perjantai 30. marraskuuta 2012

Pieni pala muovia


Kylläpä voi pieni muoviesine saada ihmisessä aikaan paljon tunteita. Viime viikonloppuna olimme Helsingissä kirpparilla, ja minä rupesin ostamaan laatikollista Playmobil-hahmoja. Lootassa oli muutakin pikkusilppua, ja yhtäkkiä pitelinkin sormissani ukkelia, joka sai minussa aikaan riemunkiljahduksia.

Tämä pieni sinipukuinen kaveri on samanlainen, kuin minulla oli lapsena. Muistoni varhaislapsuudesta ovat hyvinkin hataria, mutta tämän muoviukon minä muistan, sekä toisen saman sarjan muodokkaan naishahmon.


Ilmeisesti minulla oli näitä pökkelöhahmoja enemmänkin, mutta niistä muistikuvani eivät ole niin selviä. Muistan, että yhdellä oli saparot, joita pureskelin. Se saattaa olla juuri tuo, joka minulla on kädessäni tässä 2-vuotissynttäreilläni otetussa kuvassa.

Näille leluille kävi huonosti. Minä laitoin ne metalliseen lasten kattilaan ja kattilan keittiön uuniin. Oikeaan uuniin. On epäselvää, kuka sen uunin napsautti päälle, mutta selvistä selvin on se muisto, miltä nukkevelli näytti kattilan pohjalla paistamisen jäljiltä. 


Vaikka tänään taitaa olla "Älä osta mitään" -päivä, vilautan siitä huolimatta tuota kirpparisaalistani. Täällä meilläpäin ei Playmobileja kirpputoreilla ole. Siksi helsinkiläinen kirppari leluineen oli hurmoksellinen kokemus.

Kokoelmani on alkanut huolestuttavasti laajentua prinsessa- ja hääteemojen ulkopuolelle.


Ja huomenna saan avata joulukalenterini ensimmäisen pussin. Lisää asukkeja on tiedossa Playmobil-linnaani. 


Sitä on ehkä ruvettava laajentamaan. 


Hääkirkkokin alkaa jo olla tupaten täynnä vieraita.


torstai 29. marraskuuta 2012

Joulukalenteri


Olen ollut kovin kiireinen, enkä ole kerinnyt blogimaailmassakaan käydä juuri lainkaan. Yksi kiva viime aikoina työtä teettänyt asia on ollut Suomen käsityöyrittäjien joulukalenteri. Me yrittäjät itse olemme tosi innoissamme kalenterista. Sen luukuista paljastuu joka päivä yhden kädentaitoyrityksen sielu. Toivottavasti myös muut kuin me itse innostuvat seuraamaan kalenteria.

Kalenteri aukeilee Facebookissa, joten käykää ihmeessä tykkäilemässä meidän sivustamme.

Koulunkäyntikin on nyt hyvällä mallilla: läpäisin sekä Flash- että Dreamweaver-tentit eilen! Muutama kiireinen työjuttu pitää vielä hoidella, mutta sitten alan laskeutua jouluun. Haluaisin niin päästä jo leipomaan piparkakkutaloa...

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Väritöntä tunnelmaa


Minä olin tänään eräällä luennolla Lappeenrannassa ihan upeassa vanhassa talossa .

Sateinen, sysipimeä päivä ja hiukan vilpoisessa talossa paikallaan istuminen saivat aikaan sen, että olisin halunnut kömpiä peiton alle heti kotiin päästyäni. Ja ah, postikin oli tuonut mukanaan sisustuslehden. Mikäs sen mukavampaa. Kuppi teetä, villasukat, tuplapeitto ja sivukaupalla kauniita joulukoteja!

Mutta siinä kylmän kohmeissani kun aloin lukea lehteä, minun tulikin vain entistä kylmempi. Valkoista! Lisää valkoista! Vielä valkoisempaa! Joulukoti toisensa perään, toinen toistaan kalseamman ja koleamman oloinen. Missä ne värikkäät sisustukset oikein viipyvät? Mikseivät edes joulusisustukset voi olla lämpimiä ja kodikkaita?

