tiistai 25. helmikuuta 2014

Sanavahvistukset käyttöön?


Tänne blogiin tulee nykyään ihan järkyttävä määrä roskapostia, jopa parikymmentä päivässä. Laitan sanavahvistuksen kommentointiin joksikin aikaa, jos se auttaisi asiaa ja robotit jättäisivät minut rauhaan. Olen pahoillani tästä, sillä vihaan itse kommentoida niihin blogeihin, jossa se sanavahvistus on käytössä. Suttuisten kirjainten ja numeroiden tihrustelu on rasittavaa. Mutta toinen vaihtoehto olisi anonyymien estäminen, ja sitä en halua tehdä, sillä teidän joukossanne on vaikka kuinka paljon kivoja ja aktiivisia anonyymejä. Toivottavasti sanavahvistukset eivät nyt tapa tätä ihanaa keskustelua, joka täällä blogissa niin usein velloo.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Laihtumisesta ja ruoasta


Liisa kysyi edellisen postaukseni kommenttilootassa, miten Superdieettini meni. Tästä tulee pitkä tilitys, joten jos sinua ei kiinnosta minun taisteluni läskiä vastaan, lopeta ihmeessä lukeminen nyt.

Superdieetti loppui virallisesti viikko sitten, mutta minun urakkani jatkuu yhä. Luultavasti vielä pitkään. Ehkä loppuelämäni.

Viime keväänä olin myös Jutan dieetillä, mutta sen nimi oli Lite. Eroja näiden kahden välillä ei kauheasti ollut. Superdieetissä kuitenkin syötiin vähemmän kuin Litessä. Superdieetissä syötiin pelkkiä vihreitä kasviksia, kun taas Litessä kaikki värit olivat sallittuja. Superdieetti kesti 6 viikkoa, Lite kymmenen.

Laihduin viime vuonna Liten aikana 7 kiloa ja kuvittelin, että nyt Superdieetillä pääsisin vähintään samaan, sillä ruokavalio oli nyt tiukempi. Dieetin alusta on nyt aikaa 7 viikkoa ja painoni on pudonnut 4,5 kiloa. Matkaa omaan haavepainoon on vielä 5 kiloa. Odotin paljon parempaa tulosta ja olen ollut aika pettynyt, vaikka tällainen painonpudotus on ilmeisesti aika terveellinen tahti. Parhaita juttuja ovatkin olleet herkkuhimon ja selkäkipujen katoaminen.

Jostain syystä tämä Supedieetti ei tuntunut minusta kovin hyvältä. Minua vaivasi tyydyttävän painonputoamattomuuden lisäksi närästys, turvotus ja pieretys, enkä ollut koskaan nälissäni. Minulla oli koko ajan melkein kuuma. Läskin palamisen tietää kuulemma siitä, että palelee ja on nälkäinen. Kuten Sulo. Ja Sulolta lähtikin vatsaa pois aika hurjasti. Eli Jutan dieetissä ei kai ollut mitään vikaa. Jostain syystä se ei vaan toiminut minulla yhtä hyvin.

Nyt jatkan vanhoilla Liten ruokaohjeilla niin kauan, että olen tavoitteessani. Ja sen jälkeen vasta alkaa se suurin taistelu.

Jutan dieettien ongelma on siinä, että niissä ei opita syömään normaalisti. Opitaan syömään niin, että laihdutaan. Ja kun se dieetti on ohi, jäädään tyhjän päälle yksinään ihmettelemään, että miten normaalit ihmiset syövät. Tuskin dieettiruokavaliolla ikuisesti. Saako ruokaan laittaa joskus kermaa? Saako juustoa syödä? Milloin voin ottaa leivän? Pitääkö voimariini unohtaa ikiajoiksi? Mitä nuotiolle otetaan evääksi, jos makkara on myrkkyä? Onko jugurtti sallittua?


