sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kun yrittäjä palkkatyöhön lähti


Aiemmin olen jo maininnut siitä, miten työ Postissa on tehnyt oloni kevyeksi. Ero entiseen on ihan huomattava. Kun ei ole jatkuvaa painetta siitä, saanko jotain myytyä, myös muut elämäni pienet asiat tuntuvat kovin paljon helpommilta kantaa. En enää stressaa pienistä jutuista, enkä kanna huolta asioista, joille en voi mitään. Nyt olen huomannut käytännössä sen, miten stressi on ruokkinut stressiä.

Myös fyysiset harmit, jotka ovat olleet seuralaisinani vuosien ajan, ovat kadonneet. Hartiani eivät ole jatkuvasti jumissa enkä kärsi päänsäryistä. Postissa ergonomia on kunnossa säädettävien pöytien ja satulatuolien ja erityisten zippilautojen ansiosta. Kun en enää kyykötä korppikotka-asennossa tietokoneella tuntikausia, ryhtini ja pääni asento ovat korjaantuneet aivan itsestään.



Olen nukkunut hyvin ja sikeästi. Siitäkin huolimatta, että kello herättää joka aamu 4.55, eikä iltoja vaan voi venyttää yhtään puoli yhdeksää pidempään. Aikaisemmin minä monesti valvoin iltaisin vinkuen ja sängyssä heittelehtien, heräilin aina pitkin yötä ja näin stressiunia, joissa jokin sama homma toistui toistumistaan. Vaikka olisinkin nukkunut yöllä, olin aamulla väsynyt. Nyt minä nukahdan nopeasti, nukun yöni sikeästi ja herään aamulla levänneenä.

Ja nyt minä, joka ennen vihasin aamuherätyksiä ja pelkäsin "oikeaa työpaikkaa" enemmän kuin mitään, nousenkin tyytyväisenä kukonlaulun aikaan ja tulen työpäivän jälkeen kotiin iloisena. Työhön on helppoa mennä, sillä se on yksinkertaista ja siinä ei tarvitse tehdä päätöksiä. Ne päätökset ja ongelmanratkaisut tulevat jostain muualta, "helsingistä" tai "herroilta" tai "insinööreiltä", jotka eivät ole koskaan tehneet työtä, jota me teemme. Me siellä ruohonjuuritasolla sitten toimimme kuten käsketään, vaikka joka päivä joudumme toteamaan itse sen, että ei tätä näin pitäisi tehdä. Mutta meidän tehtävämme ei ole ratkaista ongelmia. Meidän tehtävämme on vain suorittaa se työ, joka meille on annettu suoritettavaksi. Minusta se on sekä ilo että taakka. Joskus, kun vahingossa päästämme omat aivomme toimimaan, syntyy kiukuttelua ja vastarintaa. Mutta jos osaamme pitää aivomme off-asennossa, kaikki on kovin simppeliä. Ei ehkä tehokkainta, nopeinta, tarkinta, fiksuinta tai toimivinta, mutta hyvin stressaamatonta kuitenkin. Sitä vaan saavutaan paikalle, tehdään työt ja lähdetään sitten kotiin elämään omaa elämää. Olen ihaillen seurannut Imatran postilaisten työmoraalia. Vaikka moni tuntuu kokevan, että ne herrat ihan vaan kiusallaan tekevät työstämme tarpeettoman vaikeaa ja ylitöitä vaativaa, kaikki tekevät koko ajan parhaansa. Ei siellä luisteta eikä lusmuilla.

Yrittäjänä minä joudun miettimään jokaisen toimeni kustannustehokkuuden ja tuottavuuden kannalta. Se on henkisesti raskaampaa, kuin äkkiä huomaakaan. Ja tehokkuudestahan on hyvin helppo lipsua haahuiluun, kun kukaan ei vahdi. Siitä taas seuraa huono omatunto ja huoli pärjäämisestä. Siinä tulee vahingossa luotua itse itselleen paineita. Nyt, kun yrittäjyys on ollut vain osa toimeentuloani, eleleminen on muuttunut helpoksi ja huolettomaksi.





