Tarinani tyhjät kohdat

Minua häiritsee se, että tässä blogissa on useamman vuoden aukko. Takuulla olen ainoa ihminen maailmassa, jota moinen voi häiritä, mutta silti tunnen suurta tarvetta paikata sitä aukkoa kertomalla nyt jälkeenpäin vaiheistani myös siltä ajanjaksolta, jolloin en blogannut.

Minun pitäisi siis kirjoittaa erostamme. Mutta enpä aio sitä tehdä, koska haluan suojata Sulon yksityisyyttä. Minua myös hirvittää avata teille noita tapahtumia, koska joudun kertomaan omat vastenmieliset tekoni. Sen aika kuitenkin tulee vielä, mutta toistaiseksi niistä kertominen ei tunnu minusta turvalliselta. Olen yhä haavoilla sen nimeltämainitsemattoman keskustelupalstan takia, ja pelkään, että joku sen ilkeimmistä kirjoittelijoista saattaa lukea tätä blogiani. Susanna-viha leiskuu yhä sielläpäin ja tekee minusta vainoharhaisen.

Minun pitäisi myös kertoa reissustani Espanjassa. Sen kirjoittaminen vaatisi pitemmän rauhallisen hetken, jotta pääsisin muistoissani takaisin niihin tunnelmiin. Olisin halunnut kertoa siitä kaikesta jo monta viikkoa sitten, mutta kirjoittamisen kannalta otolliset ajat upposivat Danielin kanssa kirjoitteluun, ja sitten aloitinkin työllisyyskoulutuksen. Nyt minun aikani on kovin rajallista, mutta yritän lähipäivinä silti ottaa käsittelyyn häshtäk vänlaif -teeman.

Minun pitäisi näyttää teille, millainen tämä kotini oli, kun ostin tämän ja millaiseksi tämä on minun käsissäni muuttunut. Pitäisi kertoa sekin, miksi menin ostamaan yläkerrasta toisenkin asunnon, vaikka tiesin jo varsin hyvin, mikä uppoava laiva tämä talo on.

Minun pitäisi kertoa Heilastakin. Sen teen nyt. Hänen yksityisyytensä takia olen kuitenkin päättänyt rajoittaa hänestä puhumisen minimiin. Sen verran uskaltanen kertoa, että sekaannuin häneen jo Majiksella asuessani. Seurasi vinhaa vuoristorataa, ja aika monta eroamista ja yhteenpaluuta, ennenkuin saavutimme tämän tasaisehkon statuksen, joka nyt on välillämme vallinnut kaksi vuotta. Olemme yhdessä, mutta erikseen. 

 Minun ongelmani parisuhteissa on aina ollut se, että imen itseeni kumppanini identiteetin. Kadotan omat tapani ja harrastukseni ja jopa elämänkatsomukseni. Muutun enemmän kumppanini kaltaiseksi. Nyt avioeron jälkeen olen yrittänyt kaivaa esiin sitä, kuka minä olen, eikä se ole ollut mitenkään helppo prosessi. Mutta omaksi yllätyksekseni olen monella tavalla muuttunut takaisin sellaiseksi ihmiseksi, jollainen olin parikymppisenä. Minulle onkin hyvin tärkeää olla nyt hukuttamatta itseäni Heilan identiteettiin. 

Meillä oli varsin paljon kilometrejä välillämme jo silloin, kun minä asuin Salossa ja myös sittemmin, kun muutin takasin Imatralle. Niin paljon, että työttömille oli hankalaa pystyä kulkemaan tuota välimatkaa toistemme luo. Vuosi sitten Heila muuttikin tänne ja kilometrit välissämme kutistuivat metreiksi. Me emme asu yhdessä - kumpikaan meistä ei pidä sellaista hyvänä ideana. Mepä olemme naapureita. Tällainen järjestely tukee oman identiteettini säilymistä. Emme koskaan edes nuku yhdessä. Meillä on erilaiset vuorokausirytmit, joten kummankin unen laadun kannalta on parempi kömpiä omiin peteihin yöksi.

Ympärilleni kasvoi jonkunlainen itsesuojelun muuri, kun Sulosta erotessani menetin ihan kaiken. En enää koskaan halua rakentaa mitään osaa elämästäni toisen ihmisen varaan. En halua jakaa kotiani, autoani, ammattiani tai harrastuksiani kumppanini kanssa. En halua ikinä enää joutua siihen tilanteeseen, että joudun täysin tyhjän päälle. Oikeastaan en enää halua edes tottua nukkumaan toisen vieressä, koska jos sen toisen menettää, menettää myös nukkumisen taidon. Pitkän parisuhteen päättyminen oli jo itsessään minulle ihan tarpeeksi helvetillinen kokemus. Kun siihen yhdistyi vielä kodin, työn ja harrastusten menettäminen, minulla ei ole sanoja sen kokemuksen kuvaamiseen. Ihmettelen yhä, että olen selviytynyt siitä kaikesta näinkin hyvin. Ehkä minä todellakin olen vahvempi kuin ymmärränkään. 

Minulla oli täysin horjumaton usko siihen, että olisin Sulon kanssa lopun elämääni. Sellaista uskoa minulla ei ole Heilan suhteen. Meillä on molemmilla sen sortin henkiset haavat, että sitoutumisessa on kummallakin haasteita. Me emme lupaile toisillemme elävämme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti, tai tukea ja rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Minä en muutenkaan enää haaveile tulevaisuutta juuri viikkoa pidemmälle. Minusta on tullut entistäkin pessimisitisempi ja kyynisempi. Mikään muu ei ole varmaa, kuin muutos, joten on turhaa rakennella suunnitelmia. Minusta tuntuu kuitenkin tärkeältä yrittää tehdä kustakin kuluvasta päivästä niin hyvä, kuin sen on mahdollista kulloisillakin resursseilla olla. Pienet ilot merkitsevät paljon, vaikka tulevaisuus olisikin musta aukko. 

ADHD-diagnoosin saaminen ja sen myötä itseni ymmärtäminen on auttanut minua tajuamaan myös ne hankaluudet, joita pari- ja muissakin ihmissuhteissani on syntynyt ja tulee aina syntymään. Minulla on ollut aina jonkinlainen käsitys siitä, että olen "hankala tyyppi", mutta nykyisin osaan jo eritellä, mitä se pitää sisällään. Osaan myös jossain määrin jo huomata, mitkä ominaisuuteni ovat niitä ADHD-piirteitä, joiden kanssa on osattava joustaa. Sulo sopeutui kaikkiin minun erikoisuuksiini, ja teki minun elämästäni ihanan helppoa. Se kostautui sitten hänelle itselleen. Ei kannata tanssia aadeehoodeeläisen pillin mukaan! Toisaalta ei meikäläisiltäkään voi odottaa mitään ihmemuuttumista. 

Heilan kanssa me olemme tehneet valtavan työn siinä, miten olemme toisiamme opetelleet. Opettelu jatkuu yhä, mutta olen ylpeä siitä kaikesta, mitä olemme saavuttaneet. Tässä on kaksi perin juurin hankalaa, mutta kummallisen sisukasta (tai kovapäistä) tyyppiä yhdessä.

Nykyisellä tietämykselläni olen hämmentyneen kiitollinen siitä, että minulla yhä on sekä Sulo että Heila - se antaa minulle luottamusta siihen, että hankaluuksistani huolimatta en voi olla täysin toivoton tapaus.

