sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Puutarhasuunnitelmia pikkurahalla


Minun piti tänään piirtää uusia tiskirättikuoseja talvea varten, mutta en päässyt mitenkään talvitunnelmiin. Piirtelin kukkia ja lintusia, ja jouduin kiukuissani jättämään työn sikseen. Miten ihmeessä muut käsityöläiset osaavat alkaa valmistaa joulutuotteita jo keväällä?

Rupesin sitten miettimään meidän pihan elvyttämistä ja piirsin suunnitelmani puhtaaksi.


Kuten kaikki projektit meillä, pihakin pitäisi saada kuosiin ilman rahaa. Tämä minun suunnitelmani vaatii pelkästään yhden omenapuun ostamisen, mutta muut tarvittavat saan varmaan omalta tontilta siirreltyä.

Radan reunukseen ajattelin siperianhernepensasta, joka saattaa kestää autiomaailmaston. Sitä kasvaa meillä jo jonkin verran ja saan sitä muualta vielä lisää.


Tällä hetkellä runneltuna törröttävä pihlaja toivottavasti lähtee uuteen kasvuun, joten se on mukana suunnitelmassa.

Talon päädyssä olevan lastauslaiturin ympärille on ilmaantunut syreeninpoikasia, jotka siirrän pihjalan ympäristöön. Niillä saan rajattua puutarhakaluston omaksi alueekseen. Kun ne kasvavat, ne peittävät näkyvistä jatkuvan polttopuushown, joka tapahtuu aitan edessä.

Pihan etuosaan olemme jo viime kesänä istuttaneet omena- ja kirsikkapuiden taimia, ja nyt niitä voi laittaa siihen lisääkin, kun koivut ovat poissa.


Ei siis mitään kovin erikoista tai kunnianhimoista. Vain sellaista, mistä uskon itse selviäväni. Missä vaiheessa kesää syreeneitä uskaltaa lähteä siirtelemään?

Ja pesäpuu itki


Lupaan, että tämä on viimeinen valitusvirsi tästä meidän avohakkuustamme. Mutta kerran vielä pojat!

Joku teistä aiemmin kommentoi, että ajan mittaan kyllä huomaan muutoksen hyvät puolet. Nyt olemme huomanneet vain huonoja puolia. Pahin on se, että ihana ikiviileä hirsitalomme on nyt kuuma kuin pahainen kerrostaloasunto, jossa ikkunat antavat etelään.


Kun kaikki varjo katosi, aurinko alkaa paahtaa ikkunoihimme heti noustessaan ja jatkaa työtään yön tuloon asti. Olen ripustellut hätäverhoja suojaamaan kotia kuumalta valolta, mutta ne auttavat vain vähän. Pari siunattua sadeyötä on ollut, jolloin olemme päässeet levittämään kaikki ovet ja ikkunat auki. Se viilentää kotia kyllä, mutta toissayönä saimmekin sitten hengittää kirvelevää bituminkäryä. Tuuli mokoma oli yön aikana kääntynyt.

(Onko teillä muilla muuten ollut hyttysiä tänä kesänä? Meillä ei ole lainkaan. Niitä oli toukokuussa hiukan, sitten ne katosivat, eivätkä ole takaisin tulleet. Se on suuri onni nyt, sillä viime kesänähän ei voinut pitää ovia auki lainkaan itikoiden takia.)


Se, että tontin metsäpuolelta katosi iso siivu, ei haittaa mitään, jos nyt ei varsin hyödytäkään. Vain nuo talon ja radan välistä tuhotut puut minua surettavat.


Toimiston ikkunasta avautuva näky on kuin sodan jäljiltä.


Emme ole kuulemma ainoita, joille jätettiin lintulautapuu törröttämään parimetrisenä raatona. Vuoksenniskan kerrostalojen mummot olivat myös halunneet saada pitää lintulautansa. Mutta mitä luulette, mahtaako yksikään lintu viihtyä noin avonaisella ruokailupaikalla? En tajua, miksi männyn hienot alaoksatkin piti runnoa poikki.