Lehden viimeisellä sivulla silmiini osui viimeinen niitti: seuraavassa numerossa esitellään "värikäs koti" ja silti kuvassa näkyy pelkkää mustaa ja valkoista! Jaa mutta, kun katsoo tarkemmin, niin yksi jakkarahan onkin punainen. Kuinka villiä!

Otin heti paikalla puhelimen käteeni ja peruutin kestotilaukseni.

Jopa Sulo on alkanut kiinnittää huomiota siihen, että jos sisustuslehdessä lukee "rohkeaa värien käyttöä", se tarkoittaa yhtä tummanviolettia sohvatyynyä valkoharmaan olohuoneen nurkassa.



PS. Olen nyt saanut monta kyselyä noista ylimmän kuvan tossuista. Ei, niitä ei voi ostaa mistään. Malli on osittain omasta päästäni ja olen kirjoittanut teille kökkökielisen ohjeen. Tästä (kliks) löytyy vanha postaus, jossa on myös tossujen ohje kerros kerrokselta. 

PPS. Sananen kuvassa näkyvästä Ikean mukista. Se on kaunis, se on ihanan valtava, juuri täydellinen yrttiteeaddiktille.  Mutta kävipä niin, että kun kaadoin kuumaa vettä kuppiin, kuului riks, ja mukin ympäri kiersi yhtäkkiä hiuksenhieno halkeama, josta alkoi tihkua kuumaa nestettä läpi.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Muistatko kesän?


Monessa blogissa on nyt näkynyt "kesä kuutena kuvana"-haaste, ja minä olen vähän toivonut sen saapuvan tännekin. Arvelin, että olisi mukavaa käydä läpi kaikki kesällä otetut kuvat, sillä minulle on jäänyt sellainen tunne, kuin meidän kesämme olisi ollut pelkkää ikkunaremonttia, vesisadetta ja työntekoa.

Koska kukaan ei ole haastanut minua, päätin selata kesäkuvat läpi ihan muuten vaan. Mutta sen sijaan, että kesäkuvista olisi tullut ihana kesäinen ilo, minut valtasikin hiukan pettynyt tunnelma.


Meidän kesämme ihan tosiaankin on ollut pelkkää ikkunaremonttia, vesisadetta...


ja työtä, työtä ja työtä eri muodoissaan.


Me emme tehneet mitään kunnollista kesäreissuakaan. Kävimme pikipäin Hamina-Kotka-suunnassa, ja vielä nopsemmin Pirkanmaalla. Muuten olimme kotona pitämässä sadetta tai tekemässä töitä.


Onneksi meillä sentään kävi rakkaita ihmisiä kylässä ja myös uusia tuttavuuksia.


Kesän merkittävästi tunteellisin tapahtuma koettiin heinäkuun alussa, kun sorsaäiti poikasineen saapui tontillemme metsästä, johdatti poikueensa pihamme poikki, yli useiden junaraiteiden ja kauas kohti rantaa. Sydän syrjällään katselimme, kuinka poikaset yrittivät pomppia kiskojen yli ja pelkäsimme, milloin juna pyyhkäisisi ne olemattomiin. Mutta ne selvisivät ainakin rata-alueesta. Toivottavasti ne selvisivät myös autotiestä ja rintamamiestaloalueesta ja löysivät lopulta rantaan.

Ja toivottavasti me ymmärrämme ensi kesänä myös lomailla.

Huomenta arvonnan voittajille ja kaikille muillekin


Arvontaan tuli ihan järkyttävä määrä osallistumisia. Kiitos kaikille! Olin ajatellut tehdä ihan perinteisen lappuarvonnan, mutta ei minusta ollutkaan siihen, että olisin väkertänyt 600 arpalippua. Siksi turvauduin taas kerran random.orgiin. Virallisina valvojina toimivat Steven ja Ken.