Postin työssä on myös huonoja puolia, joita yritän olla ajattelematta, koska minun aivorakenteellani sellaisten asioiden liiallinen huomioiminen johtaisi vain turhaan murehtimiseen.

Suurin huono puoli on täysi epävarmuus tulevasta. Koskaan en tiedä, onko minulle vielä töitä tarjolla seuraavalle viikolle. Perjantai-iltapäivisin saan tekstiviestin, jos töitä on. Tähän asti se viesti on aina tullut, ja siitä olen todella kiitollinen. Kysehän on pätkätyöstä ilman irtisanomisaikoja. Työnantajan velvoitteet työntekijää kohtaan on sillä saatu minimoitua. Meistä on helppo päästä eroon, niin perustellusti kuin vaikkapa vain pärstäkertoimen takia. Yrittäjänä ymmärrän erittäin hyvin syyt vuokratyövoiman pitämiselle ja lyhyiden, määräaikaisten sopimusten tekemiselle. Jos itse olisin työnantajan asemassa, luultavasti päätyisin samaan ratkaisuun. Mutta työntekijän ominaisuudessa tunnen ja näen myös järjestelmän julmuuden.



Toinen huono puoli on se, että työvuorot tehdään vain neljäksi tunniksi. Niille, jotka saisivat työttömyyskorvausta, ei neljän tunnin työn vastaanottamisessa ole järjen häivääkään, kun työttömyyskorvaus on suurempi kuin palkka. Minulla ei onneksi tuota rasitetta ole, vaan jokainen tienaamani euro on euron enemmän kuin ei mitään.

Todellisuudessa en yhtenäkään aamuna töihin tullessani tiedä, milloin on kotiinlähdön aika. Vain harvoin pääsen/joudun lähtemään aamukymmeneltä pois, sillä työtä on useimpina päivinä paljon enemmän, kuin mitä ne kuuluisat "helsingin herrat" ilmeisesti olettavat. Joskus tulen kotiin yhteentoista mennessä, joskus vasta neljältä. Minulle mukavimpia ovat kuuden tunnin päivät, sillä silloin palkkaa kertyy jo jonkin verran, mutta päivään jää myös hyvin aikaa tehdä oman yrityksen töitä tai olla ihan vaan vapaalla.


Kolmas huono puoli on hämmentävä. Olen jotenkin naiivisti kuvitellut, että nykyaikana yritysjohtajat jo ymmärtäisivät sen, että tyytyväinen työntekijä tekee hyvää tulosta. Ja että työntekijät ja johtoporras olisivat samassa veneessä, kun kaikilla kuitenkin on sama päämäärä saada työ tehtyä hyvin ja tuottavasti. Yrittäjillä ei olisi yrityksiä ilman työntekijöitä ja työntekijöillä ei töitä ilman yrittäjiä, eikö? Postissa kuitenkin vallitsee molemminpuolinen ja totaalinen kunnioituksen puute johdon ja työntekijöiden välillä. On ihmeellistä katsoa, kun ne kauluspaitaiset miehet tulevat mittailemaan paikkoja ja vahtimaan, mitä tapahtuu, mutta eivät vahingossakaan kysy itse työntekijöiltä, millaista on toimia uusien ohjeiden mukaan ja miten työ saadaan käytännössä tehtyä. Ja vastaavasti työmuurahaisten lempilause tuntuu olevan: "Jos tää olis helppoa, niin herrathan tämän tekis." Paikalliset esimiehet puolestaan näyttävät olevan ahtaasti puun ja kuoren välissä, kun tulitusta satelee molemmista suunnista.

Olen ollut tosi pöyristynyt myös kikystä, joka todellakin tarkoittaa sitä, että ihmisten työpäiviin lisätään palkattomia tunteja. Miten kukaan täysjärkinen voi kuvitella, että teettämällä palkatonta työtä työn tehokkuus kasvaisi? Orjuudeksihan sitä on tavattu kutsua.