Olen asettanut itselleni kolme sääntöä sitä loppuelämän opettelua varten:

1. Ei lisättyä sokeria. Tämä tarkoittaa karkitonta, pullatonta, jätskitöntä, herkutonta elämää.
Kukaan ei tarvitse sokeria elääkseen, tarpeelliset hiilarit tulevat hedelmistä, marjoista ja täysjyväviljoista.
2. Kohtuulliset annoskoot. Olen nyt oppinut, minkä kokoinen on kohtuullinen lautasellinen ruokaa. Joudun muistuttamaan itseäni luultavasti vielä vuosia siitä, etten mättäisi kukkuravuorta ruokaa lautaselleni ja ottaisi kolmea santsia.
3. Säännölliset ruoka-ajat kolmen tunnin välein, viisi ruokailua päivässä, jokaisella jotain proteiinia. Näin nälkä ei koskaan pääse yllättämään, eikä tule ahmittua yhdellä kertaa holtittomasti.

Ihan itse sai tehdä tuuttinsa. Arvatkaa, kumpi on minun?
 Olen paljon miettinyt suhdettani ruokaan noin yleensäkin. Koko ikäni alipainoisena eläneenä olen saanut syödä mitä huvittaa, miten paljon huvittaa ja milloin huvittaa ilman minkäänlaista painonnousua. Olen jostain syystä sisäistänyt, että ruokaa syödään niin kauan kuin sitä on olemassa. Kun olen anopin herkkupöydän äärellä, lakkaan syömästä vasta kun olen tehnyt selvää viimeisestäkin karjalanpiirakasta ja rahkatortusta. Ajatus yhden laskiaispullan syömisestä on minulle aivan absurdi. Laskiaispulliahan syödään koko pellillinen, ja jos marsipaania jää yli, se mätetään lopuksi napaan ihan sellaisenaan. Jos syön ravintolassa seisovasta pöydästä, syön kaksi kierrosta alkupaloja, yhden kierroksen lämmintä ruokaa ja kolme kierrosta jälkiruokia. Vatsalaukkuni on aivan pohjaton ja pystyn syömään kuin isot miehet. En ymmärrä hienoja ravintoloita, joissa pitää maksaa paljon rahaa siitä, että saa mitättömän kokoisen linnunannoksen ruokaa, ja teelusikallisen kastiketta roiskittuna tipluiksi lautasen reunalle. En pysty kestämään ihmisiä, jotka jättävät ruokaa lautaselleen. Jos jätät ruokaa lautasellesi meillä, sinua ei kutsuta toista kertaa syömään.

Aivan ilmeisesti minulla on jotenkin kieroutunut suhde syömiseen. Ehkä se, että keräsin puolessa vuodessa kymmenen kiloa rasvaa ympärilleni, kertoo kohtuuttomuudesta. Se alkoi niin pienestä. "Ei yksi DaCapo mitään haittaa" muuttui aika äkkiä muotoon "Ei kuusi jätskipuikkoa mitään haittaa" ja loppuvuonna en enää edes miettinyt mitään, kun himoissani hotkin joka ilta puolen kilon satsin kermatuulihattuja suklaavanukkaassa.


Luin taannoin artikkelin sokeririippuvuudesta ja tunnistin siitä itseni täydellisesti. Sokeriholisti syö ja syö, eikä lopeta, vaikka on jo huono olo. Holistille ei ole olemassa kultaista keskitietä: joko vedät täysillä tai et vedä ollenkaan. Minun on siis elettävä ilman sokeria, kokonaan. Ajatus tuntuu välillä hienolta, ja välillä taas silkalta helvetiltä. Välillä suren sitä, että minun elämääni ei enää koskaan kuulu kipittää Siwaan ostamaan suklaalevyä, salmiakkipussia ja puolta kiloa vanukasta yhden elokuvan aikana "nautittavaksi".

Olen hiukan katkera siitä, että kroppani pysyi 30 vuotta langanlaihana ja sai minut uskomaan, että en voi lihoa. Miten nyt pystyisin oppimaan pois siitä tavasta elää, jolla olen koko elämäni elänyt? Minulla on yhä laihan ihmisen sielu. Kun katson itseäni peilistä, en näe todellista kuvaa, vaan sen Sussun, jonka näin 30 vuoden ajan. En tunnista itseäni valokuvista, sillä niissä näkyy keskivartalopullea löllykkä, vieras ihminen. Moneen vuoteen kukaan ei ole sanonut minulle: "Hyi, miten laiha olet". Kaipaan jo sitä, että joku taas sanoisi niin, vaikka silloin ennen vihasin niitä kommentteja. Aika hullua.

