lauantai 29. syyskuuta 2012

Miksi en ota harjoittelijoita


Minulle on monesti täällä blogissakin ehdotettu, että ottaisin työvoimatoimiston kautta harjoittelijan, kun olen puntaroinut esimerkiksi alihankintaompelun hintavuutta tai omaa innottomuuttani saumuroida 500 riepua sarjatyönä. 

Saan myös silloin tällöin sähköpostia ja puheluita koskien mahdollisuutta tulla opiskeluun liittyvään työharjoitteluun minun yritykseeni.

Olen aina sanonut "ei kiitos". Tähän on monia syitä.

Aloitan purkaukseni työvoimatoimiston kautta lähetettävistä harjoittelijoista. Joku teistä ehkä tietää, että olin itse varsin monta vuotta työttömänä ennenkuin perustin yrityksen. Noina vuosina pääsin/jouduin itse kokemaan työharjoittelut ja kuntouttavat työtoiminnat ja tiedän, mitä se on työttömän nakökulmasta katsottuna. Kerron teille kahdesta harjoittelupaikastani.


Minua oltiin lähettämässä milloin mihinkin hommaan, josta minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tai mihin en ollut lainkaan soveltuva. Olin esimerkiksi vanhainkodin puutarhalla yhden kesän, vaikka en erottanut rikkaruohoa angervosta. Minua ei ohjeistettu hommaan, vaikka työharjoittelijoilla kuuluisi olla valvoja, joka ohjaa työnteossa.

Paikassa oli toinenkin työtön minun lisäkseni. Hänellä oli työhönsä se asenne, joka on ilmeisen yleinen pakkoharjoitteluun ohjattavien keskuudessa. Istuskeli tupakalla kaikki päivät, kurvaili huvikseen päältäajettavalla ruohonleikkurilla, lueskeli lehtiä ja poltteli taas tupakkaa. Minun työmoraalini ei sellaiseen veny edes silloin, kun minulle ei makseta palkkaa, joten minä kyykin puskissa ahkerasti ja pidin yhden nopsan ruokatauon päivässä. En tänä päivänäkään tiedä, kuinka monta perennaa tulin kitkeneeksi tietämättömyydessäni, mutta sain puutarhan kyllä oikein siistiksi ja kauniiksi.

Koska sain puutarhan aiottua nopeammin kuosiin, minut pantiin entisöimään vanhainkodin huonekaluja. Vietin loppukesän ikkunattomassa, ilmastoimattomassa varastohuoneessa hengittäen lakoista ja maaleista huokuvaa katkua. Napsin särkylääkkeitä kivistävään päähäni ja jouduin itse ostamaan jopa työkäsineet. Mietin raivoissani, miten suuret rahat kunta säästi siinä, että ei vienyt lipastoja ammattilaisen käsittelyyn. Siinä minä kuumailmapuhalsin kiukkuisena kauniita lipastoja, kun jossain joku entisöijä olisi varmasti ollut hyvin onnellinen samasta työstä. Lisäksi olin liian arka noustakseni vastustamaan laittomia työolosuhteitani.

En saanut tuosta kokemuksesta mitään positiivista. Päinvastoin tunsin itseni todella pohjasakaksi. Viimeisenä työpäivänä poistuin itku silmässä paikalta, sillä ohjaajakseni nimetty henkilö ei tullut edes kiittämään työstäni tai sanomaan näkemiin. En saanut mitään palautetta suoraan ja olin siinä uskossa, että työpanokseeni ei oltu tyytyväisiä. Jälkeenpäin sain kuitenkin kuulla, että työvoimatoimistolle minun työni jälkeä ja harvinaista tehokkuuttani oli kehuttu.

Minun jälkeeni vanhainkotiin tuli toki seuraava ja seuraava ilmainen harjoittelija tai kuntoutuva työtoimija. Ilmaista työvoimaa työtehtäviin, jotka eivät vaadi erityisiä taitoja tai koulutusta. Kunnat pyörivät hämmästyttävän pitkälle ilmaisten työmuurahaisten voimin.

Uskon, että on niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat näistä harjoitteluista ja kuntoutuksista. Uskon senkin, että siitä voi olla jollekin jopa hyötyä. Minulle ei ollut. Eikä takuulla sille tupakoivalle talonmiesharjoittelijalle.