Vaikka näitä epäkohtia joskus tuleekin jäätyä puntaroimaan, niin silti nautin siitä, että saan olla Postissa myös tulevalla viikolla. Kevään alkaminen muistutti minua siitä, mitä elämäni olisi ilman postinlajittelua. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että nyt pitäisi varata paikkoja kesän myyntitapahtumiin. Stressi iski minuun ihan silmänräpäyksessä! Seuraava yöni kului tuskaisesti unen ja valveen rajoilla ja olin aamulla tolkuttoman väsynyt. Tuli pakokauhuinen olo, kun ajattelin, että joudun taas ajelemaan pitkin Suomea ja nukkumaan metsissä, menemään sateisille toreille kehumaan tiskirättejäni, joihin olen itse jo niin kyllästynyt, että haluaisin vain lopettaa koko bisneksen! Vai joudunko? Jos saan olla Postissa, en joudu. Mutta kun kukaan ei tiedä edes tulevasta viikosta, saati sitten tulevasta kesästä, olen aika huonossa tilanteessa juuri nyt. Jos varaan myyntipäiviä kesäviikonlopuiksi ja saankin olla Postissa, tapan itseni työllä. Jos taas en varaa niitä tapahtumia, mutta Postin hommat loppuvat, olen ihan pulassa.

Päädyin kompromissiin. Varaan vain pari tärkeintä tapahtumaa etukäteen ja toivon saavani muutaman vapaapäivän Postista niille reissuille. Jos Postista tulee lähtö, toivottavasti mahdun vielä viime hetkillä mukaan Käsityökortteleihin. Riskien ottamista. Sitähän se yrittäjän vapaus on.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ja sitten seuraava...


Sisustuspostausten sarja jatkuu osalla kolme: työhuone. Tähän nyt ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että toimistosta lähtivät kaikki huonekalut ja niiden tilalle roudattiin välttämättömät kalusteet eli ompelupöytä ja paino/leikkuupöytä sekä silityslauta.


Jättimäisen pöydän siirtämiseen tarvittiin Sulon veljen apua, vaikka matkaa ei ollut kuin muutama metri. Viime kerralla, kun sitä siirrettiin, minä lankesin sen valtavan painon alla maahan ja sain kunnon täräyksen päähäni. Niinpä Sulo ei nyt edes harkinnut yrittävänsä siirtää sitä kahdestaan minun kanssani. Pöydällä on kokoa 1,5 m x 2,5 m ja painoa varmaan toistasataa kiloa. Se täyttääkin huoneen lähes kokonaan.

Innostuin oikein törsäämään ja ostin uuden vahakankaan pöydän pintaan. Kävi tuuri, kun oman kylän kaupasta löytyi tarjouksessa olevaa sopivan väristä kerniä. Eihän se kauan pysy ilman maalitahroja, mutta vielä toistaiseksi saan ihailla sen neitseellistä puhtautta.



Aiemmin työhuoneessa ollut pitkä ompelupöytä vaihtui kevyempään versioon, kun Sulo halusi tehdä vaihtarit omassa verstaassaan olleeseen punaiseen pöytään.

Nyt kun työhuone on tässä talon keskeisessä osassa ja kaiken aikaa silmissä, en voi enää antaa sen hautautua kaaoksen alle. Tästedes joudun opettelemaan siivoamaan jälkeni aina, kun lopettelen hommat. Aikaisemmin on ollut liiankin helppoa vetää ovi perässään kiinni ja antaa työhuoneen hallitsemattoman sotkun räjähtää käsiin.


Uuden työhuoneen parhauksiin kuuluu valoisuuden lisäksi se, että nyt vesipiste onkin vihdoin samassa tilassa kankaanpainotoiminnon kanssa! Minusta on aina ollut inhottavaa, että sotkuinen lavuaari väripurkkeineen on rumentanut toimistoa. Vaan nytpä lavuuarisysteemille onkin perusteltua sijaita juuri siinä, missä se sijaitsee.