Olen kohta nelikymmenvuotias. Jos en tee isoa muutosta, olen silmittömän lihava viisikymppisenä ja elämäni lyhenee hurjasti. Haluan kuitenkin elää pitkän ja terveen elämän, joten en voi antaa periksi. Haluan nauttia eläkeiästä täysillä, pystyä liikkumaan ja kulkemaan. Mutta siihen päästäkseni minun on tehtävä todella paljon työtä oman ajatusmaailmani korjaamiseksi.

Epäonnistuin jo kerran. En aio epäonnistua toista kertaa.


Mielen vuoristoratoja

Eilen oli ihana päivä. Heräsin aikaisin, puuhasin Käsityökortteli-kiertueen hyväksi monta tuntia, opettelin käyttämään PayPalia, tein vinon pinon tiskirättejä hyvällä flowlla, kävin hoitamassa asioita, kannoin reippaasti puita, kerkesin vesijumppaankin. Olin niiin aikaansaava ja tehokas, etten edes muista, milloin viimeksi olisin ollut siinä mielentilassa. Joskus viime kesänä?

Tänään olotilani on taas tutun nuhjuinen. Mitä ilmeisimmin eilinen energiapuuskaus johtui hetkellisestä ilman kirkastumisesta. Auringonvalo onnistui hiukan läpäisemään pilvikerroksia ja työhuoneessa ei edes tarvinnut pitää valoja päällä. Toinen varma merkki siitä, että matalapaine ei ollut aivan normaaliraskaudessaan oli se, että Kerttukin aktivoitui touhuamaan. Sitä ei juurikaan ole näkynyt viime viikoina. Se ei suostu edes tulemaan leikkimään; kurkistaa vain tyytymättömän näköisenä, että miksi häiritään ja vetäytyy takaisin unimaailmaansa. Me olemme ihan samaa maata sen kanssa: matalapaine masentaa. Me vain haluamme nukkua ja syödä.


Jotenkin naiivisti kuvittelin nukkumaanmennessäni, että eilinen tehokkuus jatkuisi tänään. Ohjelmoin itselleni rättien painamista koko päiväksi, mutta plääh, miten hankalaa on taas ryhtyä toimeen. Ulkona puhaltava tuulikin on kylmentänyt työhuoneen jääkaapiksi. Lunta sataa isoina lontteina ja sisällä on pimeää.

Kevät, tule jo. Ole kiltti. Minulla on ikävä Kertun kanssa leikkimistä. Minulla on ikävä omaa touhuenergiaani.


torstai 20. helmikuuta 2014

Omppuholistin seikkailut somessa


Kerroinkin teille jo aiemmin, että opettelin Instagramin käyttöä Suomen Käsityöyrittäjien kanssa ja avustuksella. Sen jälkeen opettelin Pinterestiä. Tällä hetkellä minun pitäisi opetella Google Plussaa, mutta uudenoppimisaivokapasiteettini rajat paukkuivat ja jouduin jättäytymään pois siitä opista.

Pinterestin viehätys ei auennut minulle. Tein sinne kyllä oman sivun Susannan Työhuoneelle, mutta en kuitenkaan innostunut tutkimaan Pinterestin saloja. Hyvin äkkiä huomasin sen olevan hillitön suo, jonne saa tuhoutumaan se lopunkin ajan päivästä, jota en käytä blogeissa tai käsityöyrittäjien fb-ryhmässä.


Minulla oli hyvin voimakas epäilys Pinterestin suhteen jo etukäteen sen takia, että tosi usein blogeissa näkee kuvia, jotka on nyysitty Pinterestistä, ja lähteeksi on merkitty "Pinterest". Jos nyysii blogiinsa kuvan Pinterestistä (tekee jo väärin, mutta siihen en nyt puutu, sillä kaikki me teemme joskus väärin), niin pitää merkitä lähteeksi kuvan alkuperäinen sijaintipaikka, eikä Pinterestiä. Tämä ikävä piirre ei tietysti ole Pinterestin vika, vaan käyttäjien, jotka käyttävät sitä väärin. Pinterestin perimmäinen ideahan on hyvä, sillä siellä saa jaella kuvia ilman, että ne pitää varastaa. Jokaisen kuvan alkuperäinen sijainti netissä löytyy, vaikka se olisi "pinnattu" Pinterestiin.