Mutta seuraava työharjoittelupaikkani oli onnenpotku, sillä pääsin tekemään työtä, johon minulla oli ammattitaito. Koska kyseisellä yrityksellä oli selkeä tarve työntekijälle, minut otettiin ensin muutaman kuukauden mittaiseen harjoitteluun, jonka jälkeen voisin päästä oikeaan työsuhteeseen. Työ oli ihanaa; tein sitä, mitä osasin ja mistä tykkäsin. Havaitsin yhä olevani työkykyinen ihminen ja hallitsevani oman alani hienosti, vaikka olinkin ollut niin kauan poissa työelämästä. Se valoi minuun uskoa itseeni ja sain uutta itseluottamusta. Päivittäin sain hyvää palautetta ja tarpeen mukaan myös kritiikkiä. Tiesin olevani nainen paikallaan ja että työni oli tarpeellista ja tein sen hyvin. Opin myös uusia, mielenkiintoisia asioita.

Tällaista työharjoittelun kuuluisikin olla. Kaikki voittavat. Syrjäytymisvaarassa oleva työtön pääsee mielekkääseen harjoitteluun, joka johtaa työsopimukseen. Työnantaja saa testata työntekijää ensin ilman kustannuksia ja sitten hyväksi havaittuaan palkata tämän. Ja työvoimatoimiston virkailija voi myhäillä tyytyväisenä saadessaan yhden eksyneen lampaan oikealle tielle.

Mutta aika kului ja harjoittelujakso vaihtui toiseen. Lupaus palkkaamisesta pysyi, mutta siirtyi aina kolmen kuukauden päähän. Lopulta minä aloin ymmärtää, mistä oli kyse. Miksi yrittäjä palkkaisi hyvän työntekijän, jonka voi pitää ilmaiseksi vaikka vuosikaudet? Miksi hän maksaisi itsensä kipeäksi, jos vaihtoehtona on saada tekijöitä ilman mitään kustannuksia? Työntekijöiden palkkaaminen nimittäin ei ole halpaa hommaa. Se on riski ja vieläpä kallis riski. Mutta kuntouttavan työtoiminnan nimikkeen alla harjoittelusopimusta voidaan jatkaa hamaan hautaan asti. Yrittäjähän olisi ollut tyhmä, jos ei olisi käyttänyt hyväkseen tällaista yhteiskunnan tarjoamaa mahdollisuutta.

Lopulta minä olin kasvattanut itseluottamustani niin paljon, että aloin sisuuntua. Päätin lopettaa, kun minulle esitettiin jälleen seuraavaa harjoittelujaksoa. Olin noiden vuosien aikana jo todennut olevani työkykyinen ja taitava työssäni, enkä nähnyt mitään syytä sille, miksi minua pitäisi hyväksikäyttää näin. Niinpä jätin harjoittelun, liityin osuuskuntaan ja aloinkin harjoitella yrittämistä.

Tämä kyseinen yrittäjä ei ole ainoa lajissaan. Monet ottavat harjoittelijoita auttamaan työtaakkansa jakamisessa. Varsin monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle käsityöläisellekin harjoittelija on siunaus. Jos vielä sattuu saamaan harjoittelijan, joka itse on halukas ja innokas tulemaan, niin mikäpä siinä. Kunhan muistaa olla lupaamatta asioita, joita ei pysty pitämään.

Vaikka ymmärrän mainiosti työharjoittelun mahdolliset hyvät ja voimaannuttavat puolet harjoittelijan kannalta, en itse pääse eroon siihen liittyvästä hyväksikäytön tunteesta. Siksi en voi kuvitellakaan ottavani ilmaista harjoittelijaa tekemään osaa minun työstäni.


Toinen harjoittelijaryhmä ovat ne, jotka tarvitsevat lyhyen harjoittelujakson opiskelun osaksi. Sellaisen harjoittelijan minäkin voisin periaatteessa kuvitella ottavani, jos oma yritystoimintani olisi niin laajaa että harjoittelijalle olisi tekemistä. Opiskeluun liittyvissä harjoitteluissa asetelma on niin toinen. Siinä kaikki tietävät, että kyse on väliaikaisesta ratkaisusta ja opiskelijan edusta. Yrittäjä tietää, että harjoittelija todellakin vasta harjoittelee ammattiaan ja tulee hakemaan käytännön kokemusta. Pelkkää hyötyä, säästöä ja ilmaista ammattilaista ei ole tiedossa.
 
