tiistai 15. elokuuta 2017

Ottolapsia


Meille ei enää tule lemmikkejä, niin minä vannoin moneen kertaan Kertun kuoleman jälkeen. Sulolla lemmikkikuume kuitenkin on koko ajan ollut voimissaan ja hän on pohtinut pupun tai marsun hankkimista. Epäröintiä on aiheuttanut Sulon mahdollinen allergia sekä elukoiden sitovuus, joten emme ole ruvenneet lemmikkejä hankkimaan.

Sitten kävi niin, että sukulaiset ottivat pari marsua, mutta todellisuus marsujen kanssa elämisestä ei tainnut oikein vastata heidän odotuksiaan. Sen enempää en availe tässä syitä siihen, miksi tarjouduimme ottamaan tyypit pariksi viikoksi hoitoon, mutta niin vaan teimme. Pörri ja Viiru saapuivat mukanaan koko omaisuutensa eli häkki, pesäkoppi ja juomapullo.


Tyypit olivat valtavan säikkyjä, mikä hankaloitti kovasti niistä iloitsemista. Kun yritimme tarjota ruokaa, siskokset pakenivat sydänkohtauksen rajoilla häkkinsä nurkkiin ja jähmettyivät tuijottamaan seinää. Ei ihan hirveän kannustavaa.

Mutta parissa viikossa muutoksia alkoi jo tapahtua. Laitoimme niiden häkkiin virikkeitä ja Sulo jaksoi sinnikkäästi tarjota ruokaa kädestä. Molemmat säpsyttelijät uskaltautuivat lopulta epäillen tarttumaan salaatinlehteen ja pikkuhiljaa ne alkoivat rentoutua muutenkin. Niiden iloiset pukkihypyt ja tasajalkapomput ja kopin katolle kiipeilyt lämmittivät meidän sydämiämme. Sulo teki niille ulkoaitauksen ja sisätiloja kasvatettiin toisen ison häkin verran. Ja kun kiintymyksemme pötköjä kohtaan kasvoi, ne saivat uudet nimet. Paulasta tuli Paula, koska se näyttää niin paljon Paula-vanukkaalta, että vesi herahtaa kielelle sitä katsellessa. Siskontyttöni nimesi Kinkun; Kinkku on tuttavallinen muoto Gingeristä. Sukunimeksi niille muodostui Myyrä, koska eräs silminnähden järkyttynyt ystävämme kutsui niitä myyriksi.


Kinkun ja Paulan omistajat päättivät, että tytöt eivät enää palaa kotiin, vaan ne joko jäävät meille, jos me haluamme tai sitten ne myydään. Koska Myyrien kanssa lähentyminen ei ole ollut helppoa, arvelimme, että pitänee etsiä niille uusi koti. Mutta kun ensimmäiset ostajaehdokkaat ilmaantuivat, minua alkoi kauhistuttaa. Taas tyypit joutuisivat järkytyksen valtaan, vaikka ovat vasta alkaneet tottua meillä asumiseen. Ja mistä me voimme tietää, että uusi koti olisi oikeasti omistautuva ja hyvä?

Niinpä pojat (Sanon niitä välillä pojiksi, vaikka ovatkin tyttöjä.) jäivät meille. Vaikka me emme todellakaan olleet harkinneet marsujen ottamista tarpeeksi huolella ja vaikka nämä tulivat meille tavallaan vahingossa, minä tunnen meidät. Kertullekin me olimme kelpo vanhemmat. Eläimen pitäminen häkissä on yleensäkin minusta väärin, ja jos meidän huomassamme syystä tai toisesta on häkkiin suljettuja eläimiä, kaikki tulee tapahtumaan niiden ehdoilla. Me teemme kaikkemme, että niillä olisi hyvä olla.



Koska kaksi Myyrää tarvitsee ihan huomattavasti enemmän tilaa kuin yksi talvikko, olen raivannut Kinkulle ja Paulalle paikan vierashuone/toimistosta. Laajennamme niiden elinpiiriä pikkuhiljaa, koska isot muutokset tuntuvat olevan niille ylitsepääsemättömän haasteellisia. Vapaana juoskentelu on vielä tässä vaiheessa mahdotonta, sillä niiden kiinni saaminen ei toistaiseksi ole kovin helppoa, emmekä halua säikytellä niitä tarpeettomasti.


Vaikka olenkin iloinen siitä, että meillä taas on rapisevia pikkukavereita nurkissa, minulla on huoleni. Eniten minua murehdituttaa talven tulo ja toiseksi eniten Sulon heinäallergia. Marsuja ei kuulemma saisi pitää vetoisassa tilassa, mutta miten muka tämä talo vedottomaksi saadaan? Vierashuone on meidän tiivein ja lämpöisin huone ja sijaitsee talon nurkassa, joten se on sekä poikien että Sulon kannalta paras paikka myyräläksi.

