruokaa, siskokset pakenivat sydänkohtauksen rajoilla häkkinsä nurkkiin ja jähmettyivät tuijottamaan seinää. Ei ihan hirveän kannustavaa.

Mutta parissa viikossa muutoksia alkoi jo tapahtua. Laitoimme niiden häkkiin virikkeitä ja Sulo jaksoi sinnikkäästi tarjota ruokaa kädestä. Molemmat säpsyttelijät uskaltautuivat lopulta epäillen tarttumaan salaatinlehteen ja pikkuhiljaa ne alkoivat rentoutua muutenkin. Niiden iloiset pukkihypyt ja tasajalkapomput ja kopin katolle kiipeilyt lämmittivät meidän sydämiämme. Sulo teki niille ulkoaitauksen ja sisätiloja kasvatettiin toisen ison häkin verran. Ja kun kiintymyksemme pötköjä kohtaan kasvoi, ne saivat uudet nimet. Paulasta tuli Paula, koska se näyttää niin paljon Paula-vanukkaalta, että vesi herahtaa kielelle sitä katsellessa. Siskontyttöni nimesi Kinkun; Kinkku on tuttavallinen muoto Gingeristä. Sukunimeksi niille muodostui Myyrä, koska eräs silminnähden järkyttynyt ystävämme kutsui niitä myyriksi.


Kinkun ja Paulan omistajat päättivät, että tytöt eivät enää palaa kotiin, vaan ne joko jäävät meille, jos me haluamme tai sitten ne myydään. Koska Myyrien kanssa lähentyminen ei ole ollut helppoa, arvelimme, että pitänee etsiä niille uusi koti. Mutta kun ensimmäiset ostajaehdokkaat ilmaantuivat, minua alkoi kauhistuttaa. Taas tyypit joutuisivat järkytyksen valtaan, vaikka ovat vasta alkaneet tottua meillä asumiseen. Ja mistä me voimme tietää, että uusi koti olisi oikeasti omistautuva ja hyvä?

Niinpä pojat (Sanon niitä välillä pojiksi, vaikka ovatkin tyttöjä.) jäivät meille. Vaikka me emme todellakaan olleet harkinneet marsujen ottamista tarpeeksi huolella ja vaikka nämä tulivat meille tavallaan vahingossa, minä tunnen meidät. Kertullekin me olimme kelpo vanhemmat. Eläimen pitäminen häkissä on yleensäkin minusta väärin, ja jos meidän huomassamme syystä tai toisesta on häkkiin suljettuja eläimiä, kaikki tulee tapahtumaan niiden ehdoilla. Me teemme kaikkemme, että niillä olisi hyvä olla.



Koska kaksi Myyrää tarvitsee ihan huomattavasti enemmän tilaa kuin yksi talvikko, olen raivannut Kinkulle ja Paulalle paikan vierashuone/toimistosta. Laajennamme niiden elinpiiriä pikkuhiljaa, koska isot muutokset tuntuvat olevan niille ylitsepääsemättömän haasteellisia. Vapaana juoskentelu on vielä tässä vaiheessa mahdotonta, sillä niiden kiinni saaminen ei toistaiseksi ole kovin helppoa, emmekä halua säikytellä niitä tarpeettomasti.


Vaikka olenkin iloinen siitä, että meillä taas on rapisevia pikkukavereita nurkissa, minulla on huoleni. Eniten minua murehdituttaa talven tulo ja toiseksi eniten Sulon heinäallergia. Marsuja ei kuulemma saisi pitää vetoisassa tilassa, mutta miten muka tämä talo vedottomaksi saadaan? Vierashuone on meidän tiivein ja lämpöisin huone ja sijaitsee talon nurkassa, joten se on sekä poikien että Sulon kannalta paras paikka myyräläksi.