Kaikki materiaalivarastot, valmiit tuotteet, käryävä prässi ja askartelutarvikkeet jäivät siihen huoneeseen, jonka oven voi sulkea perässään ja jättää kaaoksen taakseen! Siis entiseen työhuoneeseen, nykyiseen leluhuoneeseen, alkuperäiseen odotushuoneeseen.

Saa tässä varmaan vielä hetken opetella, ennenkuin huoneiden uudet nimet alkavat tuntua luontevilta.




tiistai 21. maaliskuuta 2017

Jänistaidetta ja oikea sohva


Meillä on sohva. Sellainen, jossa voi löhötä. Harmaa löhösohva. Hankittu vain ja ainoastaan telkkarin katselua varten. Enpä olisi vielä 10 vuotta sitten uskonut, että tämäkin päivä tulee.

Rungoltaan kovin kaunis ja ihastuttavan jalomuotoinen vanha sohvani on kohta kokonaisen vuosikymmenen odottanut, että joku verhoilisi sen ja laittaisi siihen uudet, kimmoisat jouset. Sulo on napissut sen kaameasta ulkomuodosta kaikki nämä vuodet ja silloin tällöin varovaisesti ehdottanut sohvan vaihtamista johonkin rennompaan malliin. Sohvan kangas kun näyttää siltä, kuin siihen olisi joku kuollut. Varmaan se sama tyyppi, joka on väsyttänyt ne jousetkin. Minä en ole raaskinut luopua siitä, vaikka myönnän, ettei se ole mikään mukavuushuonekalu.



Mutta nyt, kun minä olen palkkatöissä ja tulen kotiin joskus varsin pitkienkin päivien päätteeksi, olen löytänyt itseni usein siltä sohvalta makaamasta ja Netflixiä tai Yle Areenaa katselemasta. Siinä maatessani olen ymmärtänyt, että jos ihminen haluaa maata mukavasti sohvalla, ei 40- tai 50-luvun herkkämuotoinen salonkisohva ole ollenkaan oikeanlainen valinta.

(Olohuoneen entistä mummolasisustusta.)





Niinpä minä totesin, että nyt on aika antaa periksi ja ostaa sohva. Koska kahta sohvaa ei mahdu näin mahdottoman pikkuruiseen taloon, piti keksiä, mitä sille rakkaalle vanhalle sohvalle tehdään. Sitä ei voisi myydä, koska siitä voisi pyytää korkeintaan 50 euroa ja se saattaisi päätyä sillä hinnalla ties mihin käyttöön. Niinpä laitoin sähköpostia paikalliselle verhoilijalle ja pyysin saada lahjoittaa sohvan hänelle. Ajattelin, että jos ammatti-ihminen laittaisi sen arvoiseensa kuntoon, sohva saisi vielä arvostavan kodin. Verhoilija ilahtui ja tänä iltana sohva lähteekin kohti uusia seikkailuja.

Pormestarintuolit laitoin myyntiin, koska halusimme tilaa kulmasohvalle, jossa me molemmat voisimme makoilla yhtä aikaa. Itse ostimme kyseiset tuolit edullisesti, joten myimme ne eteenpäin samalla pienellä hinnalla. Ne taisivat onneksi päätyä hyvään kotiin, jossa niitä jo odotti saman sarjan sohva.



Jos meillä olisi rahoja, niin olisimme voineet ostaa jonkun sellaisen sohvan, jossa olisi oikeasti tosi hyvä istua ja maata. Anopilla on sellainen ja siihen kun käy pitkälleen, niin ei tee mieli nousta enää ollenkaan. Mutta me jouduimme tyytymään kompromissiin. Oli löydettävä sohva, joka sopi kukkarolle ja joka olisi edes jotenkin sirohko. Halvimmat sohvat kun ovat nykyisin ihan älyttömiä möhkäleitä.