Itsekin olen ollut opiskeluaikoina todella hyvissä harjoittelupaikoissa, joista sain suuria, positiivisia kokemuksia. Eräästä mainostoimistosta minulle tarjottiin töitäkin harjoittelujakson jälkeen. Aluksi tein tarvittaessa hommia opiskelun ohella ja siirryin sitten kyseiseen mainostoimistoon vakituiseen työsuhteeseen heti, kun valmistuin.

Tällaisen harjoittelupaikan kyselijöitä minullekin tulee tasaisen harvakseltaan. Toiset kyselevät lyhyttä, parin viikon pestiä, toiset ovat vailla pidempää kokemusta. Mutta minun yritykseni on niin kovin pieni! En tee itsekään töitä edes jokaisena päivänä, ja hyvin harvoin normaalia kahdeksaa tuntia päivässä. Minun hommani kasautuvat sykäyksiin, välillä menee päiviä ilman, että joudun miettimään työasioita lainkaan, ja sitten taas tulee viikon hikipäinen puserrus. Minusta olisi järjetöntä ottaa tänne innokasta harjoittelijaa katselemaan, kuinka kirjoitan blogia tai auttelemaan ikkunoiden kittauksessa. Sekä itseni että paikkaa etsivän opiskelijan etu on, että sanon "ei kiitos".

Mutta vaikka yritykseni joskus kasvaisi niin suureksi, että täällä riittäisi tekemistä toisellekin ihmiselle, työpaikka kuitenkin sijaitsee meidän kotonamme. Minun olisi hyvin vaikeaa ottaa tänne vierasta ihmistä pitkäksi ajaksi. Olen niin epäsosiaalinen muutenkin, että rakastan yksin yrittämistä, ja kammoksun työkavereiden olemassaoloa. En jaksaisi olla sosiaalinen päivästä toiseen.

Ja eihän minun tavoitteeni olekaan kasvattaa yritystäni sellaiseksi, että tarvitsisin työntekijöitä. Saan siis jatkossakin todeta "ei kiitos".

perjantai 28. syyskuuta 2012

Kunnes taas ensi kesänä


Olen alkanut siivota kesää pois. Vein puutarhakalusteet suojaan ja ostin rautakaupan löytökorista neljä lyhtyä (2 e/kpl!) portaiden pieleen.


Kesäkeittiökausi alkaa todellakin olla ohi, vaikkei se oikeastaan ehtinyt koskaan alkaakaan. Jos kesät ovat jatkossa yhtä surkeita kuin tämä edesmennyt, niin kesäkeittiöni Villa Harakanpesä jää kyllä melkoisen hyödyttömäksi rakennukseksi.


Sain kuitenkin kesän aikana kerättyä melkein kokonaisen ruusuastiaston kirppareilta. Astioiden lisääntyessä jouduin lisäämään myös hyllyjä.

Minulta puuttuu enää kahvilusikat. Haluaisin sellaiset vanhat ruusuvartiset hopelusikat, joita ennen oli kirpputorit täynnä, mutta joita ei nykyisin näe enää missään. Ovatko ne kaikki kadonneet uusiokäyttöön korujen osina?


Viimeisimmät aarteet ostin paikalliselta urheiluseuran kirpparilta, joka oli lopettamassa toimintaansa. Vitosella sai kassillisen tavaraa, ja minä olisin ihan mielelläni maksanut vitosen pelkästään neljästä posliinikiposta, jollaisia olin metsästänyt jo kuukausia.

Myös Sulo on pitänyt silmänsä auki kulkiessaan kaupoissa ja tuonut minulle söpöjä tuliaisia. Minusta se on hyvin liikuttavaa.


Tämän leikkimökkimäisen herttaisen teesetin hän osti Svetogorskista. Meidän perhekin on nyt vihdoin kasvanut kunnon itärajalaiseksi, sillä Sulo hankki vuoden viisumin Venäjälle. Nyt mekin saamme edullista bensaa autoomme, ja Sulohan on ihan innoissaan mahdollisuudesta tutustua naapurimaan ihmeisiin. Mahtaisikohan siellä olla sopivia ruokailuvälineitäkin?