Sitten vuosien kuluttua, kun tuossa kasvaa tuuhea siperianhernepensasaita, niin ehkä se tuo linnuille suojaa ja mäntyyn voi taas ripustaa ruokalan.


Pihan puolella kuitenkin kaikki on hyvin. Vaikka isot koivut olivat kauniit, olen iloinen, että ne kaadettiin. Enää ei tarvitse pelätä niiden kovassa tuulessa kaatuvan talon päälle. Eivätkä rännit täyty enää moskasta, kun talon päällä ei ole ainuttakaan puuta. Nurmikko toivottavasti alkaa kasvaa kunnolla ja nyt voimme istuttaa lisää omenapuitakin. Pelkkää plussaa siis.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Risusavotan jälkeen


Vaikka metsäkoneyrittäjä raivasi pihamme esiin nopsasti, jäi meille kuitenkin melko paljon hommia siivoamisessa ja karsimisessa. Urakoimme eilisessä helteessä suurimmat sotkut pois ja palkitsimme itsemme grillijälkiruoalla.


Minusta on maailman ihaninta ottaa esiin kesäkeittiön posliinit ja kysyä: "Saisiko teille olla teetä ruusukupista kultalusikan kera?" Siskontyttö oli heti hyvin juonessa mukana ja ymmärsi nostaa pikkurillinsä pystyyn siemaillessaan omaa rooiboskuppostaan.


Dippasimme sulaan suklaaseen vaahtokarkkea, mansikoita ja hedelmänpaloja. Oli hyvää. Oli makeaa. Oli niin täydellistä.


Kaivattu ukkonen, joka oli kierrellyt ympärillä koko päivän, osui lopulta myös meidän päällemme ja saimme tervetulleen rankkasateen. Siirryimme kesäkeittiön suojiin jatkamaan herkutteluamme. 

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Runnottu piha


Muutaman päivän poissaoloni aikana pihamme oli muuttunut tunnistamattomaksi. No, ensinnäkin kukat olivat puhjenneet kukkaan. Osa niistä oli paitsi ruvennut kukkimaan, myös kerinnyt jo lakastua.


Mutta se muutos oli se, että puut olivat kadonneet.


Sulo lähetteli minun kännykkääni kuvia siitä, miten rautahirviö mellasti pihallamme, joten osasin varautua henkisesti siihen, mikä täällä kotona odottaa. Siitä huolimatta järkytyin, kun kurvasin kotiin maanantai-iltana.


Kaikki oli niin kaljua. Talomme kekotti kovin alastomana paikallaan, kun kaikki puut sen ympäriltä olivat kaatuneet. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mehän olemme nyt aivan taivasalla. Niin autiolta piha tuntui ja niin suojattomalta kotimme.


Joka paikka on täynnä puunrunkoja ja oksia. Vasta kun ne saadaan pois, päästään totuttelemaan uuteen avoimeen elämäämme. Jo eilen totesin, että hiki tulee. Aurinko porottaa nyt pihaamme kaikella raivollaan. Sisällä talossa on kuumempaa kuin koskaan ja ennennäkemättömän valoisaa, kun puut eivät varjosta enää ikkunoita. Luulin Sulon pesseen toimiston lattian, kun se näytti niin eri väriseltä kuin ennen, mutta syynä olikin valo, eikä puhtaus.


Koska nyt oli tilaisuus teettää pihanpuolen koivujen eliminoiminen ammattilaisilla, päätimme luopua myös talon edustalla kasvavista suurista koivuista. Niiden kaataminen ei meiltä olisi sujunut, sillä ne kasvoivat rakennusten ja sähkölankojen välissä ja ikävä totuus oli, että ne alkoivat olla jo vaarallisia vanhuksia. Niinpä nekin pantiin samantien nurin. Nyt piha on kuin esterata.

Metsäkoneyrittäjä vie männynrungot mennessään ja samoin risut. Paksut koivut jäävät meille polttopuiksi. Pihan siis pitäisi siistiytyä ilman meidän ponnistelujamme.