Harmaata, harmaata, harmaata, valkoista, lisää harmaata. Siinä on sohvavalikoima tätä nykyä. Niinpä meille tuli harmaa divaanisohva. Siinä voi maata ja siinä voi istua. Se ei ole täydellinen, mutta se kelpaa. Kaikessa harmaudessaan se valitettavasti toi lämpimään olohuoneeseemme kelmeän olmimaisen tunnelman. Minun oli pakko ryhtyä tekemään taidetta taiteen vuoksi, jotta sohvan harmaus kumoutuisi. Iso, punainen jänistaide syntyi juuri äsken ja ripustin sen seinälle, vaikka se oli vielä märkä.

Koska Sulo tykkää erityisesti jäniksistä, meillä on jäniksiä vähän siellä sun täällä. On pehmolelua ja posliinipupua, Schleich-kokoelman alkua ja käsityöläisten tekemiä jänöjä. Siksi minä valitsin jäniksen myös ison punaisen sohvanpäällistaiteen aiheeksi.

 Kalmankangas entisen sohvan päällä oli sen puoleen hyvin huoleton, että ei kamalasti haitannut, vaikka siihen tipahti mustikkaa tai kaatui teetä. Yksi tai viisi läiskää lisää ei tuntunut missään. Nyt vaaleanharmaa sohva hohtelee niin puhtaana, ettei siinä uskalla syödä mitään. En meinaa edes uskaltaa istua siihen ilman, että laitan torkkupeiton peppuni alle.

(Minun kettumukini. Sulon mukissa on tietysti pupu.)

 Vaikka vanhan sohvan lähteminen kirpaiseekin, niin vaihtelu tekee hyvää. Olinkin vähän jo kyllästynyt mummolafiilikseen pitseineen. Nykyaikainen sohva onneksi sopii vanhan lipaston, keinutuolin ja hirsiseinän kaveriksi ihan hyvin ilman mummolatunnelmaa.

Television siirsin nurkkaaan, jossa se ei hallitsisi huonetta niin paljon kuin tähän saakka. Nyt se jää aika mukavasti toimiston oven taakse piiloon. Minusta sellainen on ihan sietämätöntä, että telkkaria pidetään aina auki, vaikkei sieltä mitään katseltaisikaan. Meillä ei sellaista ole tehty koskaan ja nykyisin ei enää senkään vertaa, kun kanavat ei enää näy. Meillä ei ole antennia, vaan tv-kanavat tulivat taloon laajakaistan kautta. Tuntui kuitenkin typerältä maksaa kuukausittain palvelusta, jota emme juuri koskaan käytä ja siksi irtisanoin Sonera Viihteen muistaakseni viime keväänä. Emme ole katuneet. Nyt jos haluamme varsin nähdä jonkin tv-ohjelman, katselemme sen netistä telkkariin liitetyn tabletin kautta ja muulloin sitten leffoja ja sarjoja Netflixiltä.

Loppukevennykseksi se näkymä, jota ei sisustusaiheiseen blogitekstiin kuvata.



lauantai 18. maaliskuuta 2017

Sisustusjuttuja! Wohou!


Ihana huonekalujen pyörittelyyn liittyvä kevätmaniani on tänä vuonna erityisen voimallinen! Ja nyt on viimein se hetki, että pystyn näyttämään teillekin, mitä täällä on viimeisten viikkojen aikana tapahtunut.

Asiahan on ollut niin, että silloin aiemmin minulle oli tärkeää, että koti näytti hyvältä. Asettelin huonekalut aina ryhmiin niin, että niistä sai kauniita valokuvia. Ei ollut niin väliä sillä, oliko järjestys käytännöllinen tai olivatko huonekalut tarkoituksenmukaisia, kunhan vaan oli sievää. Sellaista sisustuslehtivalmista siis. No, sittenhän me pääsimme niihin sisustuslehtiin ja eipä se niin hieno kokemus sitten kuitenkaan aina ollut. Kivatkin toimittajakäynnit olivat aina stressaavia, kun piti etukäteen siivota ja valmistautua. Opin sitten sanomaan "kiitos kunniasta, mutta ei kiitos," kun toimittajat ottivat yhteyttä.