Luulen, että tämän enempää Heilan ja minun horjuvasta parisuhteen rakentamisesta en täällä kerro. Jos tämäkin parisuhde räjähtää vielä käsiin, se ei ainakaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä minun tarvitse häpeäni takia lopettaa bloggaamista siinä vaiheessa. Ja voihan olla, ettei tämä räjähdäkään, vaan Heila vielä joskus kärrää minua pyörätuolissa vaippaostoksille ja minä kyselen, että kukas nuori mies se sinä olet!

Suunnitelmallisuudesta

Tässä kouluttautumiseni ensimmäisen kuukauden aikana olen huomannut, miten komeasti minulla on motivaatio kohdillaan Zoom-aamuina. Asettaudun ilolla koneen ääreen ja osallistun aktiivisesti päivän kulkuun. Mutta annas olla, kun on itseopiskelupäivä, niin ei yhtään innosta nousta sängystä ja ruveta hommiin. Onneksi meidän kotitehtävämme ovat pakollisia ja palautettavia, niin ne tulevat kyllä lopulta minultakin tehtyä. 

Olen ihan surkea itsekurin suhteen, jos ei ole jotain kunnollista syytä saada valmista. Liikkumisessa minun on kaikkein vaikeinta kurittaa itseäni. Minä ihan tosissani tarvitsisin personal trainerin, joka vahtisi, että hommat tulevat tehtyä ja antaisi kehuvaa palautetta. Minun viimetalvinen kuntosaliurani tyssäsi kesätaukoon, enkä saanutkaan sitä mitenkään syksyllä uudelleen käyntiin. Uutuudenviehätys oli poissa ja saavutetut tulokset menetettyjä. Olen yrittänyt pakottaa itseni salille, mutta se ei enää tuota minkäänlaista onnistumisen iloa ja niinpä jään helposti kotiin sohvalle makaamaan. Enpä olisi vielä ennen eroa uskonut, että minusta vielä sukeutuisi sohvanpohjan vakioasukki. Minusta, joka ei osannut olla hetkeäkään paikallaan, vaan aina oli tuhat rautaa tulessa.

Tänä aamuna oli 15 senttiä uutta lunta maassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt hoitamassa sen pois heti aamusta, kun se vielä oli kevyttä. Mutta minä viivyttelin iltapäivään asti ja vapisin sitten lumikolan jatkeena painavaksi kastunutta lunta työnnellen. Sohvalla minusta on tullut fyysisesti hirvittävän heikko. Ja kun en saa iloa mistään liikunnasta, on asetelma aika hanurista. Tätä elämää on kuitenkin jäljellä helpostikin yli 30 vuotta, ja sen takia olisi pakko jaksaa innostua pitämään kropasta huolta.

Aivan lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni liikuntasuunnitelmia, päivärytmisuunnitelmia ja työaikasuunnitelmia, mutten minä niistä koskaan onnistu paria viikkoa kauempaa pitämään kiinni. Kun sitten lipsun suunnitelmieni noudattamisesta, kaikki menee mössöksi. 

Meillä oli yhtenä kotitehtävänä laatia markkinoinnin vuosikello. Sumeilin sen kanssa aika pitkään, ennen kuin sain siitä otteen. Ajatelkaa, että olin täyspäiväinen yrittäjä 8 vuotta, enkä koskaan suunnitellut yhtään mitään etukäteen. Myyntitapahtumat olivat toki tiedossa, mutta niihin valmistautuminen oli aina sellaista herran haltuun -touhua. Mutulla minä käsityöyrittäjätaipaleeni läpi kävin, enkä suunnitellen.

Sen takia olikin aivan hassu tunne, kun sain vuosikelloni valmiiksi ja tajusin, että sitä noudattamalla minulle ei tulisi yllättäviä kiireitä ja ylimääräistä stressiä. Tämä tilanteeni on nyt oikeasti aika hirvittävän stressaava jo muutenkin epävarmuuden takia.

Minun viime vuoteni sujui hyvin. Sain vielä täyden työmarkkinatuen ja asumistuen, ja sen lisäksi onnistuin tienaamaan yritystoiminnallani keskimäärin yli 500 euroa kuukaudessa. Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa, jonka ansiosta sain korotettua työttömyyskorvausta ja vielä yhdeksäneuroisiakin parilta päivältä viikossa. Nyt kun hallitus haluaa polkea köyhät ja heikot lattianrakoon, olen epätoivoinen. Asumistuestani vietiin jo satanen. Seuraavaksi odottelen päätöstä työmarkkinatuen suuruudesta, koska minun yritystuloikseni katsotaan viimevuotiset tulot. Ymmärtääkseni työttömyyskorvauksesta siis tulee lähtemään pois noin 270 euroa nyt, kun 300 euron suojaosaa ei enää ole. Eli tullakseni toimeen minun olisi pystyttävä tienaamaan yrittämisellä 370 euroa enemmän kuukaudessa kuin viime vuonna. Ja ensi vuoden alussa menetän asumistuestani loputkin.

On siis pakko saada asiakkaita. Minun on ihan pakko alkaa oikeasti elättämään itseni tällä työlläni, sillä ei minusta palkkatyöläiseksi ole. Sen opin kuntouttavassa työtoiminnassa, että kivakin työpaikka tuhoaa minun muun elämäni. Niinhän kävi Postissakin taannoin. Graafisten hommien tekeminen oman kodin rauhassa on minulle se ainoa toimiva tapa tehdä työtä. 

Jos tämä ei nyt onnistu, joutunen lopettamaan yrityksen ja hakemaan toimeentulotukea. Se ei tule riittämään minun kuluihini, vaan siinä vaiheessa kai on sitten luovuttava Helmutista. Jos menetän Helmutin, menetän sen ainoan asian, jota odottamalla jaksan talvet nyt, kun ulkomaanmatkailuun ei enää ole mitään mahdollisuutta. 

Olisiko tässä nyt tarpeeksi syytä pysyä suunnitelmassa ja noudattaa vuosikellon määräyksiä orjallisesti? Työssäoppimisjakso kestää kuukauden ja se käytetään oman yritystoiminnan edistämiseen eli minä saan sen aikana hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea sitä, mistä ei voi asiakkaita laskuttaa, mutta joka on kuitenkin tehtävä. Olen saanut niitä hommia jo hyvin alkuun itseopiskelupäivinä ja viikonloppuina, kun olen laittanut verkkokauppani taas toimimaan ja kokeillut, millaiset kotisivut pystyn rakentamaan ilmaisilla pohjilla. Minua ärsyttää se, että taitoni nettisivujen rakentamisessa ovat jääneet ajastaan jälkeen niin paljon, että minun on turvauduttava blogipohjiin, joissa on valmiina mobiiliversio. Ensin kokeilin Wordpressiä ja nyt Bloggeria. Katson, rupeaako kumpikaan näkymään Googlessa, ennen kuin teen valinnan, kumpaan jään.

Olen siis todellakin istunut tietokoneella kokonaisen kuukauden putkeen ja se tuntuu kropassa. Säryt ja kankeus ovat taas osa todellisuuttani. Tavoitteenani on saada juhannukseen mennessä hommat tosi hyvälle mallille, jotta voin pitää kesällä puolentoista kuukauden loman. Pakkaan suppilaudan mukaani ja ajan Helmutilla ympäriinsä. Leikin ja piirrän ja lepään. Toista viime kesän kaltaista masennus- ja stressikesää en suostu kokemaan.

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

Yhteiskuntakelpoisuudesta

Palasin Imatralle helmikuussa neljä vuotta sitten. Ostin tämä asunnon samana keväänä ja muuttamaan pääsin kesällä. Sen jälkeen oli parempia ja huonompia aikoja, mutta yksi iso taakka minulla koko ajan oli niskassani. Eihän minulla ollut kerrassaan mitään taitoja, joilla elättäisin itseni. 