Siihen pinnailuun minäkin jo vähän opin. Ei tarvitse täyttää enää selaimen kirjanmerkkejä kaikella sälällä, kun ne kivat askarteluideat ja ruokaohjeet voikin yhdellä klikkauksella laittaa Pinterestiin muistiin odottamaan parempia aikoja.


Mutta Instagram... siihen jäin koukkuun heti, vaikka ennakkokäsitykseni myös siitä oli pelkästään negatiivinen. Se ei vie aikaa samalla lailla kuin Facebook, Pinterest tai blogit. Siellä on helppo käydä kurkkaamassa nopeasti ja poistua sitten. Se on kuin kevyt välipala, jonka voi napata milloin tahansa.

Minullehan siellä aukesi pieni pala taivasta, kun tajusin kaikkien maailman Playmobil-harrastajien laittelevan sinne kuvia leluistaan.

Kiva lisä oli oppia sekin, että tuohon blogin vasempaan reunaan saan näkyviin kaikki kuvat, jotka Instagramiin lataan. Niitä voivat sitä kautta katsella nekin, jotka haluavat pysyä poissa Instagramista. Varsinkin reissuissa ja myyntitapahtumissa tuo on hyvä lisä blogiin, kun en pääse tekemään varsinaisia päivityksiä.


Syy siihen, miksi tätä somea olemme nyt yhdessä opetelleet on se, että Facebook markkinointikanavana on käynyt yhä kehnommaksi. Pitäisi valloittaa kaikki somet, jos haluaa saada tuotteilleen näkyvyyttä. Mutta vaikka ajatuksena oli siis oppia hyödyntämään sosiaalisen median mutkia nimenomaan yrityksen markkinointiin, sitä en oppinut. Kivan uuden harrastuksen kuitenkin opin. Ja sain syyn ostaa uuden ihanan omppuluurin.


PS. Hyvät Instagram-ohjeet on tehnyt Ompelimo Head Over Heelsin yrittäjä Susanna Vesterinen ja ne löytyvät täältä, jos haluat opetella:
Osa 1: http://www.slideshare.net/SuskiV/instagram-opas
Osa 2: http://www.slideshare.net/SuskiV/instagram-jatkot

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Mitä tahansa, kunhan ei töitä



Minulla oli eilisen päivän tavoitteena leikata ja ommella sata tiskirättiä. En saanut yhtäkään tehtyä. Tavoite siis siirtyi tälle päivälle ja meinasinkin ryhtyä heti hommiin. Mutta sitten sain kivan haasteen Casa-X:stä ja tässä sitä taas kökötetään yöpaidassa bloggaamassa. Kirottua!

1. Lempivärini sisustuksessa.

Hahaa, kaikki! No ei kuitenkaan. Tykkään kaikista voimakkaista, puhtaista ja kirkkaista väreistä. Sen sijaan murretut, maanläheiset ja vaaleat sävyt saavat pysyä toisten ihmisten kodeissa.

2. Designesine tai -huonekalu, joka ei ikinä tule meille.

Niistä saisi kerättyä Raamatun mittaisen luettelon. Ensimmäiseksi tulee mieleen string-hylly (Siis oikeasti... mikä tuossa on niin hienoa? Miksi se pitää olla nyt jokaisessa kodissa?) ja Eero Aarnion järkyttävä virtahepo, jota nimitetään poniksi. Viimeksimainittu on kyllä ykkösinhokkini kaikesta "designista". Voiko maailmasta löytyä mitään rumempaa ja turhempaa?

Kuvat varastettu: www.finnishdesignshop.fi

3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä.

Dr. Spencer Reid, mmm aaah! Hän lumoaa Criminal Mindsissa. Michael Kelso, joka on tuttu 70´s showsta. Naispuolisista ykköseksi kipuaa Sinkkuelämään Samantha Jones. Kaikki vähän friikkejä, mutta eri tavoilla. (Voisin sanoa myös Antsku, mutta en kehtaa myöntää katsovani Putousta.)

