tiistai 23. tammikuuta 2018

Raportti unelmasta


Kaksi viikkoa matkailuautossa oli hyvä kokemus, oikeastaan aivan mahtava. Vaikka minua kidututtaa se, paljonko rahaa tähän reissuun upposi, ymmärrän, että sijoitus oli tarpeen. Haaveet omasta retkeilyautosta ja reissuelämästä ovat olleet niin sitkeitä, että oli todella paikallaan pienesti kokeilla, mitä se vanlifetodellisuus oikein olisi.

Ensimmäisen parin päivän jälkeen olin aivan raivopäinen ja vahvasti sitä mieltä, että ei ikinä enää. Halusin palauttaa auton ja etsiä hotellin loppuloman ajaksi. Mutta onneksi en tehnyt sitä. Koko ensimmäinen viikko auton kanssa oli kuitenkin aika stressaava, koska en ole koskaan ennen ollut tekemisissä matkailuautojen kanssa ja minulla oli paljon opeteltavaa. Epävarmuus kalliin auton kanssa seikkailusta oli väsyttävää, koska auto ei ollut oma. Pari itkuakin tuli ulvottua, kun aina tuli eteen jotain, mitä en tajunnut tai osannut. Mutta kaikesta selvisin. Hätäpuhelu Sulolle, WhatsApp-viesti auton vuokraajalle tai avunpyyntö vieressä majailevallle vanliferille ratkaisi tilanteen. Ekan viikon jälkeen auto olikin sitten käynyt tutuksi ja epävarmuus vaihtui rentouteen.


Tärkein oppi tältä reissulta oli se, että vanlife ihan oikeasti on sitä, mitä kaipaan. Se valtava vapaus, kun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään suunnitelmia edes tunniksi eteenpäin, eikä olla riippuvainen julkisista kulkuvälineistä! Sitä vaan liikkuu, jos tekee mieli ja on paikallaan, jos tekee mieli ja syö silloin, kun tulee nälkä. Menee nukkumaan, kun nukuttaa ja herää, kun herää. Mikä ihana olotila onkaan elää vain hetkessä! Kamala klisee, mutta niin totta! (Tätä tekstiä kirjoittaessani Sulo tuli kysymään, mikä on tämän päivän aikatauluni ja mihin aikaan hän panee auton lämmitykseen, jotta voidaan lähteä ostamaan pesukonetta. Minä meinasin ihan lamaantua. Liian vaikeita kysymyksiä.)


Sain myös varmuuden sille, minkä jo olin tiennytkin, eli että tehdasvalmisteinen matkailuauto ei koskaan tule olemaan minulle vaihtoehto. Vihasin sitä ahtautta. Vaikka auto oli megalomaanisen iso ja tarkoitettu neljälle hengelle, en meinannut mahtua elämään siellä edes yksinäni.  Kaikki kaapit olivat ihan typerän kokoisia ja muotoisia, eivätkä täyttäneet tarkoitustaan. Jääkaappi oli melkein yhtä suuri kuin meillä kotona, vaikka aivan pieni olisi ollut käytännöllisempi.

Suihku oli ihan kaikista naurettavin keksintö, ja minusta oli helpompaa peseytyä vadissa. Kasettivessa kuvotti minua kemikaalinhajuineen ja osoittautui todella huonoksi ratkaisuksi saarella, jossa on vain yksi paikka säiliön tyhjentämiseen. Niinpä lakkasin pian käymästä auton vessassa ja käytin yleisiä vessoja ja luontoa. Harmaavesisäiliö aiheutti minulle tuskan hetkiä, kun löyhkäävä vesi tuli ylös suihkun viemäristä aina ajon aikana. Siihen paljastui syyksi, että autonvuokrausfirma ei ollut tyhjentänyt tankkia ja se oli jo valmiiksi tupaten täynnä.