And the Oscar goes to....









Henna73 voitti Maatuska-läppälaukun.








 Marille menee T-paita.









Ja Riikalle riepuja.

Onnittelut voittajille! Toivottavasti tykkäätte palkinnoistanne. Laitattehan minulle sähköpostia osoitteeseen susanna (at) susannantyohuone.net.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Varoitus: joulumielen pöhinää!


Tehän tiedätte, että keräilen Playmobil-leluja. Tiedätte ehkä senkin, että Playmobil tuo joka joulu markkinoille ihania joulukalentereita, ja sellainen minullakin on ollut viime jouluina.  Tietysti halusin nytkin uuden kalenterin, mutta pettymyksekseni tarjolla olikin tänä vuonna poliiseja ja hevostalleja. Ei siis mitään, mikä olisi sopinut minun hää- ja prinsessateemoihini. Voi ankeus, joulunodotus pilalla.


Päätin pelastaa joulun tekemällä Playmobil-kalenterin aivan itse. Ostin lelukaupasta prinsessa-aiheisen setin, jota vilkaisin päällisin puolin ja pidin sitten visusti silmäni siitä erossa, jotta en saisi etukäteen selville, mitä kaikkea pakkaus sisältää. Suunnittelin komentavani Sulon paketoimaan pakkauksessa olevat lelut minua varten pieniin paperipusseihin, jotka voisin ripustaa minikuusen oksille.  (Niin, meillä on jo kuusi sisällä.)


Kiltti Sulo teki työtä käskettyä. Mutta kun sain paperipussit takaisin, ne painoivat aivan liikaa, eikä niitä voinutkaan ripustaa hentoisen kuusenpoikasen harteille. Sulo oli tainnut laittaa pusseihin jotain ekstraa, sillä pussien paino oli ainakin kymmenkertainen siihen, mitä ostamani lelupakkaus painoi.


Piti keksiä uusi ripustelupaikka. Salissamme on yhä ammottava oviaukko hirsiseinässä, joka ehkä joskus mahdollisesti saa vielä kunnolliset karmitkin. Arvelin, että tuon oviaukon ympärille voin surutta naputella pikkuruisia nauloja, joihin ripustan pussit.


Nyt kalenteripussit kiertävät sievästi oviaukkoa, enkä minä malta odottaa joulukuuta.

Entäs pieni kuusi sitten? No, teen sen oksille sitten joululakalenterin Sulolle. Pitää vaan keksiä hyvin kevyitä yllätyksiä pussien sisään.

torstai 15. marraskuuta 2012

Prameilua

 
Pääsimme eilen kurkistamaan venäläiseen junaan. Suomessa VR juhlii 150-vuotisuuttaan ja Venäjän rautatiet täyttävät 175 vuotta. Ratayhteys Imatran ja Viipurin välillä on 120-vuotias. Arvokas kutsuvierasjoukko matkusti luksusjuna Aleksanteri Nevskijllä Viipurista Imatralle, ja meitä heikomman aineksen edustajiakin muistettiin sillä, että saimme piipahtaa sisällä noissa juhlavissa vaunuissa.


Vaikka sisustus oli vanhahtavaa, juna oli ihan nykyaikainen. Hienot jalopuiset ovet ja koristeet paljastuivat tunnustelemalla pääosin muoviksi. Mutta ravintolavaunujen kalustus oli ihan oikeaa materiaalia. Komeissa tuoleissa olisi kyllä mainiota maistella venäläisen junakeittiön antimia.


Ja henkilökunta oli ihastuttavaa.  Junaan noustessamme venäläinen, komeaan univormuun pukeutunut herra otti hellästi naisihmisiä kiinni kyynärpään tienoilta ja kohotti nousemaan portaat. Samoin ulos astuessamme oli jälleen herrasmies ovensuussa ja tarjosi kättään avuksi.