Kaikki kuvat varastettu jostain. Anteeksi. Pahasti tehty.

4. Suosikkini leivonnassa.

En ole leiponut vuosikausiin, paitsi viime kesänä vähän monta hääkakkua. Ja jos aion pitäytyä sokerittomassa elämässä, en leivo jatkossakaan. Mutta pavlova on kyllä sellaista herkkua, että pois alta. Onnistuu jopa minulta.

En löytänyt kuvaa pavlovastani. Tässä yksi hääkakuista sen sijaan.

5. Viisi blogisuosikkia.

Ilmeisesti nämä viisi sitten joutuvat haastetuiksi saman tien.

Satunnaisessa järjestyksessä Riuttala, Vehkosuo, Talo, Rynttyliisa ja Pilvitehtaamo. Tätäkin listaa olisi ollut helppo jatkaa paljon pidemmälle, mutta viittä pyydettiin. Loput suosikkini löytyvät tuosta vasemmalta. Jos joku sieltä itsensä löytävistä haluaa napata haasteen, saa ilomielin ottaa!

Ja nyt rättitehtaalle.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Suk suk sukkasillaan lapasillaan


Keksaisin paremman tavan neuloa sukat. Aloitankin nyt työn nilkasta, ja neulon ensimmäiseksi jalkaterän kantapäästä varpaisiin saakka. Sitten päätän työn ja palaan sinne nilkkaan, josta poimin silmukat puikoille ja ryhdyn neulomaan vartta ylöspäin.


Tässä tavassa on paljon etuja. Minä en koskaan neulo mallista, vaan keksin kuvioita sitä mukaa, kun työ etenee. Tällä uudella tavalla pystyn jatkamaan vartta niin pitkälle kuin huvittaa. Jos alkaa tympiä, voin tehdä lyhyet sukat, mutta jos intoa riittää, niitä voi jatkaa vaikka reisisukiksi asti.

Keksin tämän aurinkolomallani. Minulla oli siellä keskeneräinen sukankudin mukana, ihan normaalisti sukansuusta varpaisiin päin etenevä työ. Sitten tuli se inhottava mahatauti. Oksennusta roiskahti jalassani oleville sukille. Onneksi minulla oli toisetkin villasukat mukana. Niiden kanssa tallustelin haukkaamaan ilmaa parvekkelle, jossa olikin pieni järvi öisen sateen jäljiltä ja niin nekin sukat kastuivat.

Siinä ilmastossa sukat eivät kuivuneet mitenkään. No, onneksi oli se keskeneräinen kudin mukana: äkkiä vaan neulomaan sukat valmiiksi.

En ehtinyt. Yö tuli, varpaat olivat jäässä. Mikä neuvoksi?

Sukkaprojektini oli siinä vaiheessa, että molemmista sukista oli kantapäät valmiina. Päättelin tekeleet siihen paikkaan, vedin ne jalkoihini ja loput jakateristäni peitin lapasilla. Menihän se yö niinkin, räpyläjalkaisena.

Tämän kiusallisen tapauksen ansiosta aloin miettiä, että sukat pitäisi ehdottomasti neuloa niin päin, että ne olisivat käyttökelpoiset myös keskeneräisinä.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Ei minun aikanani...


Kävin viime viikolla katsomassa vanhojen päivän tanssit täällä Imatralla, vaikkei siellä tuttuja ollutkaan ja todella hämmästyin, miten paljon maailma on 20 vuodessa muuttunut. Tuntui siltä, kuin olisin katsonut jotain amerikkalaista teinileffaa. Ne puvut olivat aivan muuta kuin minun nuoruudessani. Vielä kun pimut todellakin lähtivät tansseista valkoisella limusiinilla ja prinsessamekot olivat vaihtuneet minimittaisiin hopeakimalluksiin, tuli hyvin epätodellinen olo.