Yövieraiden kannalta se tietysti tarkoittaa patjamajoitusta olohuoneessa tai leluhuoneessa, kun viiden tähden majatalon palvelumme tämän takia tippuukin yhteen tähteen!

lauantai 5. elokuuta 2017

Järjettömän tyytyväinen




Olen luottavaisella mielellä siinä, että Postissa on minulle hommaa ainakin lomakauden loppuun saakka, kun vakituiset postinjakajat ovat kukin vuorollaan lepäilemässä. En ole yhtään katunut sitä, että päätin valita pitkät työpäivät kesän ajaksi. Pelkän lajittelun sijaan pääsen nyt myös jakamaan postia. Kahden tai kolmen tunnin päivittäinen porrastreeni on sellaista liikuntaa, ettei minun ikimailmassa tulisi tehtyä sellaista vapaa-ajalla. Itse asiassa en olisi edes uskonut, että pystyn moiseen suoritukseen. Ravaan 1800 rappusta ylös ja alas melkein joka päivä ja kaiken kukkuraksi saan palkkaa siitä, että kuntoni kasvaa ja saan elämäni ensimmäiset pohkeet!


Vaikka tässä rappuravailussa on mahtavia etuja, toivoisin silti, että syksy toisi tullessaan taas lyhyet työpäivät, sillä totta puhuen en saa mitään tehtyä töiden jälkeen. Viikonloput hurahtavat yleensä joko graafisten töiden parissa tai kotitöitä tehden. Jos pitää käydä kylässä tai meille tulee vieraita, se tapahtuu viikonloppuisin, jotka hyvin helposti häviävät kaiken ohjelman alle. Olen totaalisesti menettänyt sen suunnattoman vapauden hallita omaa aikaani, joka minulla oli aikaisemmin. (Mustikat poimimatta, matot pesemättä, Ken-parka hyljättynä kaapissaan, tuohet keräämättä talvea varten, retkeilyt ja uimiset jääneet minimiin...)

Silti pidän Postin työpaikasta kiinni viimeiseen hikipisaraan asti, vaikka se tarkoittaisi pitkiä työpäiviä. Minulle tarjoutui äskettäin tilaisuus jatkaa erään pienen, mutta ilmeisen menestyvän yrityksen tarinaa sen nykyisen yrittäjän halutessa jäädä eläkkeelle. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että minun pitäisi ostaa firma, jolla on vakiintunut asiakaskunta ilman paikallista kilpailua, ja joka sopisi mainiosti graafisen suunnittelun pariksi ja joka mitä suuremmalla todennäköisyydellä toisi minulle vähintään tuplasti sen verran palkkaa kuin mitä Postissa tai rättikäsityöläisenä koskaan pystyn saamaan.


Ja silti minä päätin pysyä Postin hommissa, vaikkei työn jatkuvuudesta edes syksyyn asti ole mitään takeita. Järkisyyt jäivät tunnesyiden alle. Ajatus yrittäjyyden taakan ottamisesta taas harteilleni ei innostanut yhtään. Yhtäkkiä jopa ajatus työkavereiden menettämisestä tuntui hyvin surulliselta. Se oli aika vaikuttava hetki, kun tajusin, miten paljon tykkään olla ihmisten parissa kaikki päivät. Minä!

Siis minä, joka aikoinani huusin ahdistustani ääneen pyöräillessäni kotiin työpaikalta. Minä, jonka piti työpäivän jälkeen sukeltaa jääkylmään Oulujokeen, jotta sosiaalisuusahdistus karisisi ennen kotiin menemistä. Minä, joka kuvittelin, ettei minulle ikinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksinyrittäjä, kun kivassakin työyhteisössä niin kovasti ahdistaa.


Mutta olenhan minä taivaltanut tosi pitkän matkan itsessäni. Olen onnekseni saanut käydä muutaman vuoden terapian ja kasvattanut itsetuntoani pienen askeleen kerrallaan. Olen saavuttanut monta haavetta ja tehnyt unelmistani totta. Jos minä 15 vuotta sitten totesin, ettei minusta ole tavalliseen palkkatyöhön, sepä ei ollutkaan lopullinen tuomio. Minähän olen muuttunut! Elämääni eivät enää niin kiinteästi kuulu ne ihmiset, joiden vaikutuspiirissä tunnen itseni kelvottomaksi surkimukseksi.