Yövieraiden kannalta se tietysti tarkoittaa patjamajoitusta olohuoneessa tai leluhuoneessa, kun viiden tähden majatalon palvelumme tämän takia tippuukin yhteen tähteen!

lauantai 5. elokuuta 2017

Järjettömän tyytyväinen




Olen luottavaisella mielellä siinä, että Postissa on minulle hommaa ainakin lomakauden loppuun saakka, kun vakituiset postinjakajat ovat kukin vuorollaan lepäilemässä. En ole yhtään katunut sitä, että päätin valita pitkät työpäivät kesän ajaksi. Pelkän lajittelun sijaan pääsen nyt myös jakamaan postia. Kahden tai kolmen tunnin päivittäinen porrastreeni on sellaista liikuntaa, ettei minun ikimailmassa tulisi tehtyä sellaista vapaa-ajalla. Itse asiassa en olisi edes uskonut, että pystyn moiseen suoritukseen. Ravaan 1800 rappusta ylös ja alas melkein joka päivä ja kaiken kukkuraksi saan palkkaa siitä, että kuntoni kasvaa ja saan elämäni ensimmäiset pohkeet!


Vaikka tässä rappuravailussa on mahtavia etuja, toivoisin silti, että syksy toisi tullessaan taas lyhyet työpäivät, sillä totta puhuen en saa mitään tehtyä töiden jälkeen. Viikonloput hurahtavat yleensä joko graafisten töiden parissa tai kotitöitä tehden. Jos pitää käydä kylässä tai meille tulee vieraita, se tapahtuu viikonloppuisin, jotka hyvin helposti häviävät kaiken ohjelman alle. Olen totaalisesti menettänyt sen suunnattoman vapauden hallita omaa aikaani, joka minulla oli aikaisemmin. (Mustikat poimimatta, matot pesemättä, Ken-parka hyljättynä kaapissaan, tuohet keräämättä talvea varten, retkeilyt ja uimiset jääneet minimiin...)

Silti pidän Postin työpaikasta kiinni viimeiseen hikipisaraan asti, vaikka se tarkoittaisi pitkiä työpäiviä. Minulle tarjoutui äskettäin tilaisuus jatkaa erään pienen, mutta ilmeisen menestyvän yrityksen tarinaa sen nykyisen yrittäjän halutessa jäädä eläkkeelle. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että minun pitäisi ostaa firma, jolla on vakiintunut asiakaskunta ilman paikallista kilpailua, ja joka sopisi mainiosti graafisen suunnittelun pariksi ja joka mitä suuremmalla todennäköisyydellä toisi minulle vähintään tuplasti sen verran palkkaa kuin mitä Postissa tai rättikäsityöläisenä koskaan pystyn saamaan.


Ja silti minä päätin pysyä Postin hommissa, vaikkei työn jatkuvuudesta edes syksyyn asti ole mitään takeita. Järkisyyt jäivät tunnesyiden alle. Ajatus yrittäjyyden taakan ottamisesta taas harteilleni ei innostanut yhtään. Yhtäkkiä jopa ajatus työkavereiden menettämisestä tuntui hyvin surulliselta. Se oli aika vaikuttava hetki, kun tajusin, miten paljon tykkään olla ihmisten parissa kaikki päivät. Minä!

Siis minä, joka aikoinani huusin ahdistustani ääneen pyöräillessäni kotiin työpaikalta. Minä, jonka piti työpäivän jälkeen sukeltaa jääkylmään Oulujokeen, jotta sosiaalisuusahdistus karisisi ennen kotiin menemistä. Minä, joka kuvittelin, ettei minulle ikinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksinyrittäjä, kun kivassakin työyhteisössä niin kovasti ahdistaa.


Mutta olenhan minä taivaltanut tosi pitkän matkan itsessäni. Olen onnekseni saanut käydä muutaman vuoden terapian ja kasvattanut itsetuntoani pienen askeleen kerrallaan. Olen saavuttanut monta haavetta ja tehnyt unelmistani totta. Jos minä 15 vuotta sitten totesin, ettei minusta ole tavalliseen palkkatyöhön, sepä ei ollutkaan lopullinen tuomio. Minähän olen muuttunut! Elämääni eivät enää niin kiinteästi kuulu ne ihmiset, joiden vaikutuspiirissä tunnen itseni kelvottomaksi surkimukseksi.

Postissa minusta tuntuu siltä, että minut hyväksytään joukkoon. Jos välillä teenkin virheen, se virhe ei olekaan minä itse kokonaisuudessani. Ja se on minusta niin hieno asia, että ei sitä vaan voi vaihtaa parempaan palkkaan.