Meillä oli vuonna -92 aikalailla eri tyyli. Limusiini kuljettajineen ei odotellut koulun pihalla, vaan vaapuimme jalkaisin syömään kylän ainoaan ravintolaan. Ehkä meillä oli jotkut mökkibileet illalla, sitä en muista. Pukumme olivat sellaisia satukirjojen prinsessoilta tuttuja mekkoja, jotka olimme suurimmaksi osaksi itse ommelleet kansalaisopiston kurssilla. Pari tytöistä oli vuokrannut pukunsa teatterilta, ja ne olivatkin päivän kauneimmat puvut. Varmasti jos nyt saisin ommella itselleni vanhojenpuvun, se olisi hyvin erilainen kuin se kiiltävä violetti polyesterkolttu, jonka silloin suunnittelin. Nyt varmaan hakisin mallin jostain keskiajan suunnalta ja pysyisin kaukana kiiltävistä tekokuiduista.


Tänä päivänä kaikilla tytöillä näytti olevan ylhäältä avoinaiset, nykyaikaiset iltapuvut. En usko, että kenellekään meidän luokallamme olisi tullut edes mieleen lähteä julkisesti liikkeelle niin paljastavissa vaatteissa. Siihen aikaan se olisi ollut törkeää. Rinnat pidettiin piilossa. Pelkästään rintaliivien olkaimenkin vilahtaminen oli siihen aikaan törkeää.

Siihen aikaan? Miten voi olla, että 22 vuotta on sujahtanut näin vauhdilla? Miten voi olla, että minä edes voin puhua lauseita, jotka sisältävät määritelmän "minun aikanani"?

Onkohan nykyisin vielä vaikeampaa olla teinityttö kuin silloin? Luulen, että ulkonäköpaineet ovat kasvaneet hurjasti. Olen iloinen, ettei minun tarvitse olla nyt 17-vuotias ja näyttää Barbielta. Tanssien katsominen aiheutti minussa nyt sen, että aloin tuntea valtavaa myötätuntoa nykypäivän teinityttöjä kohtaan.

Millaisessa puvussa sinä liihotit vanhojen tanssisi? Oliko se sinulle tärkeä tapahtuma? Ja mitä aikaa se oli?

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kaunis maailma


Eilen koitti työhuoneen siivouksessa se mukavin vaihe. Sain niin paljon romua pois, että pystyin siirtämään koko Playmobil-maailmani toimistosta työhuoneen puolelle.


Yhdistin kuninkaanlinnan samaan maisemaan alppikodin kanssa.


Kurkistetaanpa ensin kuninkaanlinnaan. Väkeä on kuin pipoa.


Hallitsijapari pohtii viikon ruokalistaa neuvonantajiensa kanssa.


Nälkäiset prinsessat jo odottelevat pöydässä.


Alakerran keittössä keittäjä tekee parhaansa. Korissa on tuoretta kalaa koko hoviväelle.


Kylpyhuoneessa yksi prinsessoista valmistautuu päivälliselle.


Toisen neidon sulho saapuu parahiksi kotiin.


Linnan pihalla muutama neitokainen nauttii kauniista päivästä.


Tämä pari sen sijaan nauttii toistensa seurasta metsäkävelyllä.


Tämä vaalea kaunotar puolestaan viihtyy lammen rannalla kyyhkysten parissa.


Yksi palvelijoista on lähetetty kuskaamaan lapsilauma pois jaloista.


Prinsessoista vanhin poimii ruusuja puutarhassa.

Mutta linnan elämään mahtuu muutakin kuin rakkautta ja hyvää tahtoa.


Kylän köyhimmät kaivelevat henkensä pitimet linnan kompostista.


Ja linnan tyrmässä viruu kahlehdittu pahantekijä, joka voi päätellä kohtalonsa sellikaverinsa ruumiinkunnosta.

Mutta palataanpa takaisin rakkauden maailmaan.


Nuoripari saapuu kotiin häämatkaltaan. Tie vie halki suuren metsän.


Matkalla he saattoivat huomata nämä herrat, joiden rakkaus on kestänyt vuosikymmenet karuissakin oloissa. He paimentavat lampaitaan vuoristossa ja pitävät huolta myös toisistaan.


Metsän toisella puolella, vuorten kainalossa sijaitsee Sulon ja Sussun koti. Tässä he hoitelevat perhettään.


Sulo rakastaa polttopuiden tekemistä. Seuranaan hänellä on perheen kuopus, Kerttu, joka tässä juuri tutustuu myyrään turvallisesti klapipinon suojista.