Ikeasta Sulo toi minulle tuoksukynttilöitä ja serviettejä. Hyvin on miehen silmäkin oppinut erottamaan, mikä on sellainen ruusu, josta minä tykkään ja mikä liian rouvamainen.

Miten muuten on, voinko säilyttää kaikki vanhat posliiniastiat talven yli Harakanpesässä vai tekeekö pakkanen niille pahaa?

torstai 27. syyskuuta 2012

Smoothie, smoothiempi, smoothein!


Sulo oli kolme vuorokautta töissä yhtä kyytiä, ja sinä aikana minä kerkesin hyvin kehittää itselleni holtittoman viherpirtelömanian. Olen kokeillut monia eri makuyhdistelmiä ja iloinnut uudesta nopeasta ja hauskasta tavasta valmistaa ruokaa.

Marjoista tulee tietenkin parhaat pirtelöt, ja ne ovat ilman sokeriakin niin herkkua, että sopivat hienosti makeanhimoon ja jälkiruoksi.

Jäisiä mansikkoita + maustamatonta jugurttia + rasvatonta maitoa + vehnäleseitä + pellavansiemenrouhetta = namia!


Osa makuelämyksistä ei ole ollut yhtä taivaallisia kuin se ihan ensimmäinen, tajunnanräjäyttävä sotku, josta voi lukea aiemmasta postauksesta lisää. Mutta kelvollisia ja hyvin kurkusta alas valuvia viherpirtelöitä kuitenkin.

Tammenlehtisalaattipuska + pari rkl cashew-pähkinöitä ja kurpitsansiemeniä + kourallinen puolukkaa + avokado + inkivääriä + pari rkl proteiinijauhetta + viinimarjamehua = terveellistä ja ihan maistuvaakin.


Testasin myös hunajalla makeutettua kaakaopirtelöä, joka oli ensi alkuun aika kamalaa, mutta yön yli jääkaapissa seisottuaan ihan taivaallisen hyvää.

Kaakaojauhetta + cashew-pähkinöitä + hunajaa + tammenlehtisalaattia + kanelia ja kardemummaa ja merisuolaa + vettä = paljon parempi suklaamilkshake kuin mäkkärissä.


Puska tuoretta minttua + puska tammenlehtisalaattia + 2 dl kookosmaitoa + 2 banskua + desi mustikoita = ihanuutta!

Tämän reseptin uskalsin tarjoilla Sulolle tutustumispirtelönä. Se maistui hänellekin hyvin.


Mutta tämän aamun extremempi versio maistui kuulemma tallotulta kurkulta ja jäi Sulolta juomatta. Minä tykkäsin kyllä kovasti.

Puolikas avokado + puoli kimppua tammenlehtisalaattia + vähän inkivääriä + 10 senttiä kurkkua + vähän cashew-pähkinöitä + päärynä + vettä = "tallottu kurkku". 

+ kookosmaitoa loraus, niin tulee tosi hyvää.



Onnistuin minä tekemään yhden sellaisenkin, jonka nieleminen oli jopa minulle itselleni hyvin haasteellista. Se näyttikin juuri niin kauhealta, kuin miltä maistui.

Pari porkkanaa + muutama tomaatti + kaksi valkosipulinkynttä + ruukullinen basilikaa + kurpitsansiemeniä + merisuolaa + chilijauhetta = kauhea kokemus.

Ilmeisesti pirtelömaniani on liian kiivasta, sillä viime yönä olin nauraa kikattanut unissani ja sanonut: "Kato noita seiniä!" Sulo oli kysynyt, että mahdanko nähdä unta, sillä huonehan on pilkkopimeä. Minä totesin, että taidanpa nähdäkin, mutta että pirtelöt lensivät blenderistä pitkin seiniä.

Minulla on siitä muistikuvakin. Vihreää roisketta koko huone täynnä. Toivottavasti ei ollut enneuni!

Loppuun mainos arvonnasta Saltunraitilla. Palkinto on hieno.



tiistai 25. syyskuuta 2012

Ikkunoiden kittaus askel askeleelta


Sulo on ollut meistä se, joka on jaksanut opiskella ikkunoiden kunnostuksen vaiheet Ikkunakirjasta. Minä lainasin tuon kirjan joskus viime keväänä kirjastosta ja se on ollut meillä koko kesän ja syksyn. Koska en aina ole muistanut uusia lainaa ajoissa, siitä on kertynyt minulle jo kelpo sakot. Mutta nyt kirja on palautettu, sillä Sulo on ehkä jo täysinoppinut ikkunamaisteri!