Postissa minusta tuntuu siltä, että minut hyväksytään joukkoon. Jos välillä teenkin virheen, se virhe ei olekaan minä itse kokonaisuudessani. Ja se on minusta niin hieno asia, että ei sitä vaan voi vaihtaa parempaan palkkaan.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pesässä


Kesäkeittiömme on ollut viime aikoina romuvarastona, mutta nyt se vapautui ruohonleikkureista ja kukkapurkkipinoista ja muuttui päiväunipesäksi.


Koska jatkuvasti sataa vettä, olen kerinnyt nukkua siellä vasta yhdet päiväunet ja hääpäivänä me nautiskelimme siellä teetä ja pikapavlovaa.



Pikapavlova syntyy kahdesta valmiista marenkipohjasta, kolmesta desistä suklaavanukasta, purkista kermaa ja litrasta mansikoita ja mustikoita. Kerma vaan vatkataan ja sitten kaikki mätetään yhdeksi pinoksi. On jumalaisen hyvää.

Tästä en tämän enempää jutunjuurta keksi, joten olkoot kuvat tämän aiheen pääasiana.


Kurkataan vielä kesäkeittiön ulkopuolelle, jonne viime kesänä aloin kasvattaa muhkeaa ja tuuheaa näkösuojaa köynnöskasveista. Nyt vuosi myöhemmin voin todeta, ettei se ole muhkea eikä tuuhea eikä tarjoa näkösuojaa.

Luonnonkukille kylmyys ja sateet ovat kuitenkin ilmeisesti maistuneet, sillä ne rehottavat ennennäkemättömän hehkeinä. Olen jättänyt nurmikosta ajamatta isoja paloja ihan vain sen takia, etten ole halunnut tuhota sitä mahtavaa kukkamerta ihan kokonaan.


Ensin kukkivat orvokit (?) ja nyt päivänkakkarat.




tiistai 18. heinäkuuta 2017

Vanlife


Vanlife, pakettiautoelämä ei ota hävitäkseen unelmistani. Seuraan Instagramissa useita sen sortin tilejä. Pakettiautossa eläminen näyttäisi olevan erittäin suosittua muualla maailmassa, jossa lait taitavat olla sallivampia kuin meillä täällä.

Kaikki silmissäni vilistävät kuvat ihmisten pakuelämästä saavat minut paitsi ihastumaan myös pikkuisen ärsyyntymään. Tämän postauksen kuvat olen törkeästi varastanut Instasta ja alkuperäiset postaajat näette kunkin ruudun yläpuolelta.

Niinkuin somessa kuuluu, kaikki näyttää aina niin pirun auvoiselta. On upeita auringonlaskuja joka ilta ja päivisin vietetään rentouttavia hetkiä kirjan parissa tai tankotanssin merkeissä. Kaikki reissaajat ovat tottakai nuoria ja ruskettuneita hottiksia, jotka viihtyvät kameran edessä narubikineissään, hyvinmuodostunut peppu tietysti kuvassa etualalla. Valkoiset hymyt loistavat ja paksu kiharainen tukka hulmuaa lempeässä tuulessa. Surffilaudat nojailevat viileinä auton kylkeen ja kotteroiden sisustus on kuin asuntomessuilta. Autoista on usein tehty upeita puupaneloituja boheemikoteja, joiden kompaktiin kodikkuuteen mahtuu sulavasti isompikin perhe ja pari irlanninsusikoiraa. Ruoka on tietysti laadukkaista raaka-aineista valmistettua gurmeeta, joka maustetaan auton pikku keittiössä kasvavilla tuoreilla yrteillä. Parisuhteessa romantiikka kukoistaa.