Minusta tuntui siltä, että olisi pitänyt olla iltapuku ja korkkarit ja hieno kampaus. Kumpparilenkkareissani ja villapipossani tunsin itseni vähän hupsuksi, kun minua niin kunnioittavasti autettiin portaissa.


Ja katsokaapa vielä tätä oheista vasaraa!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Että semmoiset messut


Ainakin yksi lukija jo kaipaili messuraporttia, joten yritän nyt saada jotain kerrottua. Minulla menee yllättävän pitkään aina myyntitapahtumien jälkeen saada itseni kasaan ja normaaliin toimintakuntoon. Ensimmäinen yö kotona on aina uneton, vaikka väsymys on valtava. Päässä suhisee liian paljon ajatuksia, laskelmia ja suunnitelmia. Sitten alan stressata niitä kaikkia sähköposteja, joita on kertynyt reagoitavaksi poissaollessani ja töitä, jotka olen luvannut tehdä heti messuilta kotiuduttuani.

Mutta kyllä tämä nyt taas alkaa tästä jäsentyä.


Minä todella tykkään käydä isoilla messuilla. Niin asiakkaan kuin näytteilleasettajankin ominaisuudessa. Vaikka olenkin tällainen yksinviihtyvä erakkoluonne, pari kertaa vuodessa on kuitenkin hauskaa kohdata asiakkaat kasvotusten ja olla sosiaalinen sitten koko muun vuoden edestä. Minusta messuosaston suunnittelu ja kasaaminen on hauskaa hommaa. Ihanaa on tutustua käsityöyrittäjäkollegoihin muutenkin kuin virtuaalimaailmassa. Nytkin tapasin taas niin mahtavia naisia, että huh huh. Minusta on myös mukavaa nukkua hotellissa, tuijottaa telkkarista turhuusohjelmia, mennä aamulla valmiiseen pöytään ja käydä valmiiksi lämmitetyssä saunassa työpäivän päätteeksi.

Tämäkin messureissu oli siis kiva, hauska, mukava, kiinnostava, ihana. Erityisen mahtava lisä oli se, että minua kävi moikkaamassa hirmuinen liuta tuttuja ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin. Pääosin tunnelmani ovat hyvinkin positiiviset. Olen kiitollinen jokaisesta asiakkaasta! Myin euromäärällisesti paremmin kuin missään muussa myyntitapahtumassa. Kaikki sujui todella hienosti.

Kannatti käydä, niinkö?


Niin minä kuvittelin. Minulla oli sunnuntai-iltana käsissäni sellainen pinkka rahaa, että hymistelin tyytyväisenä. Mutta sitten aloin laskea. Neljäsosa tuosta pinkasta oli valtion rahaa, sillä arvonlisäverohan siitä ensimmäisenä piti laskea pois. Sitten vähensin myymieni tuotteiden kulut eli materiaalit ja työn hinnan. Seuraavaksi miinustin messupaikkamaksun, hotellihuoneen hinnan ja bensakulut. Jäljelle jäi reippaasti alle kymmenesosa myynnistä.

Mitään palkkaa messuille valmistautumisesta ja siellä seisoskelusta en voinut itselleni laskea. En tietenkään.

Kyllä siinä hymy hiipui pian. Olin siis myynyt ison osan varastostani täysin nollatulolla, sillä kulut olivat niin hurjat (vaikka minulla oli minikokoinen osasto ja halvin mahdollinen hotelli). No, pääasiahan on, että ei miinuksille mene.

Mutta silti joudun taas miettimään vakavasti messuilun järkeä. Minulla oli kivaa. Mutta se kivuus maksoi minulle kolmisensataa riepua. Jos olisin myynyt saman määrän rättejä verkkokaupasta, minulla olisi juhlallinen olo. Jos olisin antanut ne jälleenmyyjille, olisin tyytyväinen, vaikkakaan en riemukas. Nyt minä myin ne messuilla ja jäin hämmentyneeseen tilaan ihmettelemään, että mitäs oikein tapahtui.