Sulo opetti sitten minullekin kittaamisen, ja minä teen aiheesta nyt kuvallisen vaihe vaiheelta -ohjeen. Olisin itse kaivannut sellaista, sillä visuaalisena ihmisenä minun on helpompi sisäistää asiat, jotka on esitetty kuvin. Toivottavasti tästä on apua jollekin toiselle, joka ryhtyy ikkunaurakkaan ja jolla ei ole omaa Suloa opettajana.

Minun kittaukseni eivät ole niin kauniit kuin Sulon kätten jäljet, mutta näillä mennään nyt.


Ensin pyöritellään pellavaöljykittiä pötkyläksi. Jos olet koskaan muovaillut muovailuvahaa tai mitään muuta muovailumassaa, huomaat kitin hyvin miellyttäväksi käsitellä. Me käytimme valmista kittiä, mutta saapa nähdä, innostuuko Sulo vielä jonain päivänä sekoittelemaan sen kokonaan itse. 

Sitten pötkylät painellaan uraan, jolla varmasti on joku virallinen nimikin. Ikkunanpokan tulisi tässä vaiheessa olla kertaalleen hyvin ohuelti maalattu pellavaöljymaalilla. Myös tuo kittiura pitäisi maalata, vaikka tässä esimerkki-ikkunassa niin ei olekaan tehty. (Ei kaikkea voi heti tajuta. Meillä on vielä 130 ruutua aikaa opetella.)


Pötkylä vedetään kittiveitsellä littanaksi. Ylimääräinen kitti tursuilee yli, ja onkin parempi laittaa liian paksu kuin liian ohut pötkylä.

Tässä kohdassa voi ihailla kitin koostumusta, sillä se ei tartu lainkaan veitseen.


Reunat siistitään.


Seuraavaksi otetaan ikkunalasi ja lasketaan se paikalleen. Olisi hienointa laittaa pokaan alkuperäinen lasiruutu tai muuta vanhaa lasia. Me joudumme käyttämään myös uutta lasia, koska meidän ikkunoidemme laseissa oli ensinnäkin paljon vaurioita ja toiseksi me olemme särkeneet niitä harvoja hyväkuntoisia laseja hyvinkin ansiokkaasti tässä kesän aikana. Paikallisessa lasiliikkeessä ei juuri nyt ollut tarjolla vanhaa, aaltoilevaa lasia, ja koska meillä alkaa olla hiukan kiire tässä hommassa, emme jääneet sen enempää haikailemaan vanhan lasin perään.

Ruudun tulee olla hiukan pienempi kuin pokassa sille oleva tila. Lasin ja puun väliin asetetaan tulitikunpätkiä, jotta lasi ei pääse valahtamaan kiinni puuosaan.

Sitten lasi painellaan sormien avulla tiukasti kiinni kitin päälle jokaisesta reunastaan.


Painellessa huomaa helposti, jos kittikerros ei olekaan tasainen, vaan lasin ja kitin väliin jääkin ilmaa. Koloihin lisätään kittiä, ja se tapahtuu yllättävän näppärästi lasin alapuolelta.


Tämän jälkeen otetaan hiomakone, jossa hiekkapaperin tilalle on kiinnitetty pinkka sanomalehtipaperia. Sillä surrutellaan painaen pitkin poikin lasiruutua, jotta lasi asettuisi kunnolla paikalleen tärinän voimalla.


Nyt seuraa vaihe, joka on minusta tämän mukavan touhun hankalin ja vastenmielisin toimenpide. Ostetaan lasiliikkeestä tiftilankaa, josta katkotuilla piikeillä lasiruutu tuetaan pokaan. Taivutetaan lankaa, laitetaan kärki pokaa vasten ja naputellaan pienen vasaran kanssa syvälle puuhun. Vasaraa pitää liu´uttaa lasin pintaa pitkin ja piikki upotetaan mahdollisimman syvälle. Niin, että taite juuri ja juuri ulottuu lasin päälle. Sitten lanka katkaistaan taivuttelemalla sitä eestaas.

Pokan jokaiselle sivulle naputellaan kaksi piikkiä.

Kysynpä vielä, että mikä vika on pienissä nauloissa? Miksi pitää käyttää noin hankalaa materiaalia?