"Syömään, lintuseni!"


lauantai 15. helmikuuta 2014

Lempilapsi


Yksi kiertävistä blogihaasteista on ollut sellainen, että olen toivonut, ettei minua haastettaisi. Mutta haastettiinpa silti. Jaana Ihanasta talosta maalla pyysi minua nimeämään kotini lempipaikan.

Lempipaikan... sehän on sama kuin kysyisi viiden lapsen äidiltä, että kuka lapsista on suosikkisi!

Lempipaikan voi käsittää niin monella tavalla. Suurimman osan ajasta minä istun tässä tietokoneella, mutta tämä ei ole lempipaikkani. Lempikohtani pystyn sanomaan. Se on toimiston lippuluukku, joka näkyi täällä blogissakin muutama päivä sitten, kliks. Se on kaunis ja kertoo paljon tämän talon historiasta. Lisäksi rakastan violettia seinää, jonka ansiosta lippuluukku erottuu erityisen hyvin. Tänään lempikohtani on piilossa. Nyt nimittäin näyttää tältä:


Ryönävuori on matkalla työhuoneesta vinttiin. Pelkään kamojen jämähtävän tähän vielä pitkäksi aikaa. Painavien laatikoiden ja hankalan hyllykön roudaaminen kapeita portaita pitkin on vihoviimeinen nakki.

Mutta se lempipaikka... kun oikein asiaa pohdin, päädyin siihen, että minulla on kaksi. Molempiin liittyy makuuasento. Mitä se kertoo minusta?


Olohuoneen nurkassa sohvalla minä olen usein hyvin tyytyväinen. Iloiset värit ympärilläni, lämmin peitto ja pehmeät tyynyt. Telkkarin katselu on tullut pitkän tauon jälkeen taas elämääni, sillä yhtäkkiä tulee niin monta ohjelmaa, jotka pitää katsoa: Criminal Minds, Under the Dome, Siskonpeti, Kimmo, Jutan superdieetit, Valokuvan voimaa, Maajussille morsian. Jos Sulo on kotona, hänen päänsä lepää sylissäni. Jos olen yksin, sylissäni on kudin. Paitsi Criminal Mindsin aikana, sillä se vaatii 200-prosenttisen keskittymisen.


Toinen hyvänmielenpaikka löytyy sängystä. Rakastan rautasänkyjämme. Olemme nukkuneet niissä jo melkein vuoden, ja yhä joka ilta petiin kömpiessäni huomaan onnentulvahduksen. Viileä, kova futon, tukeva sänky ja hiostamaton puuvillatäytteinen peitto ovat yhdistelmä, jossa kaikki on kohdallaan. Olen niin kiitollinen sille ihmiselle, joka myi meille nämä sängyt. Pus, jos yhä olet lukijoiden joukossa. Hyvä sänky on tärkeä asia.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää huomenta


Ystävänpäivä. En jaksa olla enää sellainen kyynikko, kuin nuorempana, että paheksuisin typerää päivää, joka on varastettu Amerikasta ja väännetty flassuun muotoon. Pidän ystävänpäivää kuitenkin yhä aika tarpeettomana keksintönä, enkä hoksaa, että voisin edes Sulolle keksiä jotain teemaan sopivaa yllätystä.

No, Sulo kyllä hoksasi taas muistaa minua. Sain hienon prinsessasaaren, jota kuolasin ennen joulua. Aika ihana. Sain myös syyllisyydenpiston sen vuoksi, ettei minulla ollut Sulolle mitään lahjuksia.

Teille, rakkaat virtuaaliystäväni, minä toivotan hyvää päivää ja iloitsen siitä, että olette siellä ruutujen toisella puolella tänäänkin.

Ja lähden siivoamaan työhuonetta. Olen uhrannut vasta yhden kokonaisen työpäivän huoneen organisoinnille, mutta kangaspakat löysivät jo fiksumman sijoituspaikan yhdestä nurkasta, yksi jätesäkillisen rojua on menossa kaatopaikalle, pari isoa laatikollista Imatran työväenopiston avoimien ovien päivän kirpparille ja yksi vuori vinttiin. Edistyy, edistyy. Kyllä työnteko kohta taas maistuu.