Sitten tuli jopa se maailmanmullistava hetki, kun aloin vähät välittää siitä, olisiko kotimme sisustuslehteen tai edes omaan blogiini sopivan kaunis ja aloinkin keskittyä siihen, että ratkaisut olisivat toimivia. Jos Barbeille tarvittiin mielettömästi hyllytilaa, niin Barbit saivat sitä, vaikka lopputulos oli kaikkea muuta kuin kaunista. Ja eivät ne maatuskakokoelmat, Playmobil-piperrysmaailmat ja parisataa erikokoista ambulanssiakaan koskaan kovin hallittuja kokonaisuuksia täällä muodostaneet, vaan aiheuttivat vain sekamelskaista tunnelmaa.

Tämä viimeinen vuosi onkin eletty niin, että meillä on ollut ruma vierashuone, ruma toimisto ja ruma työhuone sekä olohuone, jossa iso televisio on alttarina. Ja nyt minä tunnustan, että se kaikki on aiheuttanut minussa pientä sisäistä kärsimystä. Ei olekaan niin kivaa elää, kun ei voi lepuuttaa silmiään oman kodin yksityiskohdissa.


Tässä eräänä kauniin aurinkoisena ja erityisen keväisenä päivänä, kun olin postityöpäivää ja työhuonetyöpäivää erottavalla kävelylenkilläni, minä yhtäkkiä valaistuin! Minä tajusin, millä keinolla saan kotimme järjestettyä niin, että sekä käytännöllisyys että kauneus saadaan mahtumaan samaan pakettiin! Innostuin niin, että aloin aivan vapista ja hädintuskin hallitsin jalkani ja pääsin kotiin. Sulo oli tietysti juuri silloin lomareissulla Virossa ja minä jouduin pommittamaan häntä "pliiiiiis pliiiiiis pliiiiiis" -viesteillä. Huonekalushakki kun ei koskaan ole ollut Sulon lempijuttuja ja tällä kertaa tiedossa olisi niin massiivinen shakkipeli, etten minä selviäisikään siitä aivan yksin.


Ihmeekseni Sulo suostui operaatioon ilman suurempaa jankuttamista minun taholtani, ja niin vanhasta työhuoneesta päätettiin tehdä leluhuone, toimistosta työhuone ja vierashuoneena toimineesta hyödyttömyyshuoneesta toimisto, jossa on vieraspedit!

Lähes joka ainoa huonekalu joutui vaihtamaan paikkaa. Se oli iso urakka, sillä vanhat kalusteet painavat kuin synti ja kaikki kaapit, lipastot ja arkut olivat ihan tupaten täynnä tavaraa, jotka kaikki piti siirtää.


Nyt tilanne on se, että uusi toimisto on valmis. Tässä on ihanana etuna se, että kamari on yksi niistä 60-luvulla eristetyistä (pilatuista?) huoneista, mikä tarkoittaa sitä, että siellä on lämmintä. Aiemmin kun talvisaikaan istuin paikallani tietokoneen ääressä, jouduin kietoutumaan peittoihin ja joskus jopa pitämään ranteenlämmittimiä, koska toimistossa veti sekä lattianrajassa että ikkunoista. Kesällä ongelmana taas oli aurinko, joka loimotti kirkkaana ja kuumana ikkunoista sisään ja pani minut kiukuttelemaan, kun en saanut kunnolla selvää tietokoneen ruudusta. Myös Playmobilmaailman sijaitseminen tilassa, jossa piti keskittyä työhön, saattoi olla joskus hieman häiritsevää.



Nyt minulla on siis lämmin toimisto, jossa pärjään ilman peittoja ja jossa ei ole keskittymistä häiritseviä houkutuksia eikä aurinko häikäise. Ja huoneessa on nättiä! Vaikka se on käytännöllinen, minä silti nautin siitä, mitä näen, kun astun huoneeseen.


Huoneessa on nukkumapaikat kolmelle vieraalle, kun laveri levitetään ja rahi avataan patjaksi. Ainoa miinuspuoli on se, että silloin harvoin, kun meillä on yövieraita, minä en voi aamuvarhaisella toisten nukkuessa tehdä tietokoneella mitään. Aika pieni miinus siis!