Yhteiskuntakelpoisuuspaineessani sain sitten keväällä 2021 hetken päähänpiston, joka vei minut opiskelemaan tradenomiksi. On hämmästyttävää, että 28 vuotta vanhalla ylioppilastodistuksella todellakin pääsee ilman pääsykokeita ammattikorkeakouluun. Totuus opiskelun vaatimuksista paljastuikin vasta koulun alettua. En pystynytkään mihinkään! Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä olevani aivan musertavan tyhmä. Jo pelkästään kaikkien verkossa olevien erilaisten oppimisympäristöjen tajuaminen kävi minulle melkein ylivoimaiseksi. En millään jaksanut lukea ammatillista tekstiä, ja jos yritin, en ymmärtänyt lukemaani. Tunsin olevani pelkkä nolo kakara, vaikka olin tuplasti muiden opiskelijoiden ikäinen. En pystynyt osallistumaan videopalaveripäiviin, koska en osannut keskustella kuten muut opiskelijat.

Ryhmäkeskusteluista lintsaamisesta aiheutui vain lisää häpeää. Olin niin erilainen kuin muut siinä ryhmässä. Minun kohdallani Teamsissä loistivat sateenkaarivärinen kukkatapetti ja sininen tukka. Kaikilla muilla oli valkoinen seinä ja siistit, vaaleat hiukset. Kaikki muut naamat tietokoneeni ruudulla näyttivät toistensa klooneilta ja jokainen niistä naamoista puhui kieltä, jota minä en. En saanut pakollisiakaan kursseja suoritettua ja yritin hiljentää huonoa omaatuntoani suorittamalla kivempia ja kevyempiä kursseja muiden oppilaitosten valikoimista. Olin jatkuvasti ahdistunut ja hädissäni, enkä nukkunut. Pääni täyttyi itsetuhoisilla ajatuksilla ja masennuin pahasti. Luovuttaminen ei silti tullut kysymykseenkään - mikä megahäpeä se olisikaan ollut!  

Olin todella huonossa jamassa, kun marraskuun alussa lähdin kaamospakomatkalle Fuerteventuralle. Siellä minä makasin hotellin parvekkeella ja itkin. Olin niin lopussa, etten jaksanut edes tehdä rakkaita erämaavaelluksiani tai kävellä mereen uimaan. Raahasin kaupasta herkkuja ja kävin hotellin uima-altaalla mykkänä vesijumppaamsasa iloisten turistien seassa. En kyennyt tapaamaan edes niitä paria tuttua, jotka saarella asuvat. Yritin suorittaa opintoja reissussakin, mutta ympäristönvaihdos ei tuonut mitään muutosta niistä selviytymiseen.

Vasta, kun työvoimatoimiston virkailijani sanoi minulle aivan suoraan, että nyt on viisainta keskeyttää opiskelu, minä tein sen. Se oli tuskallinen päätös, mutta huomasin pian, että kun olin saanut sekä opiskelun että terapian pois elämästäni, minun olikin yhtäkkiä helppoa olla. Olin nimittäin ennen matkaa päättänyt lopettaa terapiassa käymisenkin, koska olin kokenut sen vain pahentavan oloani. Olin kurkkuani myöten täynnä psykopuhetta, jolla maailmani oli täyttynyt vuodesta 2018 asti. Kun aloitin tuonkertaisen terapian, minussa oli muutamia vikoja, jotka kaipasivat fiksaamista. Vuodessa se vikalista kasvoi kilometrin mittaiseksi. Olinkin pelkkä kaikin puolin epäonnistunut paska, joka ei millään elämän osa-alueella kyennyt siihen, mihin normaalin ihmisen olisi pitänyt pystyä. (Nyt tiedän jo, mikä tuohon oli syynä, mutta sivuutetaan se nyt.)  

Palatessani Suomeen päätin aloittaa aivan oman terapiani, joka tarkoitti kaikkien velvollisuuksien minimointia sekä pelkästään kivojen asioiden tekemistä. Tällä "terapiallani" minä aloinkin voida aivan mainiosti. Koko talven ja kevään minä piirsin, neuloin, katsoin elokuvia, ulkoilin, askartelin, leikin ja kävin vesijumpassa ja kuntosalilla. Keskityin järkevään syömiseen ja tajusin hoitaa vaihdevuosiani. Minulla oli taas harrastuksia, joihin upposin pää suhisten. En juurikaan tavannut ketään muita kuin Suloa, koska ihmiset tuntuivat minusta riesalta. Kaikkien raskaiden ihmissuhteiden katkaiseminen hermostutti, mutta osoittautui lopulta vapauttavaksi. Työvoimatoimistokaan ei patistanut minua minnekään, koska tein satunnaisesti graafista suunnittelua. Vietin koko seuraavan kesän Helmutissa ajelemalla ympäri Suomea ja tapaamalla kavereitani. Olin onnellinen. Olin kepeä. Olin tyyni. Nukuin ihanasti. Ja tätä rauhallista eloa kestikin melkein puolitoista vuotta eli viime kevääseen saakka.

Siitä sitten alkoivatkin ne raskaat ajat, joista edellisessä postauksessani kerroin.

Nyt minä opiskelen taas etänä ja katselen Zoomin ruutua. Mutta tällä kertaapa en olekaan outo friikki, kun aiheena onkin "luovuus liiketoiminnaksi". Tässä porukassa on muillakin opiskelijoilla värikkäitä vaatteita, persoonallisia hiuksia ja haasteita löytää paikkaansa työelämässä. Muutkin ovat luovia, nauttivat käsillä tekemisestä ja innostuvat liian monista asioista. Ja tällä kertaa minä en myöskään ole tyhmä, sillä minulla on jo paljon pohjaa oman 13 vuoden yritystaipaleeni ansiosta. Olen tehnyt elämässäni jo kaksi liiketoimintasuunnitelmaa, joten tämän kolmannen tekemisessä ei tule olemaan ongelmaa. Saan toivottavasti kuitenkin jotain uusia ideoita omaan yritykseeni tai keinoja löytää asiakkaita, tai edes vähän itseluottamusta.

Olen oikeasti aina nauttinut opiskelemisesta. Yläasteella ja lukiossa parasta olivat oppitunnit ja pahinta välitunnit. Muiden koululaisten inhoamat kokeet olivat minulle jännittävää itseni testaamista. Vihasin reaaliaineita, mutta pänttäsin viimeisenä iltana ulkoa koealueen ja kokeiden jälkeen unohdin autuaasti kaiken "oppimani". Rakkaimpia aineita minulle olivat kuvaamataito ja käsityöt, vaikeimpia liikunta ja reaaliaineet. Matematiikkaan suhtauduin neuroottisella kunnianhimolla miellyttääkseni isääni. Ylioppilastodistuksessani olikin kirjaimia laajalta skaalalta. 

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan graafista suunnittelua, ja sen jälkeen aikuisiällä olen riemulla aina heittäytynyt oppimaan kaikenlaisia uusia taitoja. Olen käynyt lukemattomilla kursseilla ja hurahtanut aina johonkin uuteen, kunnes olen kyllästynyt ja keksinyt taas uuden harrastuksen. Kursseilla käyminen on tekemisen riemusta huolimatta tuntunut kuitenkin työläältä velvollisuudelta. Työelämäni on ollut samanlaista. Jo graafiseksi suunnittelijaksi valmistuttuani ihmettelin niitä, jotka haaveilivat vakituisesta työsopimuksesta. Minusta määräaikaiset olivat turvallisia, koska ne eivät tuntuneet elinkautiselta vankeusrangaistukselta. 

Olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Jokainen työpaikkani on väsyttänyt minut ja olen itse päättänyt lopettaa aina määräaikaisuuden päättyessä. Mieluisinta oli toimia käsityöyrittäjänä, mutta siihen suhtauduinkin kuin leikkimiseen - tein mitä huvitti ja milloin huvitti. Pienet elinkustannukset mahdollistivat sellaisen leikkiyrittämisen. Silti sekin poltti minut loppuun. Ei minulle koskaan ole tullut mieleenikään käyttää sanaa "burn out", mutta nyt ymmärrän, että sitä ne minun romahteluni ovat olleet siitä huolimatta, että tein vain osa-aikaista työtä tai jotain, mistä todella pidin. 

Normaaleilla ihmisillä on kokopäivätyönsä ja he hoitavat lapsensa, pitävät huolta parisuhteestaan, käyvät kaupassa ja asioilla, hoitavat ruoanlaiton ja muut kotityönsä, harrastavat zumbaa ja käyvät sukuloimassa ja ehtivät katsoa vielä jotain Putouksia ja Masked Singereitä. Minä sen sijaan olen ihan nuoresta asti ihmetellyt, millaisilla supervoimilla ihmiset elävät sitä elämää, joka normiksi on muodostunut. Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt, edes ajatuksen tasolla. Nyt minä tiedän, ettei heillä ole mitään supervoimia - on vain normaalit aivot. Kaikki muut eivät olekaan erikoisia, vaan se erikoinen olenkin minä!

Ja sen ymmärtäminen on minulla nyt alkanut. Minä katson koko 50 vuoden elämänhistoriaani aivan uudelta kantilta. Saisinpa rauhan katsella sitä ilman velvollisuuksia, jotka kuluttavat minut tainnoksiin.

Kuormittumisesta

Minulla alkoi eilen työllisyyskoulutus ja seuraavat kolme kuukautta minun pitää jaksaa reippaasti istua tietokoneella Zoomissa joka ikinen arkipäivä aamusta pitkälle iltapäivään. Sellaista elämää minulla ei ole ollut sitten 90-luvun, joten vähän jännittää, miten jaksan. Onneksi tämä tapahtuu kotona, enkä joudu lähtemään aamuisin minnekään. Saan ehkä siinä samalla tehtyä pyykinpesut ja jotain ruoanlaittoa tai vaikka piirtelemään. Toivon, etten kuormitu niin paljon, kuin kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, jossa kävin viime keväästä joulukuun alkuun asti. 

En olisi ikinä uskonut, että kolme lyhyttä päivää viikossa panisivat minut niin muussiksi. Tosin tuohon ajanjaksoon osui muitakin todella kuormittavia tapahtumia, joten pelkkää työtoimintaa en voi syyttää. Joka tapauksessa olin ihan totaalisen lopussa jo syksyllä. Menetin elämänhallintani aivan tyystin ja tuli taas kerran loppuunpalaminen.

Haasteet alkoivat jo keväällä, kun yhtäkkiä olikin paljon jaksettavaa ja hoidettavaa, eikä kesä tuonut helpotusta. Oli taloyhtiön loputtomat hallitushommat ja lämmitysjärjestelmän uusimisen suunnittelu. Oli yläkerran kämpän hallintaanotto ja sen remontoiminen yksin. Kyseisen asunnon ostaminen ja siitä koitunut velka. Maakaasun hinnan nousun aiheuttama järkyttävän korkea yhtiövastike. Taloyhtiön huono rahatilanne. Putkistosta paljastuneet ongelmat, jotka estivät maalämmön suunnittelemisenkin. Putkiremonttiin päätyminen ja sen viivästyminen meistä johtumattomista syistä. Yhtiöjärjestyksen uusiminen. Kaiken maailman kustannusten laskeminen. Taloyhtiön pihatyöt. Liiallinen sosiaalisuus kuntouttavan työtoiminnan takia. Paljon kesävieraita. Läheisen masennus. Yllättävän paljon graafisia ja kuvitustöitä. Kuollut tietokone ja uuden ostaminen. Uusien ohjelmien opetteleminen ja niiden kuukausimaksuista selviytyminen. Taidenäyttelyn loihtiminen viime tipassa. Helmutin hajonnut pakoputki ja etenevät ruostevauriot. 

Bensan hinta nousi törkeäksi, eikä minulla edes olisi ollut aikaa helmusteluun, joten vietin ihan koko kesän kotona. Porvarihallituksen uhkailut sosiaalitukien menettämisestä saivat minut jatkuvaan pelkotilaan. Lakkasin kokonaan lukemasta uutisia, koska niihin jo korona-aikana pesiytyi pelottelutyylinen kirjoittelu. Itärajan sulkeutuminen on koetellut minua henkisesti. Samoin Imatran hirvittävä näivettyminen venäläisten puuttumisen takia. Kiireestä johtuen lakkasin liikkumasta, ruokailuni muuttui epämääräiseksi ja herkuttelin taas holtittomasti. Lokakuussa alkoi unettomuus, joka hellitti vasta joulun jälkeen. Putkiremontti jouduttiin siirtämään ensi keväälle. Hallituksen puheenjohtajuus alkoi näyttäytyä minulle jo suorana tienä tuomioon kuolemantuottamuksesta ja katastrofiajatteluni kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Kiire venytti oman kotini alkovi- ja seinäremonttia ja kaaoksen keskellä asuminen sai pääni sekaisin. En ehtinyt harrastaa mitään rentouttavaa. Kiire aiheutti myös harmeja parisuhteeseen, kun yhteinen aikamme supistui yhteen tuntiin illassa katsellen kainaloittain Frendejä telkkarista. ADHD-diagnoosini aiheutti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin ja lääkekokeilut vituttivat. Läheisen ihmisen terveydentilasta johtuen olin syksyllä pari kuukautta apu- ja juoksutyttönä. Ja lopuksi joulukuussa vielä sattui yksi kalenterikatastrofi.

Luulisin, että tällainen olisi kuormittavaa ihan kenelle tahansa, mutta nyt tiedän, että ADHD:n takia minulla ei edes olisi mahdollisuuksia jaksaa tällaista kuten neuronormaalit ihmiset. Ei minun siis tarvitsekaan hävetä ja ihmetellä, miksen jaksa. Silti nolottaa perustella väsymistäni diagnoosilla. Ei kuulemma saisi vedota ADHD:hen, vaan pitäisi taistella sitä vastaan. Miksi? Jos minä ominaisuuksistani välittämättä vain painan eteenpäin kaikkien velvollisuuksieni alla, teen elämästäni helvettiä. Ja silloin, kun minun elämäni on helvettiä, minä masennun. En löydä mitään syytä elää sellaista elämää. Jatkuvan stressitilan ylläpitäminen on keholle tappavaa ja luultavasti tulee lopulta yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että saisin elää omalla simppelillä tavallani.

Sillon, kun olin Espanjassa Helmutin kanssa, minulla oli rauha sisälläni. Se oli ihana tunne. Vaikka olin masentunut ja yksinäinen ja välillä peloissani, minun päässäni oli sellainen rauha, jota en ollut kokenut ennen. Paikansin sen johtuvaksi velvollisuuksien puutteesta. Puhuin siitä silloin kavereille, ja sain osakseni ärsyttävää saivartelua velvollisuudesta noudattaa liikennesääntöjä. Enhän minä sellaista tarkoittanut. Vaan sitä, että kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Minä olin vastuussa vain itsestäni, eikä minun tarvinnut tehdä työtä. (Olin tuolloin sairaslomalla ja saanut ison veronpalautuksen.)