Kyllähän tuo rahapino konkreettisesti on nyt olemassa, sillä suurin osa kuluista oli maksettu etukäteen kuukausia sitten. Mutta silti olisi ollut pitkällä juoksulla kannattavampaa myydä sama määrä riepuja verkkokaupan ja jälleenmyyjien kautta hitaammalla tahdilla. Silloin niistä ainakin olisi tullut ihan oikeasti tulostakin.

Eli siis ei kannattanutkaan lähteä, niinhän?


Siihen ei ole selvää vastausta. Minä olen yhä aivan yhtä tyhmä kuin ennenkin, enkä osaa vieläkään päättää, kannattaako minun jatkaa messureissuja vai lopettaa ne kokonaan. Messujen yksi iso arvo on nimittäin markkinoinnillinen. Nyt minä tavoitin arviolta parisataa uutta ihmistä, jotka eivät olleet koskaan kokeilleet bambuista tiskirättiä. Jos nuo kaikki asiakkaat toteavat rättini hyväksi hankinnaksi, he ehkä ymmärtävät ostaa seuraavankin minulta, ja ehkä jopa muistavat, että niitä saa verkkokaupasta suoraan kotiin. He ehkä myös hankkivat niitä lahjoiksi ystävilleen. Tai kertovat jollekin, miten kivan kapistuksen ovat messuilta ostaneet.

Tätä vaikutusta minun on täysin mahdotonta mitata mitenkään. Sen varaan minä nyt ripustaudun, että markkinoinnin kannalta reissu oli hyvinkin olennainen.



Kun minä aloin yrittäjäksi, eräs käsityöläinen kehotti minua käymään messuilla ja markkinoilla, koska niistä voi helposti jättää puolet myynnistä merkitsemättä kirjanpitoon. "Niin kaikki tekevät. Se on ainoa tapa saada elantonsa käsityöläisyydestä," hän sanoi. Minä alan nyt ymmärtää niitä "kaikkia", vaikka olenkin erittäin paljon eri mieltä siitä, että "kaikki" todella tarkoittaisi kaikkia. Onhan se houkuttavaa. Miten helppoa olisikaan panna puolet rahapinkasta taskuun ja varata taas seuraava hauska messupaikka!

Mutta en minä voi. Niinpä minä merkkaan taas kaiken kirjanpitoon ja peruinkin jo samantien ensi kevään messupaikkani.

Koska minulla on mukava keskusteluyhteys foorumin kautta liutaan käsityöläisiä, tiedän, että jotkut todella tienaavat messuilla käymällä. Ja ihan rehellisesti jopa. Uskoisin, että oikealla tapahtumalla minäkin saattaisin päästä tekemään hyvää tulosta. Jos riepuni käyvät hyvin kaupaksi niin verkkopuotini kuin jälleenmyyjienikin kautta, ei ole mitään syytä, mikseivät ne myisi myös messuilla. Mutta käsityömessuilla käy enimmäkseen vanhempia rouvia. Minun tuotteeni eivät ole rouvatuotteita.

Jokaisen on löydettävä itse ne tapahtumat, jotka ovat sopivimmat. Niinpä minä kai jatkan kokeilemista. Käyn jossain muussa tapahtumassa. Ja vielä jossain toisessa. Jonain päivänä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Mikähän minua vaivaa?


Tämä on ihan hassua. Ensin se tähti.

Eletään vielä marraskuun alkua, ja minä haluaisin jo tuoda joulukuusen sisälle. Laitoin jouluvalot pihalle. (Niin, älkää napisko siitä, että minä sanon niitä jouluvaloiksi, vaikka niitä voi pitää ympäri vuoden.)

Ostin jopa Anu Harkin uuden lehden siinä toivossa, että saisin siitä jonkin ihan uuden ja mullistavan jouluidean. (No, en saanut ainakaan kertalukemalla.)