Kun minä mietin, millainen se todellisuus pakettiatossa on, laitan ruusunpunaiset silmälasit syrjään ja vaihdan ne paskanruskeisiin. 

Jos on eteläinen ilmasto, autossa on turkasen kuuma. Jos on suomalaisempi keli, autossa on kosteaa ja kylmää. Kun pieneen tilaan pannaan nukkumaan kaksi aikuista ja koira, ilma on aamuisin takuulla veitselläleikattavan paksua ja autoon pinttyy tympeä lemu. Romantiikka on kaukana siitä, kun toinen lämmittää kaasuliedellä purkkisoppaa samalla, kun toinen istuu vieressä tarpeillaan muovisella ämpärillä, jota kutsutaan vessaksi. Koska suihkussa käyminen ja pyykinpesu ovat niissä olosuhteissa työläitä, niitä alkaa takuulla vältellä ja hiukset ovatkin ikirasvaiset ja vaatteet haisevat. Mutta eihän sitä itse huomaa, omaa löyhkäänsä. Illalla voi yrittää oikaista nihkeiden petivaatteiden sekaan vuoteelle, jossa oikeasti mahtuukin nukkumaan vain sikiöasennossa ja jossa hiekanjyvät hiertävät likaista ihoa. Koska harvassa maassa on yhtä vapaata retkeillä kuin Suomessa, yöpymispaikat autioilla hiekkarannoilla ja vuoristoissa saattavat muuttua pakon edessä ahtaiksi karavaanarialueiksi, joissa oma rauha ja linnunlaulu jäävät yhteisöllisen ilonpidon jalkoihin. Upeat ja yksilölliset sisustukset peittyvät ympäriinsä lojuviin vaatteisiin, reppuihin, kenkiin, kuivumaan ripustettuihin pyyhkeisiin ja muuhun epämääräiseen ryönään, jota pakostakin alkaa kertyä reissun päällä. Ja kun koko auton takaosa on yltäpäältä vuorattu täyspuulla, kuormalle tulee painoa reippaasti jo ennen auton pakkaamista. Polttoainetta kuluu ja moottori tekee jatkuvasti ylitöitä. Ja moottorithan hajoilevat, joskus lopullisesti. Siinä sitten monen kuukauden työ ja pitkä penni auton sisustuksen laittamisessa menevät ihan hukkaan, kun on autonvaihdon aika.


Tällaista minä päässäni pyörittelen ja haaveilen omasta pakettiautostani. Ensi talvena minä toivottavasti pääsen ihan pikkuisen kokeilemaankin unelmaani, sillä olen varannut jo lennot Fuerteventuralle ja osan kolmen viikon lomastani aion majoittua retkeilyautossa. Yövyn rannoilla ja ihailen niitä auringonlaskuja.

Yritän sitten kuitenkin pidättäytyä postaamasta someen kuvia bikniperseestäni.


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lomailut


Turun Käsityöläismarkkinoilla minulle lopullisesti kirkastui se, että on aika lopettaa myyntitapahtumissa käynti. Jos oma motivaatio on nollassa, ei tällaista työtä voi tehdä. Ja varsinkin, jos on menettänyt rakkauden omaa tuotettaan kohtaan, ei todellakaan voi enää tehdä tätä työtä. Eikä myöskään, jos ei oikein pysty sulattamaan sitä, että kaiken tarkoituksena on vain valmistaa ja myydä lisää tavaraa kuluttajille. Minulla on bambukangasta varastossa vielä niin paljon, että siitä syntyy kolmisentuhatta rättiä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka en nyt meinaa edes harkita enempiä myyntitapahtumia, niin verkkokauppiaana minä pysyn vielä pitkään.