Ongelmaksi osoittautui kuitenkin se, että käsite "risu" on hyvin häilyväinen. Minun mielestäni risu on sellainen, jonka minä pystyn katkaisemaan oksasaksillani. Mutta metsäkonetyyppien silmissä risuiksi kelpaavat minun reiteni paksuiset latvustot. Vaikka meillehän ne olisivat erittäin arvokasta polttopuuta.

Niinpä Sulo teki jo hurjan urakan siinä, että raivasi "risukasat" etsien sieltä alta paksuimmat oksat talteen. Minä jatkoin hommaa oksasaksieni kanssa, mutta totesin työn hyvin nopeasti varsin toivottomaksi. Ihan kauheat määrät kelpo puuta tulee menemään hukkaan. Se vähän ahdistaa minua.


Mutta kaikkein pahimmalta tuntuu lintujen vuoksi. Kuka lahopää keksi, että radanvarret on parturoitava juuri nyt? En pysty edes kuvittelemaan, mitkä määrät linnunpesiä on tuhottu ja poikasia kuollut. Tuntuu helvetillisen sydäntäsärkevältä nähdä lentotaidottoman tinttilapsen hypähtelevän pitkin pihaa tai täysikasvuisten lintujen ryntäilevän ympäriinsä jatkuvasti sirkuttaen, pesiään etsien.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Paluu nettiin! Ja tunnelmia bittimaailman ulkopuolelta.


Meillä on nyt uusi modeemi ja tadaa: minä pääsen taas kunnolla kirjoittamaan blogia. 

Juhannus on tietysti jo soooou lääst siison, mutta minkäs sille voi, etten kyennyt reaaliaikaiseen postailuun. Niinpä tässä tulee juhannustunnelmakuvia, vaikka olette varmasti jo niistä saaneet tarpeeksenne.

Vietin juhannuksen vanhempieni, siskoni ja toisen siskoni tyttären kanssa veneillen Saimaalla. Edellisestä venejuhannuksestani oli ehtinyt vierähtää vuosia, ja olin vähän unohtanutkin sen viehätyksen. Siis sen, miten ihana asia on tautinen 30-asteinen helle silloin, kun saa olla Saimaalla. Ja sen, millaista on kömpiä aamulla teltasta kesäiseen luontoon ja nähdä ensimmäiseksi kimmeltävän veden ja sinisen taivaan. Ja tietysti senkin, millaista on elellä ulkoilmassa monta vuorokautta yhtä kyytiä, eikä silti joutua kärsimään hyttysistä tai paarmoista.


Erityisen ihanaa oli se, että ei tarvinnut, eikä voinut tehdä mitään tähdellistä. Ei tarvinnut uhrata ajatustakaan tiskiräteille, graafiselle suunnittelulle tai kotitöille. Minä sain kerrankin pääni ihanan tyhjäksi ja luin kaksi kirjaa. Pelasin lautapelejä, ajelin kumiveneellä, söin törkeät määrät suklaata, lakua ja keksejä. Ja uin ja otin aurinkoa. Tärkeitä asioita kaikki.


Se, että tekee töitä kotona ja vieläpä töitä, joista tykkää niin paljon, ettei oikein tunne tekevänsäkään töitä, on oikeastaan aika salakavala asia. Kun koko ajan on töissä ja kuitenkaan ei ole ollenkaan, niin päivät eivät eroa toisistaan mitenkään. Saatan tehdä töitä aamulla aikaisin sunnuntaina tai illalla myöhään keskiviikkona, pitämättä konkreettisia vapaapäiviä. Siinähän ei sitten huomaa kovin helposti tarvitsevansa lomaa. Minä aivan selvästi olinkin nyt lomaa vailla, vaikka en ollut sitä ymmärtänytkään. Oli hyvä saada pieni loma sekä kodista että työstä.


Minulle tekisi hyvää tehdä tällaisia irtiottoja useamminkin. Ja Sulolle tekisi hyvää saada useammin olla yksin kotona. Taidan pyytää vanhemmiltani kyytiä jonakin viikonloppuna mihin tahansa Saimaan saareen. Voisivat jättää minut perjantaina sinne eväineni, telttoineni ja kirjoineni ja tulla sitten sunnuntaina noukkimaan pois.