Seuraavaksi valmistuu työhuone. Jos saan tehtyä tälle päivälle aikatauluttamani työt reippaasti, ehdin vielä maalata pari kalustetta ja huomenna pääsisin kuvaamaan lopputuloksen. Olohuone on viimeistelyä vaille valmis, mutta sen näytän teille vasta sitten, kun se on tiptop.




lauantai 4. maaliskuuta 2017

Bullet journal ja kuinka se toimii


Lupasin vissiin kertoa, muuttaako bullet journal elämääni. Ei se ole varsinaisesti mitään mullistanut, mutta auttaa kyllä paljon monessa asiassa. Kurkataanpa sen sielunelämään nyt tarkemmin.

Heti etusivulla minulla on sokeritaulukko. Jos syön kiellettyjä herkkuja (kakkuja, leivoksia, karkkia, suklaata, jätskiä...) joudun värittämään päivän punaiseksi. Aluksi tein niin, että väritin punaiseksi kaikki sokerttomat päivät, mutta kuinka kannustavaa se nyt muka oli? Jouduin siis muutaman viikon jälkeen repimään sivun irti ja tulostamaan uuden taulukon. Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, että tein kirjastani kansiomallisen, enkä vihkoa. Kovin monta sivua olen jo riipinyt irti ja tehnyt uusiksi, kun on tullut vastaan jotakin, joka olisi pitänyt suunnitella toisin.


Kunkin kuukauden alussa on kalenteriviivasto, johon merkkaan eri sarakkeisiin omat postityöpäiväni, omat muut aikataulutetut menoni, Sulon työpäivät ja Sulon aikataulutetut menot. Lisäksi merkkaan tuntimäärät, jotka olen käyttänyt oman firman töiden tekemiseen. Niiltä puuttui aluksi oma sarakkeensa, jonka olen sittemmin lisännyt tulevien kuukausien sivuille. Kuten tuosta ylläolevasta kuvasta näkyy, yrittäminen on jäänyt tuntiin - pariin per päivä, koska postityöt ovat todellisuudessa venyneet usein sovittujen aikojen yli.



Ja sitten ovat ne to do -listat. En käytä bullet journal -oppien mukaisia merkintöjä, eli niitä bulletteja. Siksi minun kirjani ei oikeastaan edes ole mikään bullet journal. Bulletiton journal?

Listaan tekemättömiä töitä, ja kun työ on tehty, merkkaan sen tehdyksi. Minulla ei juuri koskaan ole tarkkoja deadlineja millekään tekemiselleni, joten en tarvitse kuukausittaista, viikottaista, päivittäistä sivua. Kun sivu alkaa tulla täyteen, merkkaan nuolella ne työt, jotka siirrän tulevaisuuteen eli seuraavalle sivulle ja sitten revin täyden sivun kokonaan irti. Tarpeen tullen siirrän sivun seuraavan kuukauden puolelle. Parasta on se, ettei tähän kalenteriin jää menneisyyttä, sillä minun on joskus ollut vaikeaa heittää pois allakoita ja päiväkirjoja, koska niissä on "tärkeitä muistoja".



En kanna kirjaa mukanani, vaan se lojuu täällä kotona. Milloin se on olohuoneen pöydällä, milloin tietokoneen vieressä, milloin yöpöydällä. Siksi on hyvä, että se on suuri ja ulkoisesti nätti. Se löytyy helposti, kun etsin sitä. Koska minä en juurikaan joudu poistumaan kotoa muualle kuin postiin, ei minulla ole mitään tarveta roudata kirjaa matkassani.

Sen tyhjille sivuille on helppo merkata muistiin kaikenlaisia asioita, joita tulee mieleen. Siellä on oma sivunsa Kenin ja Hectorin häille ja kesäautosuunnitelmilleni, on myyntitapahtumien esillepanoajatuksia ja jokunen lehtileike. Ja sohvaperunan juoksukoulu odottaa jo valmiina huhtikuun kohdalla!