Mietin, miten joulukuusi mahtuisi tänä vuonna punaiseen saliimme ilman että koko huone pitää mööpleerata uusiksi. Aloin jo harkita pienenpientä kuusta, vaikka minusta kuusen kuuluu olla iso.

Sitten törmäsin Omenatarhan blogissa toiseen hupsuun, joka ei malta odottaa. Jos tuo pienen kuusentaimen sisälle ja laittaa sen valtavaan lasipulloon, sehän ei ole vielä joulukuusi, vaan huonekasvi. Tai kukkakimppu? Havukimppu?

Meilläkin on suuri lasipullo aitassa. Se tuli talon mukana, enkä ole keksinyt sille mitään käyttöä. Pitäisikös se nyt tuoda sisälle ja valjastaa havukimpun jalaksi? Sitten voisi miettiä myöhemmin, miten sen oikean joukuusen saisi tänne mahtumaan.


Lasipullo odottaa nyt kuistilla. Hillitsin itseni vielä. Olenhan päättänyt torjua joulutouhut ensi viikkoon saakka.

Blogi hiljenee nyt loppuviikoksi. Huomenna lähden Helsinkiin. Edessä on kolmen päivän messupuristus. Kunpa myisin oikein hyvin, jotta uskaltaisin sen jälkeen miettiä rauhassa joulua, enkä niin kovasti työntekoa. Verkkopuodin tilauksia postitan vielä huomenna, mutta loppuviikon aikana saapuvat tilaukset pääsen käsittelemään vasta ensi tiistaina.

Mukavia päiviä teille kaikille, joulumielellä tahi ilman!



Tätä Suomen käsityöyrittäjien kampanjaan liittyvää kuvaa saa halutessaan kopsata ja levittää eteenpäin, jos tuntee asian hyväksi.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Seitsemän kuvaa kesään


Ostin eilen elämäni ensimmäisen joulutähden. Sellaisen perinteisen paperisen, jonka sisällä on lamppu. Olen ehkä kasvanut vanhaksi, sillä muistaakseni olen pitänyt nuorempana näitä tähtiä hyvinkin kliseisinä ja noloina.

Nyt minä rakastan tähteäni. Siitä tulee ihmeen kaunis valo. Haluaisin samanlaisen jokaiseen ikkunaan. Joulumieli yrittää selvästi ottaa vallan sielustani. Ja minä yritän torjua sitä vielä tämän viikon. Messujen jälkeen annan itselleni luvan antautua sille, jos se silloin vielä pyrkii päälle.

 

Ulkona on harmaata ja märkää. Keli, jota inhoan. Mutta kun nappasin tämän marraskuun kuvan 10 kuvaa kesään -haasteeseen, ymmärsin, että kolme on jo kuvattu. Vain seitsemän jäljellä! Pian on juhannus!

(Lokakuu)


(Syyskuu)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Ihanat naiset


Olen viikannut rättejä ja laputtanut niitä tuntikausia tänään. Samalla olen katsellut yhden leppoisan elokuvan ja paljon Yle Areenan antia. Tylsän robottityövaiheen hyvä puoli on se, että samalla voi hyvällä omallatunnolla nauttia tv-ohjelmien katselusta.

Haluan nyt jakaa kanssanne ohjelman, josta minulle tuli todella hyvä olo ja hyvä mieli.
Klikatkaa tästä, esitysaikaa jäljellä 5 päivää.