Luonnonläheisen viikonlopun jälkeen palasin kotiin Kouvolan kautta, sillä halusin viedä siskontytön Tykkimäen huvipuistoon. Kiva päivä sekin oli, vaikka huvipuistot eivät minun juttuni olekaan. Minusta on outoa nähdä, miten ihmiset tuntuvat tosissaan tykkäävän kieppumisesta, pyörimisestä ja korkeuksiin sinkoutumisesta. Minullehan se kaikki on pelkkää kuolemanpelkoa ja kauhua.

Poissaollessani kotona oli tapahtunut vaikka ja mitä. Niistä lisää myöhemmin.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Isoja iloja ja pieniä iloja


Joskus käy niin, että kun tekee omasta mielestään todella pienen palveluksen jollekin toiselle, se toinen kokeekin sen huomattavasti isommaksi. Minä lainasin viikonlopuksi pari laitetta kanssayrittäjälle ja sain siitä kiitokseksi lahjan, joka veti minut aivan hämmennyksiin.

Kun Soja ojensi minulle kassissa tämän ihanan maatuskakankaasta ommelun kiilaferren ja kysyi, onkohan sininen minun värini, olin niin hämilläni, en osannut edes vastata, että kaikki värithän ovat minun värejäni.

Olen niin otettu ja iloinen tästä kauniista ja taidokkaasti tehdystä vaatteesta, että intoudun taas laittamaan eteenne päivän asu -kuvan, joka ei edes ole tällä kertaa mitenkään huvittava. Mutta sitä ennen katsokaa tarkkaan ylintä kuvaa ja äimistykää: koltun kanttaus on ommeltu käsin, aivan minipienin pistoin. Uskomatonta kärsivällisyyttä ja tarkkuutta.


Ja kyllä: sininen todellakin on minun värini. Pikkuisen polleana kävelin tänä aamuna viemään tiskirättitilaukset postilaatikolle uuteen kiilaferreeni pukeutuneena ja oloni oli kuin keijukaisella.


Mutta ennen tätä ilon aihetta olen ollut viikonvaihteen ajan melko tuskissani. Ukkonen nimittäin pamautti modeemin hajalle ja minä jouduin tahdonvastaiseen nettivieroitukseen lauantaista alkaen. Kyllä on raivostuttavaa yrittää tihrustaa verkkokaupan tilauksia kännykän näytöltä. Ja kyllä on vaikeaa elää ilman bloggaamista!

Nyt kuitenkin viksu ja moderni siskoni kertoi minulle, että iPhonen voi liittää tietokoneeseen, jolloin tietokoneen netti toimii puhelimen kautta! Ja toden totta se toimii - hitaasti, mutta kuitenkin. En tiedä, miten kauan olisin vielä kyennyt pysymään järjissäni ilman blogimaailmaa. Tämän hitaan puhelinyhteyden varassa pärjään nyt sen aikaa, että Sonera toimittaa meille uuden modeemin.

Olen niin iloinen, etten enää edes jaksa lähettää palautetta kyseiselle operaattorille täydellisen kurjasta asiakaspalvelusta. Vai mitä mieltä olette siitä, että palvelunumerossa ei ole ihmistä, vaan robotti? "Tämä palvelu toimii puheella. Kuvaile lyhyesti ongelmasi. Anteeksi, en saanut selvää." Minulta pääsi luuriin niin monta v***ua ja per****ttä, että robotti joutui jatkuvasti hokemaan "anteeksi, en saanut selvää". Toki on olemassa helpompikin vaihtoehto eli lähettää viesti asiakaspalveluun netin kautta. Mutta onhan se vähän hankalaa, kun se netti ei inahdakaan.

Takaisin iloisiin asioihin.