Turussa huomasin, etten yhtään jaksanut selittää tuotetta asiakkaille, vaikka rievut nimenomaan tarvitsevat selityksen. Huomasin senkin, etten jaksanut edes yrittää vakuuttaa niitä, jotka suhtautuivat epäillen. Pääasiassa myinkin sitten vanhoille uskollisille asiakkaille, jotka eivät selityksiä tarvinneet. Riepukioskilla kävi moni ihminen, joka kehui rättejäni mahdottomasti. Oli joku, joka oli kuusi vuotta käyttänyt samaa riepua ja joku toinen, jonka kolmivuotias rätti oli vielä ihan loistokunnossa, mutta päätti silti vaihtelun vuoksi ostaa uuden. Katselin ihan ällistyneenä, miten muutamakin kävijä alkoi ventovieraalle ihmiselle kertoa riepujeni erinomaisista ominaisuuksista. Kun itse olen jotenkin ihan kurkkua myöten täynnä omaa bisnestäni, olivat nämä kohtaamiset aivan mielettömän kannustavia.


Postihomman takia vuorokausirytmini on keikahtanut aamuvirkkuuteen, joten iltakahdeksaan asti jatkuneet myyntipäivät tuottivat minulle fyysistä kipua, kun olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Sunnuntaina eli neljäntenä myyntipäivänä en jaksanut enää edes yrittää seistä paikallani kojussani, vaan päästin itseni pitkiksi ajoiksi kirmailemaan keskiajalle kahvipäissäni.

Käsityökorttelialueen vieressä nimittäin oli keskiaikamarkkinat ja voi hyvä ihme, miten ihana tapahtuma se olikaan. Siinä oli sitä, mikä meidän Käsityökortteleistamme puuttuu kokonaan, eli ELÄMYS. Myyjien ja muiden vapaaehtoisten puvut olivat upeita ja myyntikojut todella hienoja. Savu ja terva tuoksuivat, kokonainen sika pyöri vartaassa, pieniä näytelmiä esitettiin yleisön seassa ja koko touhussa oli hyvää meininkiä. Sitä en tiedä, kuinka keskiaikapuolen myyjillä kauppa kävi, mutta tunnelma siellä oli huikea. Jotenkin sen kaiken näkeminen vielä entisestäänkin kasvatti minun vaikeuttani myydä tavaraa vain myymisen vuoksi.


Tämä postiloma on siis kulunut pääasiassa työnteon merkeissä. Kun palasin Turusta, lähdimme kuitenkin Sulon kanssa ihan oikeasti lomalle: ajoimme mopoilla Savonlinnaan, yövyimme kaksi yötä hotellissa, kävimme linnassa, söimme ravintoloissa, herkuttelimme kahviloissa, risteilimme höyrylaivalla Saimaalla ja kävelimme ihanilla kalliorannoilla. Olimme ihan turisteina! Ja sitten torstaina ajelimme mopoillamme takaisin kotiin. Menomatka sujui tosi ihanasti, kun aurinko paistoi, vaikka olikin viileä ilma, mutta paluumatkan tihkusateet, mustat pilvet ja hulvattomat 11 lämpöastetta tekivät kotimatkasta todella kylmän. Olimme ytimiimme asti jäässä päästessämme kotiin ja sinkouduimmekin suoraa tietä paikallisen kylpylän saunamaailmaan lämmittämään kovia kokeneet kehomme. Hyisestä päätöksestään huolimatta mopolomailu oli kuitenkin sen verran mahtava kokemus, että takuulla se ei jää viimeiseksemme. Edullisena kulkupelinä mopo nielee bensaa vain noin 2,5 litraa sadalla kilometrillä ja kelin ollessa miellyttävä kiemuraisilla maaseututeillä ajaminen on todellista hermolepoa.

Vaikka en lomallani olekaan päässyt yhtään ruskettumaan tai uimaan tai kerinnyt ommella vaatteita kuten olin kuvitellut, minusta on ihan mahtavaa taas maanantaina pukeutua Postin oranssiin paitaan ja lähteä kiipeämään tuhattakahdeksaasataa rappusta ylös ja alas. "Lomailu" olikin ihan liian leväperäistä, kun olin jo niin tottunut rutiineihini, jotka palkkatyö on minulle tuonut.