Jos halusi sytyttää valot tai laskea vettä, piti ensin ohjauspaneelista laittaa sähköt päälle. Koin tämänkin tosi vaivalloiseksi ja käytinkin paljon omaa taskulamppuani ja kanisterivesiä. Kännyköiden lataaminen hupiakkusätösten kanssa oli pelottavaa, kun akku löi kipinää ja invertteri piippaili. Näiden kokemusten jälkeen oman auton sisustus- ja tekniikkaratkaisut ovat kirkastuneet huomattavasti.


Minut yllätti positiivisesti se, miten helppoa isoa autoa olikin ajaa ja miten vähän se kulutti polttoainetta. Autoa oli jopa helpompi peruuttaa, kuin omaa kirpunkokoista Salomeani, joka muuten nielee bensaa ihan saman verran kuin tämä jättiläinen dieseliä. Kun tähän mennessä olen ajatellut, että sen minun tulevan retkeilyautoni täytyy olla pienin mahdollinen, niin nyt olen todennut, että isohan se saa olla ja siinä on ehdottomasti oltava korkeutta niin paljon, että pystyn seisomaan suorana sen sisällä.

Vain sen ainoan kerran, kun vahingossa ajauduin serpentiinitielle, oli ajaminen aivan silkkaa kauhua. Minulla oli sama tunne, kuin sellaisia videopelejä pelatessa, joissa ajetaan kilpa-autoilla. Mutta tässä pelissäpä olisin kuollut ihan oikeasti, jos olisin sinkoutunut rotkoon. Kun tie on justiinsa samanlevyinen kuin auto ja missään ei voi kääntyä ympäri, on ainoa vaihtoehto vain jatkaa mutkittelua ylemmäs ja ylemmäs ja toivoa, ettei kukaan tule vastaan, eikä rengas lipsahda reunan väärälle puolelle. Hirveä kuolemanpelko siinä oli. Sen jälkeen minä opin tarkistamaan reitit etukäteen karttaohjelmilla.


Nykytekniikka oli muutenkin aika oleellisen tärkeä osa reissun onnistumista. Park4night-sovellus auttoi hienosti yöpymispaikkojen löytämisessä, karttaohjelmat ja navigaattori reittien valinnassa. WhatsAppilla sujui yhteydenpito tyydyttävästi autonvuokrausfirmaan, jonka kanssa oli pakko kommunikoida espanjaksi. Minun puhe-espanjani on ihan surkeaa, mutta kirjallisesti pystyn paremmin tulemaan toimeen. Kiitän lämpimästi EU:ta roaming-maksujen poistamisesta. Oman puhelimeni liittymään kuuluu 10 gigatavua nettiaikaa kuukaudessa ulkomailla ja kahden viikon aikana kulutin siitä vain alle neljä gigaa, vaikka käytin nettiä ihan reippaasti.


Pieni pettymys tuli siitä, että jouduin enimmäkseen yöpymään melko urbaaneissa paikoissa, kuten uimarantojen lähellä. Olin kuvitellut ajelevani aina jonnekin autiomaan ja meren yhtymäkohtaan, mutta totuus iski vasten kasvoja jo ensimmäisenä yönä. Päällystämättömät tiet olivat pahempia kuin Venäjällä ja aika vahvasti tuntui niissä kivikoissa pomppiessani siltä, ettei vuokra-autolla kannattaisi ajaa metriäkään moisissa olosuhteissa. Lisäksi puhelinyhteyttä ei ollut missään ei-missään, jossa mieluiten olisin hengaillut. Ei tuntunutkaan hyvältä olla ilman mahdollisuutta soittaa apua, jos jotain tapahtuisi. Yllätyksekseni totesin myös, että minusta tuntuikin mukavalta majailla alueilla, joissa oli muutama muukin reissupaku tai matkailuauto, kunhan eivät ihan kyljessä kiinni olleet. Se toi turvallisuuden tunteen.