Onnistuin kerrankin luomaan viikonlopun vieraillemme tarjottavaa, joka kelpasi ja jopa näytti ihan aidosti maistuvan. Se on hyvin harvinainen tilanne tässä huushollissa. Niin harvinainen, että olen alkanut jo pelätä vieraiden kestitsemistä. Jos ihmisillä ei olisikaan mitään erikoisia rajoituksia (mutta kaikilla on nykyään), niin vähintään minun kokkaukseni ovat mauttomia ja ankeita. Nyt ruoka paitsi näytti hyvältä, myös maistui hyvältä. Tuntui upealta, kun vieraat ottivat useamman annoksen.


Olen myös saanut iloa miljoonamääristä jättimäisiä kotiloita, joihin törmäsimme kierrättäessämme vieraitamme Imatran arkkitehtuuriaarteita katsomassa. Komentolan pihassa meidän piti tarkasti varoa jokaista askeltamme, mutta siitä huolimatta onnistuimme rusauttamaan rikki muutaman kotilopoloisen.

Niiden kohtalo ei siis ilahduttanut minua lainkaan, mutta jostain syystä sain runsaasti hupia siirrellesäni kavereita pois polulta ja asetellessani ne joukkokokoukseen.



No niin, ja kesäkin tuli taas takaisin. Että kyllä on elämä kerrassaan mainiota juuri nyt.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Mummolukemista ja maisemien kauhistusta


Uusimmassa ET-lehdessä on minun riepulaisiani. Pyysivät sinne kuvauslainaksi eläinkuviollisia rättejä ja minähän riemumielin lähetin. Ilahduttavaa oli sekin, että toimittaja postitti minulle kyseisen numeron, ennenkuin kerkesin itse sitä rientää kaupasta metsästämään.

Olen ajatellut ET-lehden olevan tylsiä eläkeläisjaarituksia täynnänsä. Mikä nolo harhaluulo! Selasin lehteä tänä aamuna ja jokainen juttu tuntuikin niin kiinnostavalta, että olisin halunnut heti jäädä lukemaan niitä. Joko minusta on todellakin tullut henkinen mummeli tai sitten ET-lehti vain on ihan erinomaisen hyvä julkaisu.

Aamupalalla ahmin puuron seurana jutun ihanasta Lenita Airistosta ja päätin säästää loput tuhdista lukupaketista riippukeinulukemiseksi.

Siinäpä upea aasinsilta tähän näkyyn:


Ensimmäiset pienet puut on nyt kaadettu radanvarresta meidänkin tontiltamme. Riippukeinussamme nautitaan pian aamuauringon säteistä ja vapaasti puhaltavasta tuulesta. Bitumivaunuihinkin alkaa jo olla melko esteetön näköyhteys. Mutta tämän hetken maisema on vasta pehmeä lasku siihen, mitä on tulossa.


Tämä rautahirviö rouskivan kouransa kanssa saapuu meille joskus juhannuksen jälkeen tekemään selvää koko radanvarren kasvustosta. Minusta olisi mukavampaa, jos tulisi nyt samantien. Kun se kerran tapahtuu, niin tapahtuisi sitten mahdollisimman pian.


Ja tässä tuleekin Pöyryn ikävät terveiset teille kaikille muille asemarakennusten onnellisille omistajille: kyseessä ei ole Imatran oma projekti, vaan valtakunnallinen juttu. Jokaikinen kilometri Suomen rataverkkoa tullaan avartamaan niin, että kaikki puut ratojen varrelta kaadetaan (muistaakseni) parinkymmenen metrin leveydeltä. Hitaasti, mutta varmasti. Olen pahoillani teidän puolestanne.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Kannattiko käydä Helsingissä saakka seisomassa päivä sateessa?


Saavuimme viime yönä kotiin Helsingistä. Umpiväsyneenä ja täpärästi hirvikolarin välttäneinä jaksoimme vielä kantaa litimärät tavarat sisälle. Levittelin märät näyterievut ja pyyheliinat ympäri salia. Tänään on edessä kaiken muun läpikäyminen ja kuivatteleminen.

Helsingissä nimittäin satoi. Ja satoi. Ja satoi vielä sittenkin. Ihmeellisen huono tuuri.