Sen ymmärrettyäni päätin, että järjestän elämäni niin, että siinä on mahdollisimman vähän muualta tulevia vaatimuksia. Onnistuin siinä sittemmin jo aika hyvin, kunhan ensin olin livistänyt Majikselta, tempoillut aikani parisuhdeyritelmän ja irtoseksisuhteiden verkossa, saanut hankittua kodin ja lopulta oppinut asumaankin siinä. Sitten koitti puolitoista vuotta ihanaa rentoa, rauhallista aikaa, jolloin keskityin piirtämiseen ja leikkimiseen. Vietin kesällä -22 kolme kuukautta kierrellen Helmutilla Suomea. Rauha oli taas päässäni. Minä koin mahtavan määrän inspiroivia elämyksiä ja tein rauhoittavia asioita. Vaihdevuosioireilustani huolimatta olin onnellinen. Ainoa riesani oli taloyhtiö, joka aika ajoin sai minut ahdistumaan.  

Mutta nyt olen todennut epäonnistuneeni täysin tavoitteessani. Viime keväästä saakka elämä on ollut pelkkää velvollisuutta ja vaatimusta, ja minun oikeasti täytyisi pystyä karsimaan niitä.

Työttömänä Imatralla

Kun tämä kirjoittelu on taas maistunut, niin innostuin myös vastaamaan paikallislehden kyselyyn siitä, millaista on olla työtön Imatralla. Siitä sitten päädyin lehteen asti. Se juttu on luettavissa vain tilaajille, ja kuten yksi kaveri vitsailikin, olen liian köyhä jopa lukemaan itsestäni. Sain kuitenkin kuvakaappaukset jutusta, ja koska toimittaja ei ole muuttanut kai mitään minun sähköpostistani, julkaisen tuon sähköpostini tähän. Viime päivistä viisastuneena yritän välttää näkemästä artikkelin kommentteja. Otsikko jo oli sillä lailla muotoiltu, että se puistatti minua. Työttömien lynkkaus netissä on ollut karmeaa viime aikoina, jopa Ylen uutisjuttujen kommenttikentissä.

- - - - - - - - - - 

Heippa!

Olen 49-vuotias yksineläjä. Olen ollut aikuisikäni aikana työtön pitkiä aikoja. Työelämään sopeutuminen on ollut minulle aina todella vaikeaa, ja palan loppuun erittäin helposti yleisellä mittapuulla. Tämä selittynee sillä, että minulla on diagnosoitu ADHD. Pidän itseäni osatyökykyisenä, vaikkei siitä mitään virallista todistusta voikaan saada.

Olen koko aikuiselämäni ajan yrittänyt löytää itselleni sopivaa tapaa elää. Olen ollut kokoaikatyössä sekä koulutustani vastaavalla alalla että ”hanttihommissa”. Olen ollut yrittäjä, olen opiskellut ja tehnyt osa-aikatyötä. Olen käynyt kuntouttavassa työtoiminnassa ja ollut täysin työttömänä. Näistä kaikista vaihtoehdoista henkisesti helpointa minulle on ollut olla kokonaan työtön. Vaikeinta on ollut kokopäivätyössä ja yrittäjänä, vaikka noina aikoina tulin tietenkin parhaiten toimeen taloudellisesti.

Tällä hetkellä olen osa-aikainen yrittäjä, mutta varsin pienten yritystulojeni takia olen oikeutettu täyteen työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen. Jos tällä lailla olisi mahdollista jatkaa, valitsisin juuri tämän yhdistelmän. Olen rahallisesti todella ahtaalla, mutta mielenterveyteni pysyisi tällä kombinaatiolla parhaiten kunnossa. Minun ei ole tarvinnut turvautua toimeentulotukeen kuin poikkeustilanteissa. Olen esimerkiksi saanut Kelan kustantamat monitehosilmälasit.

Kokemusta työttömän elämästä minulla on Imatran lisäksi Pirkanmaalta ja Varsinaissuomesta. Muilla paikkakunnilla kohtelu on ollut jopa nöyryyttävää, mutta Imatralla olen tavannut kaikkein upeimmat työntekijät, kun olen asioinut meitä syrjäytyneitä hoitavissa palveluissa. Imatran Aikuisten keskuksessa minulle on tullut tutuksi jokainen kerros. TYP:n eli ”työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun” asiakkuus on ollut minulle todella positiivinen kokemus. Siellä oikeasti otetaan ihminen vastaan kokonaisuutena, jota kuunnellaan ja jonka haasteisiin oikeasti paneudutaan.

Mielestäni myös mielenterveyspalveluihin on täällä helppo päästä ja niistä saa hyvin apua. Olen todella kiitollinen siitä, että mielenterveyden hoito on ilmaista palvelua toisin kuin fyysisten sairauksien hoito, joihin minulla ei aina ole edes varaa. Joudun miettimään tarkasti, voinko mennä hammaslääkäriin, fysioterapeutille tai lääkäriin. Jos vain on mahdollista selviytyä ilman terveyskeskusreissua, jätän menemättä, koska käyntimaksut ovat aivan liian korkeat. Joudun myös punnitsemaan, mitä lääkkeitäni pystyn milloinkin ostamaan eli kuinka siedettävää on kärsimykseni taso ilman mitäkin lääkettä. Esimerkiksi ADHD-lääkkeisiin minulla ei aina ole varaa, mutta vaihdevuosien hormonikorvaushoitoon revin rahat vaikka ruokakassasta.

Joudun karsimaan oikeastaan kaikesta. En käytä lainkaan alkoholia enkä tupakoi, ja silti rahani eivät riitä siihen, mikä jossain määriteltiin ”ihmisarvoiseksi elämäksi”. En kuluta rahaa juuri muuhun kuin ruokaan ja välttämättömyyksiin. En osta eineksiä, vaan teen edullista kotiruokaa. Söisin mielelläni terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin minulla nyt on varaa. Inhoan kaupassa käyntiä, koska kaikkien ihanien ruokien ja tavaroiden näkeminen aiheuttaa haluja ja tarpeita. Tykkään käydä Lidlissä, jossa pienen valikoiman ansiosta on helppoa tehdä vakituiset ostokset ilman ylimääräisiä houkutuksia. Joskus olen käynyt ruokakassijakelussa, kun on ollut todella tiukka tilanne. 

Vaatteeni teen itse kierrätyskankaista ja käytän ne loppuun asti. Ostan ainoastaan sukkahousuja ja alusvaatteita siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla reikiä täynnä. Kengät ovat suurin ongelma, koska niitä en pysty itse valmistamaan. Leikkaan ja värjään itse tukkani, ja kauneudenhoitotuotteita en käytä lainkaan. Kun elämä mahtuu kotinurkkiin, ei onneksi tarvitse näyttää edustavalta tai tuoksua kukkasilta. Huonekaluja, rakennus- ja askartelutarvikkeita ja kodin käyttöesineitä löydän käytettyinä Torista tai ilmaiseksi Facebookin roskalava-ryhmästä.

Harrastukseni ovat kotikeskeisiä. Piirrän, luen, katselen leffoja, askartelen ja teen käsitöitä. Mutta Imatra tarjoaa myös ihanasti mahdollisuuksia harrastaa ilmaiseksi liikuntaa ja kulttuuria! Pitkäaikaistyöttömänä saan sarjalipun uimahalliin. Kaiku-kortilla saan käydä katsomassa näytelmiä teatterissa. Virta-opisto tarjoaa tällä lukukaudella työttömille osallistumisen yhdelle kurssille. Tietääkseni työttömille on tarjolla myös yhteisiä liikuntaryhmiä. Ja sitten on vielä sekä kirjasto kaikkine palveluineen että taidemuseo, joihin toki pääsevät ilmaiseksi kaikki muutkin kuin työttömät. Kaikki tämä on minulle onnelliseksi tekevää luksusta!