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Hautuu, hautuu, toivottavasti ratkeaa


Takuuvarma piristyskeino minulle on jonkun huoneen mööpleeraus. Työhuoneen kohdalla se alkaa olla jo pakkokin, eikä pelkästään oman virkeyteni vuoksi, vaan myös käytännön toimivuuden.

Nyt, kun teetän ruskeaa bambukangasta vain minua varten, joudun tilaamaan sitä kerrallaan ihan kauhean määrän. Aiemmin tilailin valkoista bambua pari pakkaa kerrallaan ja kun se alkoi olla lopussa, tilasin taas pari pakkaa lisää. Kahden kangasrullan säilyttämisesä ei ollut ongelmia. Mutta nyt, kun sitä bambua saapuu kerrallaan puoli kilometriä pakattuna kuormalavalle, olen ihan helisemässä varastoinnin kanssa.


Rättitehtaan varsinainen tuotantopiste on pysynyt jokseenkin hallinnassa. Leikkaa - ompele -prässää on pyhä kolmiyhteys, joka toimii hyvin. Mutta koko muu huone on tolkuttoman kaaoksen vallassa. Kun menen lämmittämään uunia, joudun puikkelehtimaan ja koikkelehtimaan tavaramäärien seassa. Ei hyvä juttu ollenkaan. Jotain on pakko tehdä.


Jos pääsisin eroon työhuoneen kylmästä värimaailmasta, sinne olisi varmasti paljon mukavampi pujahtaa töihin. Minulla on tapetitkin valmiina. Myös osa maaleista on valmiina odottamassa. Pitäisi vain ryhtyä hommiin. Mutta mihin ihmeeseen siirrän tämän kaiken ryönän siksi aikaa? Ja kuinka monta päivää siihen kaikkeen tärväytyisi tärkeää työaikaa? Ja mitä ihmettä keksin noille kangaspakoille, etteivät ne valtaisi puolikasta koko huoneesta? Tätä kaikkea mietin saumurin ääressä joka päivä, mutta ratkaisuja ei ole syntynyt.

Proto-olmi


Onepiece. Haalari. Jumpsuit. Jumppasäkki. Potkupuku. Lohtupuku. Säälisäkki. Kotimöhnötysasu. Suojapuku maailman pahuutta vastaan. Neljänkympin kriisiläiset tarvitsevat juuri sen. Korrektimman, yleisesti hyväksyttävämmän version keskipäivän yöpuvusta. Sieltä eivät vilahda nännit eivätkä polvet.

Sen ainoan oikean, alkuperäisenhän voisi tilata Norjasta, tai ostaa halvan pikkusormin tehdyn version marketista. Tai sitten sen voisi ommella itse. Minä päädyin itseompeluun, koska halusin testata, miten tiskirättimateriaalini soveltuu vaatekankaaksi.

Bambuneulos (college-tyyppistä tavaraa), jota käytän riepuihini, on ihanan pehmeää ja paksuhkoa. Se on myös todella lämmintä. Eli mahtavaa kangasta kotihaalariin. Se on myös varsin imukykyistä ja erittäin kutistuvaa, mutta ei erityisen joustavaa. Nämä viimeksimainitut ominaisuudet eivät ole etuja vaatteessa, mutta haluan nähdä, ovatko ne haittojakaan.

Nelikymppiset lähestyvät. Voih.
Kaava löytyi Suuri Käsityö -lehdestä ja ompeluohjeet netistä. Sain eilen valmiiksi prototyypin. Kokovalkoisena haalari on melkoinen olmi. Talvisodassa se olisi varmasti mainio näinkin, mutta minun mielessäni on jotain muuta.


Entä jos painattaisin bambuneulokselle maatuskakuosiani? Sitähän on ollut toistaiseksi tarjolla puuvillakankaina. Ja lisää puuvillaa eri väreissä on tulossa toivottavasti lähiaikoina. Mutta entä jos maatuskoita olisi bambussakin?

Jos haalarini osoittautuu käytössä ihan superiksi, painatan tätä kangasta pienen erän. Pohjan on nyt pakko olla valkoista, mutta minkävärinen painatus olisi kivoin? Ja mitä sinä ompelisit maatuskakuosisesta tiskirättikankaasta, jollet tiskirättejä?