Suurin osa myyjistä luovutti etuajassa, mutta minä kökötin sitkeästi loppuun saakka. Ja onneksi kökötin. Muuten olisi jäänyt pari kauppaa syntymättä ja hauskaa kohtaamista kohtaamatta. Mikähän voisi olla mieltälämmittävämpää, kuin ne kaksi nuorta neitosta, jotka kipittävät sateen keskellä ja hihkaisivat jo kaukaa: "Tuolla on tiskirättikoju!"

Tai ne, jotka sanovat "tullaan myöhemmin uudestaan" niinkuin tapana on sanoa, mutta ihan oikeasti tulevatkin uudestaan! Nytkin yksi tarkkaan harkittu riepu kaivettiin esiin vielä auton takakontista, kun koju oli jo keritty purkaa.

Vaikka minä aina niin kamalasti pelkään näitä myyntitapahtumia, niin aina minulla on kuitenkin kivaa. Asiakkaita ja blogin lukijoita on ihan mainiota tavata kasvotusten. Eräskin teistä oli minun vessassakäyntini aikana kiikuttanut meille juomatölkit! Miten liikuttavaa ja ilahduttavaa!

Liinan olisi voinut silittää?

Sulohan oli minun apunani tällä reissulla. Hän on tärkeä henkinen tuki, sillä minä jännitän aina etukäteen uusia tapahtumia niin paljon, että pienikin vastoinkäyminen saattaa syöstä minut lähes autistiseen tilaan. Sulo myös ajoi auton niin kauas keskustan törkyhinnoitelluista parkkipaikoista, että säästimme siinä 30 euroa. Se on iso raha kuulkaas. Ilman tuollaisia menoeriäkin pitää myydä riepuja aika reippahasti, jotta tällaiset reissut alkavat lyödä leiville.

Aamulla vaikutti kuitenkin siltä, että hyvin menee ja hyvä kun tulin. Keli oli mitä mainioin, töihinmenijät pysähtyivät ja tekivät ostoksia ja Kaartin soittokunta soitti upeasti suomalaista poppia ja iskelmää. Meininki oli parempi kuin missään.


Mutta sitten tuli sade. Kuka haluaisi ihan välttämättä kastua sateessa torikojujen seassa kierrellen? En minä ainakaan. Jokunen sentään oli niin urhea, että jaksoi. Tämä kuva tarot-tulkitsijasta ja asiakkaastaan kuvaa minusta sympaattisesti päivän tunnelmaa.

Olisin suonut kaartin soittokunnan ja poutasään pysyvän paikalla koko päivän. Ukkonen ja vesisade kyllä pilasivat koko homman. Eikä se korviariipovaa hevi(?)musiikkia soittanut yhtyekään oikein parantanut tunnelmaa. Eräskin rouva juoksi esiintymislavan suunnalta korviaan pidellen ja huusi, että tuo laulajatyttöhän on riivattu. Kieltämättä olin taipuvainen siinä tilanteessa yhtymään mielipiteeseen. Aggressiivinen musiikki vaikutti selkeästi paitsi omaan mielialaani myös asiakkaiden liikkeisiin.

Siis kannattikko reissu? No, mielestäni myin erinomaisen hyvin siihen nähden, että puolet ajasta satoi vettä, eikä ollut ostajia. Mutta kunhan kohta lasken myynnistä pois arvonlisäveron, tuotteiden valmistuskulut, matkakulut, hotellilaskun ja paikkamaksun, tulen jälleen kerran toteamaan, että ei todellakaan kannattanut.

Minusta on ihan kauheaa sanoa tämä, mutta sanon silti: alan ymmärtää niitä, jotka pistävät myyntitapahtumien käteismyynnin suoraan taskuunsa ja sopivasti unohtavat sen kirjanpidosta. Kiukkuhan siitä tulee, kun kaikki kassaan kertyneet kahisevat ovatkin ihan nollatuloa.

Mutta en anna periksi ja menen kuitenkin heinäkuussa uudestaan, ja toivon parempaa keliä. Silloin minulla on ilmainen yöpymispaikka, joka jo helpottaa asiaa tosi paljon.