Olen köyhästä perheestä, joten rahan pihtaileminen on minulle tuttua. Nykyisin se on kuitenkin käynyt aiempaa raskaammaksi, kun kaikki on kallistunut – erityisesti asumiskustannukset ja kulkeminen. Maakaasun hinnan vuoksi yhtiövastikkeeni on tolkuton. Eniten suren sitä, etten pysty matkailemaan. Pitkä, pimeä talvikausi on minulle todella vaikea ja muutenkin rakastaisin reissaamista. Kun minulla on rahaa, ostan sarjalippuja BioVuokseen. Näin varmistan sen, että huonoinakin kuukausina pääsen aina leffaan todellisuuspakoilemaan arkea.

Tiedän olevani pitkäaikaistyöttömien hyväosaisinta ”kastia”. Onnekseni minulla ei ole huollettavia, eikä vakavia fyysisiä sairauksia. Minulla ei ole velkoja. Asun omistusasunnossa, jossa on oma pihapläntti. Asuinalueeni on mielestäni Imatran viihtyisin ja Saimaan rannat ja kivat metsäpolut ovat aivan vieressä. Itselleni asuinympäristöllä on valtava merkitys henkiseen hyvinvointiin. Olen vielä toistaiseksi pystynyt pitämään autonikin, jonka ansiosta pääsen retkeilemään kesäisin omia nurkkia kauemmas.

Olen kauhuissani huhtikuussa voimaantulevista sosiaalitukien leikkauksista. Pelko niiden epäselvistä vaikutuksista elämääni on painanut jo niin pitkään, että jatkuva stressitila on verottanut nukkumistani ja jaksamistani.  Työttömyyskorvauksestani tulee tipahtamaan iso siivu ja samoin asumistuestani. Jälkimmäisen tulen menettämään kokonaan vuodenvaihteessa. Olen todennäköisesti viimeistään silloin pakotettu lopettamaan yritykseni ja hakeutumaan toimeentulotuen asiakkaaksi selviytyäkseni edes välttämättömistä laskuistani. En ymmärrä, miten tämä voi olla maan etu.

- - - - - - - - - - 

Kirjoitin tuon sähköpostini sillä lailla huolettomasti, etten punninnut sanomisiani. Niinpä siitä jäikin kauhu, miten ilmaiset teatterissakäynnit ja uimahalliin pääsyt mahtavat aiheuttaa kateutta työssäkäyvissä, jotka tämän kaiken lystinpidon kustantavat. Toisaalta minusta on kiva antaa julkisesti kaupungille kiitosta asiasta, koska jokainen pienikin virkistysmahdollisuus auttaa köyhien jaksamisessa.

Näytän tuossa varmaan helposti tuilla kikkailijalta, koska artikkelin aiheena oli, millaista on olla työtön Imatralla, eikä kertoa niistä syistä, miksi olen työtön. Erillisen artikkelin voisikin hyvin kirjoittaa vaikkapa siitä, miten ADHD-tyypeillä usein on elämänmittaisia vaikeuksia sopeutua työelämään ja sen vaatimuksiin ja miten kalliiksi meidän burnoutimme, masennuksemme ja sairaslomamme yhteiskunnalle tulevat, kun meiltä odotetaan sellaista, mihin emme pysty.

Kun toimittaja tuli ottamaan minusta kuvia, minulla oli jalassani rikkinäiset sukkahousut, jotka hauskasti näkyvät pääkuvassa. En halunnut pukea sinä päivänä ainoita ehjiäni, koska ne piti säästää puhtaina Helsingin-reissua varten. Tosin matkalla Helsinkiin viime lauantaina totesin, etteivät ne ehjät sukkikset sittenkään olleet ehjät. Kävin siis hienoakin hienommassa Aleksanterin Teatterissa puhkikulunein polvin. Sinne ei Imatran kaupunki sentään lippuja työttömille järjestä, vaan sain kutsuvierasliput tuttavalta, joka oli mukana Frendit-musikaalissa.

Olisin voinut kertoa lehdelle kaikista hauskoista tavoistani säästää. Meillähän on maakaasulämmityksen takia ihan törkeän kalliin vastikkeen lisäksi myös erinomaisen kallis kuuma vesi. Olen kääntänyt lavuaarien kuumavesipuolen kokonaan sulki, jotten vahingossa käyttäisi kuumaa vettä. Tiskaan sinkkutiskausta tai kuskaan tiskini Heilan tiskikoneeseen. Omassa suihkussa minun ei tarvitse käydä, koska minulla on se uimahallikortti, ja taloyhtiön saunaan pääsen halutessani kertamaksulla. Kesäisin minulla on rännin alla vesisaavi, josta kannan sisään vettä vessan huuhtelua varten. Säästö se on pienikin säästö! Enkä ole edes ainoa, joka tässä taloyhtiössä säästää vettä neuroottisesti.

Viime talvena, kun maakaasun hinta huiteli taivaissa, me pienensimme lämmityksen tosi alas. Tänä talvena olemme pitäneet huonelämmön 21 asteessa, kun kaasun hinta on ollut kohtuullisempi, vaikkakin yhä korkea. Vastikkeeni on lähes tuplaantunut siitä, mitä se oli kolme vuotta sitten. Silloin taloyhtiölle jäi rahaa remontteihin ja yllättäviin menoihin, mutta nyt me elämme sillä lailla reunalla, että mihinkään yllätyksiin ei ole varaa.

Kyllä minä olen kauhuissani sosiaalitukien leikkauksista, mutta yritän vain mennä päivä kerrallaan. Nytkin se huojentaa, että minulla on töitä kesken, jotka saan kevään kuluessa laskuttaa ja pärjään ainakin kesän. Eniten pelkään sitä, että joutuisin luopumaan Helmutista. Sen käyttö- ja rakkausarvo on huomattavasti suurempi kuin sen myyntiarvo. Kodistani minua ei varmaankaan pakoteta muuttamaan.

Yritystoiminnan vaikutuksia esimerkiksi toimeentulotukeen en vielä tiedä, joten toivottavasti en joudu sitä lopettamaan. Vaikka tienaan toistaiseksi sillä aika vähän, haluaisin pystyä tienaamaan enemmän ja sitä puolta yritänkin tässä jotenkin ottaa haltuun. Yrittäminen kun on myös identiteettikysymys. 

Pää kolmantena jalkana

Aikomuksenani oli, että kun olin saanut kirjoitettua kokemuksistani Majatalossa, olisin siitä luontevasti siirtynyt kertomaan ADHD:sta. Nyt diagnoosin saatuani koko elämäni on näyttäytynyt minulle toisenlaisessa valossa ja tottakai huomaan sen vaikutukset myös siinä, miten minulla sujui Majiksessa. Se tuli varmasti esiin noissa kirjoituksissanikin: vahva oikeudentaju, nopeat reaktiot ja voimakkaat tunteet, harkitsemattomuus, suoruus, seikkailunhalu, kivoihin tekemisiin keskittyminen vaikeiden sijaan, konfliktit ihmisten kanssa ja mitä vielä. Älyttömiksi kokemieni sääntöjen noudattaminen on ollut minulle aina ongelma, mutta en tiedä, kuuluuko sekin tälle kirjavalle oirelistalle. Samoin lupausten rikkominen on minulle aika mahdoton paikka, mutten tiedä onko sillä mitään tekoa ADHD:n kanssa.