Nyt pokan voi nostaa pystyyn, sillä lasi on napakasti paikoillaan. Pokan toiselta puolelta siistitään pursuilleet kitit.

Meillä pokien ulkopinnasta tulee ruskeita ja sisäpinnoista valkeita. Ruskea on alkuperäinen väritys, vaikka monet ikkunoistamme onkin joskus aikojen saatossa maalattu vaaleiksi. Käytimme Uulan pellavaöljymaalin valmista sävyä "Terra".


Sitten palataan jälleen pokan toiselle puolelle.

Ja nyt pyöritellään jälleen pötkylöitä kitistä. Kitti painellaan lasin ja puun liitoskohtaan tiukasti, jotta pieni rakokin täyttyisi.


Tämän jälkeen otetaan taas kittiveitsi kauniiseen käteen ja vedetään pötkylöistä siistit ja viistot. Kun kittiveitsen antaa levätä pokan puuta vasten, pysyy ote vakaana ja lopputuloksesta tulee suora. Mutta mitä kolhiintuneempi ja kuluneempi on poka, sen luikertelevaisempi tulee kittilinjastakin.

Nurkkien helat kannattaa kiinnittää vasta myöhemmin, vaikka tässä kuvan pokassa ne ovatkin jo paikoillaan. Huomasin niiden hankaloittavan nurkkien ajelua, kun kittiveisti ei mahtunutkaan kulkemaan hyvässä kulmassa.


Napsitaan pois ylimääräiset luikerot ja tarkistetaan, että toisen puolen kittaus näkyy hitusen verran lasin läpi. Nättiä tulee!


Valmista! Kitattu poka laitetaan kuivahtamaan ja sitten voidaankin ruveta miettimään, miten putsata kallis kamera, joka tuhriintui kittinäppien otteessa.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Taisteluun talvea vastaan!


Olen tehnyt nyt valmisteluja pimeästä kaudesta selvitäkseni. Parasta olisi tietenkin viettää talvi vaikkapa Espanjassa, mutta koska se ei nyt ole mahdollista, olen varustautunut niin hyvin, kuin pystyn.


Nautin juuri elämäni ensimmäisen viherpirtelön! Kyllä minua ensin epäilytti, kun mätin blenderiin salaattia, banaania, avokadoa, kuivattua nokkosta, sitruunamehua, suolaa ja mustikoita. Outo yhdistelmä, hämmentävä olomuoto.

Mutta maku olikin taivaallinen! Kiskaisin nassuuni koko satsin saman tien. Tästä alkaa uusi elämä!


Tehosekoittimen hain juuri äsken Lidlistä. Onhan se epäilyttävä ostospaikka sen jälkeen, kun olen aiemmin ostanut sieltä kelvottomia ompelukoneita ja laminointilaitteita. Olimme jo Sulon kanssa sopineet, että yhtäkään Lerviaa ei enää ikinä osteta. (Lervia on meillä yleisnimitys Lidlin surkealaatuiselle elektroniikalle. Se ensimmäinen ompelukoneeni nimittäin oli merkiltään Lervia.)

Mutta koska kunnolliset tehosekoittimet maksavat aika huiman paljon, arvelin, että voin harjoituksen vuoksi hankkia ensimmäisen koneeni Lidlistä halvalla (26,90e). Onhan tässä se vaara, että vekotin jää käyttämättä, jos en innostukaan smoothie-elämästä.

Kone vaikuttaa ainakin vielä aivan kelvolliselta. Ja jos ompelukoneista tuttu sääntö "mitä painavampi, sen parempi", pätee myös tehosekoittimiin, tämähän on huippulaatua.


Toinen riskialtis hankintani oli kirkasvalolamppu. Tuossa se nyt pönöttää tietokoneen vieressä ja saa luvan olla hintansa arvoinen.

Kyllä kelpaa töitä tehdä, kun energiat loimottavat suoraan silmiin, eikö vaan?


Muutenkin toimistossa on nyt piristyneempi tunnelma, sillä sain viikonloppuna sen viimeisenkin seinän valmiiksi. Viiden euron poistotapettirulla riitti koko seinän alueelle. Tapettisuikaleiden väliin jätin näkyviin keltaista maitomaalia ja maalasin vielä violetit raidat.