Palataas vielä auton ominaisuuksiin. Tämä kyseinen auto oli sisältä sellainen ruma, beige ja muovinen, niinkuin matkailuautot tapaavat olla, ja sekin vain vahvisti sitä tunnetta, että itserakennettu pakettiauto on oikea ratkaisu. Miksei liikkuva koti voisi olla yhtälailla sievä ja viihtyisä, kuin talossa sijaitseva kotikin? On tärkeää nähdä ympärillään kauneutta.

Auton sisätilojen suunnittelu täytyy aivan ehdottomasti aloittaa sillä, että kerää ensin kokoon kaiken tarvittavan tavaramäärän juustohöylästä alkaen ja rakentaa säilytysratkaisut sitten nimenomaan näille varusteille sopivaksi. Eipä sitten tarvitse kuunnella astioiden sinkoilua liian väljissä laatikoissa tai vesikanistereiden kaatuilua komeron lattialla. Tai roikottaa roskapussia pelkääjän paikan käsinojassa, kun autossa ei ole roskiskaappia! Sängyn täytyy olla ihan kunnollinen, sillä myös autossa pitää pystyä nukkumaan hyvin; ei se auton pedin patja ole yhtään vähempimerkityksellinen kuin oman kodin sängyssäkään!


Voitte arvata, miten paljon minua polttelee jo alkaa rakentaa omaa autoa. Piirustukset ovat tietysti jo valmiina ja lista mukanakulkevista käyttötavaroista. Auto puuttuu. Ja järki...

Nimittäin tässä kohtaa voi alkaa miettiä sitä, millä ajalla sillä autolla sitten matkailtaisiin. Jos minä voin riipaista itseni irti arjesta talvella kuukauden ajaksi, niin siinä ajassa ehtisin justiinsa ajaa jonnekin, jossa sää olisi edes siedettävä, ennenkuin joutuisin jo lähtemään paluumatkalle. Ja tätä kotia ei voi jättää yksinään, joten taas olisi jätettävä Sulo pois matkasta, vaikka haluaisin niin kovasti jakaa tällaisen reissuilun hänen kanssaan. Ja sitten on tietysti nuo kaksi myyrää, jotka pikkuhiljaa ovat oppineet luottamaan meihin yhä enemmän ja joiden sysääminen johonkin uuteen kotiin olisi aika kova paikka.

Minä olin se, joka halusi rautatieaseman ja marsut, joten aika tylyltä tuntuisi syksyn tullen jättää ne kaikki yksin Sulon niskoille ja lähteä muuttolintujen perässä kohti ihmiselle sopivaa ilmastoa. Eli tässä on se pyhä kolmiyhteys, joka pitää minut tiukasti erossa haaveideni kulkurielämästä: Sulo, talo, myyrät.

Ja se raha. Mitään tosi vanhaa räyskää pakua en uskaltaisi ostaa ja uudempiin ei ole varaa. Auton muuttaminen matkailuautoksi ei sekään ole suinkaan ilmaista, vaikka sen itse nikkaroisikin. Ja jollain pitäisi reissun päälläkin elää; pitäisi ainakin ymmärtää, millaiset vehkeet tarvitaan, jotta graafisia töitä voisi tehdä autosta käsin. Ja sitten pitäisi vielä olla rahaa hankkia ne.



Eläkeikään on matkaa vielä 25 vuotta. Viimeistään silloin tämän haaveen voi toteuttaa, jos terveys kestää ja olen ylipäänsä hengissä. Mutta jos joudun nyt taas torimuijaksi, niin sitten en en kyllä epäröi yhtään auton laittamista! Postin työkavereilta olen kuullut, että väkeä on jo vähennetty poissaollessani ja sillä perusteella minun tuskin tarvitsee kuvitella lähteväni tästä seuraavaksi postia pläräämään. Ihan heti en jaksa vielä orientoitua yritykseni töihin saati rättien tulevaisuuden pohtimiseen, sillä tänä aamuna minä yritän sopeutua vasta tähän kuivaan pakkasilmaan, joka jo tukki hengitystieni ja muutti hetkessä käteni karheiksi.

Mutta pikkuhiljalleen minä taas sopeudun.