Sitten tuo koko majisjuttu vähän eskaloitui ja en ole viimeisen kahden viikon aikana juuri muuhun pystynyt keskittymäänkään. Käyn neuroottisesti kurkkimassa Vauvan keskustelua, vaikka se tekee minulle huonoa. Käyn tällä hetkellä myös verkkaisesti "kirjeenvaihtoa" Danielin kanssa ihan omasta aloitteestani.

Ensin ajattelin, että toipumisprosessini Majatalon suhteen oli nyt saavuttanut sen pisteen, jossa oli luontevaa ensin kirjoittaa koko reissuni Majiksella julki ja sitten kohdata Daniel. Mutta ADHD-tietouden ansiosta minä tiedän, ettei asianlaita välttämättä ihan niin ole. Totta puhuakseni minulla on nyt tammi-helmikuussa ollut helvetin tylsää. Niin tylsää, että olin jo meinaamassa masentua pahasti, kun eläminen tuntui niin tarpeettomalta. Se on minusta yksi ADHD:n todella surullinen puoli. Että ihminen oikeasti voikin alkaa ajatella itsetuhoisia ajatuksia vain sen takia, että hänellä on tylsää! 

En nyt pystynyt järjestämään mitään dopamiiniöveriä itselleni esimerkiksi lähtemällä matkalle, koska olen tyystin rahaton. Lohnotin vain kotona ja odotin kesää ja suppailua. Sain kyllä hyvin tehtyä rästihommia pois ja töitäkin. Mutta voi tylsyys silti! Sitten keksin, että alan taas blogata. Tuntuipa kivalta pitkästä aikaa kirjoittaa enemmän kuin muutaman rivin verran ajatuksenpoikasia ja kuulumisia Instagramiin.

ADHD-ihmisen aivot tarvitsevat sitä, että koko ajan tapahtuu jotakin. Jos ei tapahdu muuten, niin sitä pannaan tapahtumaan. Tuo ei ole mitenkään tietoista toimintaa, vaan siellä aivoissani on joku asetus niin, että kun ne eivät saa dopamiinia, ne panevat minut tekemään jotain. En silloin tosiaankaan ajattele, mihin toimintani voi johtaa ja joskus käy sitten köpelösti. Aivoni tarvitsevat polttoaineekseen tavanomaista enemmän jännitystä, nautintoa tai uusia kokemuksia. Eli poks vaan eräänä päivänä päätin sen kummemmin seurauksia miettimättä copypasteta blogiani isolle keskustelufoorumille. Ja poks vaan eräänä yönä päätin laittaa Danielille viestin. Eipä ole ollut tylsää sen jälkeen. 

Vuoristorataa! Can´t live with it, can`t live without it. Se on minun elämäntarinani kiteytettynä. Olenkin aina ihmetellyt, miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu, kun monet muut elävät ihan tolkuttoman tasaista elämää. Viime syksynä törmäsin erääseen vanhaan tuttuun, jonka kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin. Hänellä oli elämässään kaikki samassa pisteessä kuin viime tapaamisellani. Samassa ajassa minä olin ostanut rautatieaseman, muuttanut toiselle puolelle Suomea, perustanut käsityöyrityksen, mennyt naimisiin, mennyt töihin, rakentanut reissupakun, eronnut, lopettanut käsityöyrittämisen, muuttanut taas toiselle puolelle Suomea, asunut kommuunissa, asunut autossa, ajanut Euroopan halki, palannut Suomeen, ostanut asunnon, korjannut suhteeni entiseen puolisooni, alkanut seurustella ja opetellut vielä taloyhtiön isännöinnin. Mielessäni ihmettelin, miten se toinen on jaksanut edes pysyä hengissä umpitylsässä elämässään. No, niillä neuronormaaleilla aivoillaan tietenkin. 

Ei kuulemma saisi vetää ADHD-korttia esiin ja puolustella omaa toimintaansa sillä. Minä ainakin vetelen sitä tässä vaiheessa aivan innoissani. Voisin vaikka tatuoida sen ranteeseeni ja vilauttaa sitä aina sopivan paikan tullen. Se, että olen oppinut ADHD:n tyypillisistä oireista, on muuttanut käsitystäni itsestäni. Se, että minulla on tietoa, auttaa minua myös huomaamaan. Ja se, kun huomaan, auttaa minua jarruttamaan. Osaan jo vähän jopa muuttaa käyttäytymistäni kesken pää kolmantena jalkana syöksyilyn.

Kävin syksyllä vertaisryhmässä. Se oli yhtä tunnemylläkkää, kun huoneessa olikin useampia niin kovasti minun kaltaisiani tyyppejä. Oli ihanaa ja huojentavaa saada selityksiä omille ihmissuhteilleni, työhistorialleni ja tuuliviireilylleni. Oli myös todella käsittämätöntä kuulla, miten neurotyypillisten ihmisten ajatusmaailma poikkeaa meistä. Minullehan tietysti oma pääni on aina edustanut tavallista ja normaalia, ja muiden ihmisten hidas reagointikyky asioihin ja vaimeat tunteet ovat olleet minulle vähän käsittämättömiä.

Sitten tuli kriisinpoikasta, kun minä en ollutkaan enää oma ainutlaatuinen itseni. Yksi toisensa jälkeen hassut pikku erikoisuuteni osoittautuvat vain tyypillisiksi ADHD-oireiksi. Se tuntui surulliselta. Mikä oli luonnetta ja mikä oiretta? Nyt yritän ajatella niin, että juuri minun aivoni tekevät minun luonteeni. Ja yhtälailla kuin on olemassa rauhallisia ja harkitsevaisia luonteita, on myös meitä sinkoilevia ja äkkinäisiä luonteita. ADHD luonteeni taustalla ei muuta minua ihmisenä, mutta siitä ymmärtäminen ja diagnoosin myötä mahdollisuus saada apua, saattavat auttaa minua luovimaan tässä yhteiskunnassa, joka on rakennettu palvelemaan neuronormaaleja.

Majatalosta taloyhtiöön

Yhden sortin yhteisö on tämä minun nykyinenkin asumismuotoni. Majiksessa opin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa - erimerkiksi hippien. Opin myös sosiaalisemmaksi eli viihtymään paremmin sellaisten ihmisten seurassa, joita en itse valitsisi seurakseni - eli ventovieraiden. Näistä opeista on ollut täällä hyötyä. Kuvittelin myös oppineeni siellä tunnistamaan omia rajojani ja myös pysymään niissä.

Olen täällä automaattisesti pyrkinyt jatkamaan majislaista hampaidenpesun perinnettä, eli ottamaan asiat puheeksi suoraan, kun on tullut hankaluuksia. Sepä ei sitten olekaan sujunut mitenkään hienosti - eiväthän nämä muut ole käyneet majiskoulua. Tässä taloyhtiössä on vallinnut vuosikymmenten ajan kyräilyn kulttuuri. Ei täällä kuulemma edes tervehditty naapureita, ennen kuin minä toin tullessani yhteisöllisyyden siemenen. Täällä valittiin mykkäkoulu keskustelun sijaan, huutaminen ystävällisyyden sijaan ja töiden tekemättä jättäminen yhdessä tekemisen sijaan. Onneksi vanhan koulukunnan väki on osittain muuttanut pois näiden kolmen ja puolen vuoden aikana ja uudenlainen kommunikaatiotapa on saanut jalansijaa. Nyt täällä jopa käydään päiväkahveilla naapureilla. Kyllä minullakin toki hermot menevät liian usein ja sanon välillä tosi pahasti tai otan nokkiini, mutta olen aika hyvä sitten pyytämään myös anteeksi pöljäilyjäni.