Koska tapetti ei ollut tyyliltään sitä, mitä olin toivonut löytäväni, halusin koristella sitä värikkäämmäksi. Kukkatapetista tulivat mieleen linnut ja perhoset, niinpä keksin kiinnittää siihen keltaisia ja pinkkejä perhosia. Googlen kuvahaulla löytyy hyvä valikoima perhosia. Ne minä tulostin ja leikkasin irti. Kiinnitin ne toistaiseksi nuppineuloilla seinään. Ajan kanssa näen, miten tulostuspaperi käyttäytyy seinällä. Jos hyvin, saatan vaihtaa nuppineulat liimaan.

Nyt tietysti allastason kerniliina pitää vaihtaa. Ja ehkä myös nuo kaapinovien ruutukankaat.


Palataanpas takaisin synkkyydentorjuntaan. Henkisen jaksamisen perusta on fyysinen terveys. Olen siis aloittanut D-vitamiinien ja kalaöljyn napsimisen ja tehnyt liikuntasuunnitelman. Kaksi kertaa viikossa ohjattua vesijumppaa, mahdollisimman paljon ulkoilua ja kunhan lumet tulevat, nivelystävällistä hiihtoa. Ostin myös tarjouksena olleen möykkyisen hulavanteen. Väittävät sen olevan tehokas kiinteyttäjä.

Sittenpä ei kai tarvitakaan muuta kuin itsekuria.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Perhosia seinälle


Olen pitkästä aikaa ollut iloinen sisustaja! Tässä pieni kurkistus tuloksiin, mutta kunnollisia kuvia varten joudun odottelemaan taas valoisaa päivää.

En tiedä, onko kirkasvalolampulla todella voinut olla vaikutusta jo kahden aamun käytön jälkeen, vai onko kyse enemmän psykologiasta, mutta sateesta ja synkkyydestä huolimatta olen ollut erinomaisen aikaansaava.


Eilen kun istuin sängyllä pukeutumassa, havaitsin uuden ihanan väriyhdistelmän, jonka muodostivat sukkani ja aluslakana. Tumma violetti ja limenvihreä - mitä herkkua! Tuli sellainen olo, että haluan taas monta huonetta lisää, jotta voisin toteuttaa kaikki sisustukselliset mielihaluni. On vielä niin paljon värejä, joita haluaisin päästä käyttämään ja niin monta ideaa, jotka olisi kiva toteuttaa.

Mutta välillä on pakko vaan tyytyä siihen, mitä on, ja ihailla värikarnevaaleja vaikka netissä. Klikkaapa tästä ja ihastu. Tuollaiseen värinkäyttöön minäkin haluaisin kyetä!

lauantai 22. syyskuuta 2012

Päivän pohdinnat


Mitenkäs sitä tämän viikonlopun käyttäisi? Tärkeintä olisi rapsutella ikkunanpokia, toiseksi tärkeintä olisi leikata tiskirättejä, kolmanneksi tärkeintä tehdä vaiheessa olevia graafisia töitä. Mutta kaikkein eniten minun tekisi mieleni tehdä sitä vähiten tärkeintä eli tapetoida toimiston seinä.


Mutta kuka tietää, mikä on tämä hämmentävä eliö, joka syksyisin puskee esiin lahonneen portaan lomasta? Se on noin sormen mittainen, huokoinen ja näyttää siltä, kuin se olisi dipattu sulaan suklaaseen. Ja se lemuaa aivan uskomattoman pahalta.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Alppimaisemissa


Jos ette tietäisi, niin mihin päin maailmaa sijoittaisitte tämän maiseman? Minä näen siinä Etelä-Saksasta alkavat Alpit. Komeaa metsää, jylhää kalliota, kuohuvaa vettä ja linna.
(Vrt. Neuschwanstein)


Mutta Imatrallahan tässä tietysti ollaan. Juuri nyt Imatra on parhaimmillaan, sillä tavallisesti täysin vedetön koskenuoma kohiseekin taukoamatta.


Saimaan pinta on niin ennätyskorkealla, että vettä juoksutetaan Vuoksen kautta pois. Koski kohisee kellon ympäri koko syksyn ajan. 