Varsinkin juuri nyt, kun minä näen uniakin tiskirättien saumuroinnista ja huolehdin messumyynnin onnistumisesta, tämän ohjelman katsominen teki niin kovin hyvää. Se oli pieni muistutus siitä, millaista elämä parhaimmillaan voisi olla. Vaikka minä olenkin aika paljon kuvitellut panostavani elämän yksinkertaistamiseen rahan perässä juoksemisen sijasta, minulla on vielä pitkä matka siihen, miten elämän voisi elää vieläkin paremmin. Minä haluaisin olla enemmän niinkuin nämä ihanat naiset. Syödä koko vuoden ajan itse kasvatettua pinaattia. Kerätä lämpimät munat kanojen pesistä. Osata tehdä juustoa. Ymmärtää, miten typerä keksintö on vesivessa. Elää siellä, missä kuuluvat vain luonnon äänet.


"Ylellinen elämä rakentuu hiljaisuudesta ja maanläheisyydestä."

Anoppini asuu ihan metsän keskellä. Minusta on ihanaa kipaista siellä saunasta pihalle ja istua laiturin nokassa, kun ympärillä on pelkkää sysipimeyttä, hipihiljaisuutta ja tyyni järvenpinta. Se on suurinta ylellisyyttä, mitä voin kuvitella.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Puunkantokorit ihan ilmaiseksi


Minä vallan inspiroiduin kommenteistanne taannoiseen polttopuupostaukseen, jossa harmittelin rumien banaanilaatikoiden valloittavan kotimme talviajaksi. Eilen illalla sitten päätinkin ihan yhtäkkiä, että nyt minä ompelen banaanilaatikoihin sisäpussit.

Tein laatikon muotoisen pussin vanhasta lakanasta ja ompelin reunaan kauniin kangassuikaleen, joka sopii huoneen muuhun sisustukseen.

Nyt meillä on värikoodatut puunkantolaatikot. Näistä tietää jo liiterissä, minkä kokoisia klapeja mihinkin laatikkoon laitetaan, sillä jokainen uuni on oma persoonansa ja tykkää ihan tietynlaisista puista.

Työhuoneen suuren uunin pesä on varsin pieni, joten tähän Ikean kankaalla ja kirpparipitsillä somistettuun laatikkoon laitetaan lyhyitä ja muhkeita klapeja.


Turkoosin kamarin turkoosiin laatikkoon voi laittaa pitkiä ja hiukan hennompia palikoita, sillä kyseisen huoneen pienehkö uuni lämpenee nopeasti ohuemmilla puilla, jotka palavat iloisesti.


Salin mummomaiseen sisustukseen valitsin vanhan joululiinan. Tämä laatikko on lempparini. Vaikka kantoaukot jäävätkin kankaan alle piiloon, käsi sujahtaa niihin helposti ja kangas väistyy sujuvasti tieltä.


Mitä leveämmän reunuksen kangasta laittaa laatikon ulkopuolelle, sitä vähemmän loota näyttää siltä, mikä se todellisuudessa on. Ja mitä napakamman pussin onnistuu ompelemaan, sen kauniimmalta kangas laatikon ympärillä näyttää. Tämä pinkki pellava jäi vähän liian väljäksi.

Vaikka pahvilaatikot ajan kuluessa rispaantuvat ja kahvat repeilevät, kangas todennäköisesti kestää hyvänä vaikka kuinka kauan. Uuden banaanilaatikon voi sitten vaihtaa tilalle, kun edellisestä aika jättää.


Täällä on muuten ihan hullun pimeää tänään. Jouduin käyttämään melkein minuutin mittaista valotusaikaa, kun otin nämä kuvat. Se on niin pitkä aika, että jokaista kuvaa ottaessani kerkesin monta kertaa hätääntyä, että jäikö se kamera jotenkin jumiin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Tiedotus heppahulluille


Saumuri on surissut ankarasti ja prässi hehkunut lämpöä työhuoneella. Vihoviimeiset Haaveponi-rievut ovat nyt verkkopuodissa. Jos olet harkinnut näiden heppariepujen antamista joululahjaksi jollekin, tilaa nyt. Seuraava erä tuskin ehtii valmiiksi ennen joulua.


Hopotihoi, minä ravaan nyt pihalle! Mukavaa perjantai-iltaa kaikille!