Tällä reissulla me yövyimme Hotelli Korpilammella. Vuonna 1976 valmistunut hotelli on rumuudessaan vaikuttava, mutta minun lempihotellini. Se sijaitsee aivan täydellisellä paikalla, nimensä mukaisesti keskellä korpea lammen rannalla.


Matka Helsingin keskustaan kestää vain 40 minuuttia, autoparkki on ilmainen ja aamiainen tuhti. Ja aamupalalla näkymät lammelle ovat mitä parhaat.


Parastahan Korpilammella on juuri se lampi. Aiemmin olemme yöpyneet siellä vain 30 asteen pakkasella, jolloin jätimme uimisen väliin. Mutta nyt ihana lampi saunoineen teki äärimmäisen hyvää yliahdistuneelle jännittäjälle. Saunaostasolla on myös uima-allas, mutta hienointa on se, että saunasta pääsee uimaan oikeaankin veteen aivan muutamalla askeleella.


Lammen ympäri kulkee kaunis polku. Maisemat ovat ihanat, paikka mahdottoman rauhallinen ja tällä kertaa muut hotellivieraat olivat hiljaisia japanilaisia.


Ehkä tämä kuva on hyvä lopetuskuva tälle tarinalle. Kai tämän ilta-aurinkoisen kallion takia kannatti lähteä.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Matkalla isolle kirkolle


Pakkailen kamoja Helsingin-reissua varten. Keskiviikkona on Kampin kyläpäivät Narinkkatorilla. Samana päivänä vietetään myös Helsinki-päivää, joten pääkaupaungissa taitaa olla silloin vaikka mitä kivaa meneillään.


Minä olen aika mahdottoman monta kertaa täällä blogissakin jo kiukutellut sitä, miten kannattamattomia myyntitapahtumat ovat. Pahimmillaan jää miinuksille, parhaimmillaan muutaman euron plussalle. Saatatte ihmetellä, miksi silti taas olen menossa myyjäisiin.

Siksi, että en halua uskoa, ettei sellaista myyntitapahtumaa ole olemassakaan, jossa minun kannattaisi käydä. Haluan siis käydä kokeilemassa erilaisia tapahtumia, jotta saisin tarpeeksi kattavan käsityksen asiasta. Ja haluan löytää ne tapahtumat, joihin minun on syytä osallistua.


Nyt ilmoittaudun tähän Kampin tapahtumaan sen takia, että se sijaitsee niin keskellä maamme napaa kuin olla ja saattaa. Narinkkatorin halki kulkee tuhansia ihmisiä joka päivä. Messuissa ja myyjäisissä on se vika, että ne sijaitsevat aina jossain syrjässä, jonne on lähdettävä varta vasten ja yleensä maksettava pääsymaksukin.

Tällainen keskelle Helsingin vilkkainta pistettä nouseva tapahtuma saattaa tavoittaa niitäkin ihmisiä, joita minä en muuten tavoittaisi. Niitä, jotka eivät käy käsityömyyjäisissä, messuilla tai lue blogeja.

 Minua hermostuttaa lähteminen ihan aina. Tällä kertaa se hermostuttaa vieläpä erityisen paljon, sillä järjestävän tahon toiminnassa on ollut huomauttamisen varaa jo etukäteen niin paljon, että pelkään, ettei paikan päälläkään mikään suju. Toivottavasti sujuu. Toivottavasti tulee hieno päivä. Toivottavasti myynti on fenomenaalista.

Yleensähän jos lähtee matkaan oikein pessimistisellä asenteella, joutuukin palaamaan yltiötyytyväisenä, kun kaikki odotukset on ylitetty.


En muista, milloin olen viimeksi pystyttänyt toritelttaani mihinkään tapahtumaan. Olisiko se ollut pari vuotta sitten. Telttaparkani ei ole mikään toritelttojen kaunein prinsessa, mutta tykkään siitä silti. Oma äitini on sen kanssa toreilla kulkenut aikoinaan. Eikä se äidillekään uutena tullut. Kelpo kapine siis.