Tavallisesti tätä kauneutta saa katsella vain kesäiltaisin vartin verran kerrallaan keskellä väkijoukkoja. Kesäisiin koskinäytöksiin kuuluvat lisäksi kaiuttimista pauhaava musiikin jyske ja vaijerihissi, jolla huimapäät ylittävät vesimassat. Ei siis mitään luontoelämystä, vaan tarpeeton spektaakkeli.

Mutta nyt koskea voi ihailla kaikessa rauhassa, kuunnella sen jylinää ja tuntea liikkuvan veden aiheuttama ilmavirta. Mielestäni vesimäärä vaikuttaa nyt suuremmalta, kuin kesän koskinäytöksissä. Kuohut tavoittelevat kallioita kovin korkealla.


Silta on niin märkä, ettei sinne voinut kameraa viedäkään. Vesihuntu nousee korkeuksiin ilmavirran mukana. Mahtaa olla liukasta, kunhan pakkaset alkavat.

Minusta on ihanaa, että veden annetaan virrata tällä lailla. Tästä saa pienen tuntuman siihen, mitä Imatrankoski voisi olla ja mitä se on joskus ollut. Silloin ennen voimalaitoksen tuloa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Pieni ikkunapäivitys


Minulla on viime kuukausina ollut töitä enemmän kuin koskaan yrittäjyyteni aikana. Toki riskirättiepsiodi teetti hurjan määrän lisätyötä ilman tienestiä, mutta sen lisäksi muitakin hommia on ilmaantunut yhteen syssyyn normaalia enemmän. Tänään olen kuitenkin jättänyt työnteon sikseen ja paneutunut ikkunoihimme. Oli niin kaunis päivä, että se oli kertakaikkiaan pakko omistaa ikkunashowlle.

Meillä on vihdoinkin hyvät raaputtimet. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, mutta olisipa ollut kiva, jos olisimme ymmärtäneet heti alkuunsa uhrata joitain kymmeniä euroja asiallisiin välineisiin. Maalinraaputtelu helpottui uskomattoman paljon uusilla työkaluilla.

Maalinpoiston jälkeen olemme öljynneet pokat pellavaöljyllä. Erityisesti uudet puuosat on öljyttävä huolellisesti. Öljyämisen jälkeen vuorossa on ollut maalaus. Valitsimme Uulan pellavaöljymaalin, jota olemme hieroneet pokiin aivan henkäyksenohuen kerroksen.


Työhuoneen kahden ikkunan pokat ovat nyt viimeinkin kuivahtaneet sen verran, että niitä pystyy käsittelemään. Ruosteenestomaalilla spreijatut helat kiinnitetään takaisin paikoilleen alkuperäisillä ruuveilla.

Kahdeksan ikkunaruutua on nyt valmiina kitattaviksi. Se onkin Sulon heiniä.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Keppari hypäten hirnuu


Siskontyttöni on kärttänyt keppihevosta jo vaikka kuinka kauan ja eräänä kesäisenä päivänä Sulo totesi hänelle, että "Sussuhan voi tehdä siulle sellaisen." Minä, kyseinen Sussu, kurtistin kulmiani, että jassoo, kiitoksia kunniasta.

Sen jälkeen lapselta on tullut tekstiviestejä tasaiseen tahtiin, että mites se keppari. Nyt minulla viimeinkin alkaa työsuma hellittää ja ryhdyin eilen hevostoimeen. Kodin Kuvalehden sivuilta löytyi kaavat ja ompeluohjeet. Minusta kyseisen hevosen avonainen suu näytti lähinnä avonaiselta haavalta, joten päätin tehdä suljetun suun.

Virhe. Sulo tiesikin, että avonainen suu on olennaisen tärkeä ominaisuus keppihevosella. Se liittyy suitsimiseen.


Oli oikeastaan hyvinkin mukavaa tehdä näin pitkästä aikaa jotakin muuta käsityötä kuin töitä. Mutta eikö tuo polle teistäkin näytä enemmän muumilta kuin hevoselta? Silmäkin on ihan väärässä paikassa ja aivan liian suuri. Pelkäänpä, että siskontyttö tyrmää koko tekeleen. Joudun takuulla tekemään vielä uuden.


Palataanpa takaisin minun omalle mukavuusalueelleni eli kankaanpainoon. Minulta on toivottu kovasti, että pyyheliinat palaisivat valikoimaan, ja niin on nyt tapahtumassa. Rupesin painamaan puolipellavaisia pyyhkeitä joulumyyntiä varten.