Kun ostin tämän asunnon, kuvittelin osakkeen olevan turvallinen vaihtoehto omakotitalolle. Täällä kun ei tarvitsisi ottaa isoja remonttilainoja omiin nimiinsä eikä olla yksin vastuussa mistään, kun on koko porukka yhdessä hoitamassa asioita. Asumistukeakin saa! No, se asumistuki minulta viedään pian pois nykyisen oikeistohallituksen toimesta, mutta yritän olla sitä nyt ajattelematta. Se katastrofi tulee sitten, kun tulee. Mutta sen olen jo todennut monesti, ettei tästä yhteisöstä olekaan vain hyötyä, vaan käytännössä vastuita ja velvollisuuksia voikin olla paljon enemmän kuin omassa talossa. Varsinkin hallitusjäsenillä ja erityisesti puheenjohtajalla. Saanko esitellä: se puheenjohtaja olen minä. Taloyhtiömme koostuu kahdesta talosta, joissa on yhteensä seitsemän asuntoa. Olen oppinut, että pieni taloyhtiö on hirvittävän haavoittuva, sillä yksikin ongelmallinen osakas voi viedä kaikki muut tuhoon. Pienessä yhtiössä olisi myös ihan pakko kaikkien osata ja haluta puhaltaa yhteen hiileen.  

Meillä hallitus toimii isännöitsijänä ja kaikki osakkaat kiinteistöhuoltona. Tämä on ensinnäkin rahakysymys ja toiseksi huonoista kokemuksista opittu ratkaisu. Kun minä tulin tänne, täällä oli kelvoton isännöitsijä, joka ei hoitanut hommiaan ja jota ei saanut edes kiinni mitenkään. Päätimme alkaa itse hoitaa isännöintiä. Kun saimme tältä entiseltä isannöitsijältä vuosien mapit haltuumme, kävi ilmi kaikenlaisia yllätyksiä, joista jätän teille kertomatta. Hänen kuprujensa selvittelyyn meni kuitenkin vuoden päivät - aina tuli jotain uutta outoa eteen. Minusta hulluinta oli se, ettei täällä kukaan ollut vahtinut isännöitsijän puuhia. Hän oli esimerkiksi ainoa, jolla oli pääsy taloyhtiön tilille. Nyt meillä on hyvä tilitoimisto, jolle minä toimitan tositteet ja useilla osakkailla on pääsy verkkopankkiin vahtimaan, etten tee hulluuksia.

Aluksi jaoimme hallituksen jäsenten kesken vastuualueita, mutta pikkuhiljaa huomasin, että muut jättivät lupaamansa hommat tekemättä ja minä perfektionistina sitten haalasin itselleni heidänkin työnsä. Aluksi tein kaikkea ilolla. Tein lumityöt, hiekotin pihan, kiipesin putsaamaan rännit, kiinnitin irronneita syöksyputkia, olin yksin maalaustalkoissa, raivasin varastoa, hoidin kaiken rahaliikenteen, kirjoittelin laskuja, isännöintitodistuksia, pöytäkirjoja, asukastiedotteita, avustushakemuksia ja kyselin tarjouksia ja luin lakipykäliä. Viime talvena ja keväänä, kun hoidin perinnät ja yhden asunnon hallintaanoton ja vielä remontoinkin sen melkein yksinäni, olin jo aika totaalisen lopussa kaikkeen. 

En osaa jarruttaa ajoissa, vaan teen hommia vittuuntumisesta huolimatta kunnes prakaan. Se sitten näyttäytyy nolona kiukutteluna ja marttyyriytenä. Mutta miten voisin jarruttaa, jos ne hommat sen takia jäisivät kokonaan tekemättä? Pakkohan jonkun ne on tehdä? 

Tällainen asumismuoto olisi oikeasti tosi mukava, jos jokainen tekisi jotakin yhteiseksi hyväksi. Nyt on tilanne se, että minä ja yksi toinen osakas tehdään valtavasti hommia ja toiset osakkaat tulevat melko lailla vapaamatkustajina. En pysty ymmärtämään, miten kukaan kykenee sellaiseen, että antaa toisten nääntyä työmääränsä kanssa. Olen ollut todella kiitollinen tuosta yhdestä aktiivisesta osakkaasta, jolla on kiinnostusta ja lahjoja sellaisiin hommiin, joista minä en selviäisi kunnialla. Meistä on kehittynyt toimiva parivaljakko. Hän osaa solmia suhteita hyödyllisiin tahoihin ja puhua urakointi- ja rahoituskieltä. Sitten hän selittää minulle oppimansa ja minä kirjaan ne selkokielellä muille osakkaille ja teen laskelmia. Olen vissiin ihan taitava siinä hommassa. Koska itse tarvitsen yksiselitteistä rautalankaselitystä, niin osaan sellaista myös tuottaa.

Olen hoitanut hommani ihan olennaisesti paremmin kuin se epäkelpo isännöitsijä, mutta olen saavuttanut siinä sivussa loppuunpalamisen. On inhottavaa, kun toisaalta haluan tehdä näitä hommia, jotta tietäisin asioiden tulevan hoidettua, mutta toisaalta en kuitenkaan jaksaisi enää yhtään mitään. Pahinta minulle ei ole niinkään konkreettinen tekeminen, vaan kiitoksen puute, velvollisuuksien olemassaolo ja lain tuoma vastuu. Lait säätelevät asunto-osakeyhtiöitä asioissa, jotka tuntuvat entisestä omakotiasujasta lähinnä elämän vaikeuttamiselta ja rahastukselta. Edes pesukoneen letkua ei saa itse hanaan kiinnittää. Jos katolta putoaa jääkimpale jonkun niskaan ja se joku kuolee, voi puheenjohtajalla ihan yksityishenkilönä olla pian tuomio kuolemantuottamuksesta. Jos joku saa aivovaurion liukastuessaan pihalla, taas ollaan korvausvastuussa. Jokaisesta hiekotuksesta pitäisi olla dokumenttia vakuutusyhtiötä varten. Ei minun hermorakenteellani tällaisen vastuun kanssa pysty elämään, vaikka todennäköisyys moisien kauhukuvien toteutumiseen onkin häviävän pieni!

Viime kesään ja syksyyn osui paljon muitakin velvollisuuksia ja raskaita asioita taloyhtiöhommien lisäksi, ja jouluun mennessä olin jo ihan totaalisen burnoutissa. Minun oli alettava punnita, mitkä asiat elämäni palapelissä ovat niitä palasia, jotka voisin nakata pois. Hallitushommat ja puheenjohtajuus valitettavasti ovat niitä, koska ne vain vievät energiaa, mutta eivät tuo sitä. Aloin tehdä surutyötä hallituksesta vetäytymiseksi. Kunhan saan kirjoitettua nimeni putkiremonttilainapapereihin ja tilinpäätöksen tarkistettuna yhtiökokoukseen, lopetan. On minun vuoroni opetella vapaamatkustamista ja tehtävien karsimista. Ja sepä on muuten vaikea ajatus, että laskisin irti tästä itse kyhäämästäni vankilasta! En haluaisi, mutta minun on pakko. Minun on saatava pidettyä arvojärjestykseni ja ajankäyttöni ja jaksamiseni balanssissa. Se on sitä omien rajojen tunnistamista ja niissä rajoissa pysymistä. Pitää myös opetella luottamaan siihen, että joku muukin osaa jotain, enkä minä ole tälle talolle korvaamaton. 

Sitä toista aktiivista hallituslaista en ole jättämässä yksin kaiken kanssa, sillä kyllä minä yhteisen hyvän nimissä yhä meinaan tehdä käytännön tehtäviä. Vastuun kantamisesta minun vain on päästävä eroon.