tiistai 29. huhtikuuta 2014

Paniikki alkaa hiipiä

Niinkuin aina. Entä jos sataa? Entä jos on pakkasta? Entä jos sinne ei tule asiakkaita? Entä jos tulee niin paljon, että tuotteet loppuu? Entä jos en myy mitään? Entä jos teen miinustuloksen? Entä jos saan oksennustaudin? Entä jos hotellivaraus ei olekaan onnistunut? Entä jos Soja sairastuu? Entä jos emme löydä perille? Entä jos teltta karkaa tuulen mukana? Entä jos kaikki vaan menee ihan perseelleen?


Niin, Jyväskylän Käsityökortteli alkaa lähestyä vähän turhan nopeaan tahtiin.

Olen aika hermona, miten jaksan toukokuun. Myyntitapahtumissa käynti on hirmuisen kivaa, mutta minulle henkisesti tosi raskasta. Ja nyt olisi yksi myyntitapahtuma joka ikinen viikonloppu neljä kertaa peräkkäin. Ja kaiken päälle vielä pahimpaan koivunsiitepölyaikaan.


Meillä on tietysti taas markkinointiongelma, kun ilman rahaa yritetään sitä hoitaa. Siksi pyydän teiltä suurensuurta palvelusta: auttakaa meitä, olkaa kilttejä. Parinsadan käsityöläisen kiitollisuus olisi palkkanne.

Auttaa voi monella tapaa. Voitte käydä Facebookissa tykkäämässä Käsityökorttelin sivusta ja tapahtumasivuista ja jakaa niistä tietoa kavereillenne. Voitte kertoa kiertueesta omassa blogissanne, lisätietoa löytyy täältä ja kaikkia mahdollisia mainoskuvia niin facebookista kuin minun blogistani saa vapaasti varastaa. Tai vähän työläämmin: jos asutte Helsingissä, Jyväskylässä, Tampereella tai Seinäjoella tai niiden lähiseuduilla, voisitte tulostaa kortteleiden julisteen ja käydä kiinnittämässä sen johonkin näkyvään paikkaan. Vaikka työpaikan tai kirjaston ilmoitustaululle, kaupan seinälle tai mihin vaan sopivaksi katsomaanne paikkaan. Jos olet lehden toimittaja tai tunnet sellaisen, vinkkaa aiheesta lehteen.

Julisteet voi käydä tulostamassa täältä:
Jyväskylä - Tampere - Helsinki - Seinäjoki

Kiitos miljoonasti!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Unelmien kaunotar


Jos olette tänään tiirailleet facebookiani tai instagramiani, tiedättekin jo, mitä Sulo meni tekemään. Osti minulle Vespan! Oikean Vespan!

Se on 40-vuotissyntymäpäivälahjani, vaikka ne synttärit ovat vasta kolmen kuukauden kuluttua. Mutta Sulo päätteli, että kesä ja mopokausi alkoivat jo, joten ei kannata odottaa heinäkuulle saakka.


Kun lauantaiaamuna yritin iloisena lähteä vanhalla mopollani kanakurssille, se ei tietenkään käynnistynyt. Minä paiskoin hanskoja, kiroilin kamalasti ja olin kaikin puolin hirviömäinen rynnätessäni kiukun vallassa autoon ja jättäessäni epäluotettavan kiinamopon niille sijoilleen. Aina niin hyväsydäminen Sulo oli silloin päättänyt, että nyt minulle hankitaan kunnon mopo, ja vietti seuraavat päivät netissä etsimässä käytettyjä Vespoja.


Tänään minun suunnitelmissani oli valmistautua Jyväskylän Käsityökortteliin, mutta suunnitelma muuttui, kun Sulo löysi ihanan Vespakaunottaren Haminasta. Lähdimme matkaan ja kyllä kannatti ajaa sinne saakka. Punainen Vespa on kuin upouusi, vaikka sillä on ikää jo viisi vuotta. Se on ollut vanhemman naisihmisen työmatkakäytössä. Hän on pessyt sen joka perjantai ja sen se on näköinenkin. Niin kaunis! Niin kiiltävä! Niin ihana! Ja sanoinko jo, että niin kaunis!

Ja miten ihanaa sillä onkaan ajaa. Ihan toista kuin pienellä hetkuvalla kiinalaisella skootterilla. Tällä minä uskalllan jopa kallistaa kaarteissa, niinkuin pitääkin!


Vespa on ollut haaveissani jo pitkään ja haaveeksi sen kuvittelin jäävänkin. Joskus ihmettelen, miksi Sulo hemmottelee minut ihan pilalle. En minä oikeasti ansaitse tällaisia lahjoja. En todellakaan.


Olen ajatellut, ettei minulla edes saisi olla mitään kunnollista skootteria, sillä minä aina kaatuilen. Olen ajanut kiinamopollani tallin seinään, olen kaatunut sillä vauhdissa molemmille kyljille ja sen katteet ovat ihan päreinä. Niitä ei ole edes kannattanut korjata, koska kaadun kuitenkin aina uudestaan ja korjaaminen menee hukkaan. Sulo arvelee, että kaatuilu johtuu huterasta ja kevyestä pikkumoposta, jonka ajettavuus ei ole ihan paras mahdollinen minunkokoiseni ihmisen alla.


Nyt pitäkää peukkuja, etten kaadu uudella Vespallani koskaan. En kestäisi naarmuja sen pinnassa, en lommoja kyljissä. Ja pidättehän peukkuja sillekin, että uusi ystävä on kaiken sen rahan arvoinen, mitä Sulo siihen upotti ja osoittautuu luotettavaksi peliksi. Ettei minun enää koskaan tarvitsisi jättää ajopeliäni kymmenen kilometrin päähän ja hälyttää Suloa lava-auton kanssa apuun. Eikä aiheuttaa vaaratilanteita, kun tarakka irtoaa ajossa ja säilytyslaukku lentelee pitkin katua. Enkä joutuisi näkemään, miten bensat lorottavat tankista maahan, kun joku letku on irronnut. Eikä minun enää ikinä tarvitsisi selvitä kotiin viittätoista kilometriä mopolla, jonka kaasu on juuttunut kiinni täysvauhtiasentoon.

Niin paljon iloa kuin harmaasta kiinamoposta minulle onkin ollut, niin aika karmeitakin hetkiä sen kanssa on koettu. Vespoilla pitäisi voida ajaa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Tämä saattaa olla viimeinen mopo, jonka koskaan joudumme ostamaan. Ajattelin, että käytän sitä säännöllisesti huollossa, niinkuin autoja, jotta se varmasti saisi arvoisensa hoidon ja jaksaisi palvella mahdollisimman pitkään.


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kanakurssin antia


Olin puolitoista päivää kestävällä kurssilla, jossa opiskeltiin harrastekanalan perustamista ja sen pitämistä. Kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen tulin illalla kotiin, sanoin heti ensimmäiseksi Sulolle: "Meille ei koskaan tule kanalaa." Sulo vaikutti aika tyytyväiseltä.

Minä sen sijaan olin pettynyt. Olin arvellut, ettei haaveeni kanamummoksi ryhtymisestä olisi mitenkään epärealistinen, mutta nyt minusta näytti siltä, että haave olikin ihan hölmö ja mahdoton, täysin saavuttamaton. Kanalan pitäminen onkin liian vaativaa, liian työlästä, liian sitovaa, liian vaikeaa, liian pelottavaa. Mikä vaan voi mennä pieleen, tauteja tulee, luonnonlinnut levittävät salmonellaa, oikean ruokinnan oppiminen on mahdotonta, kanalan siivoamisessa on tolkuton työ, kanalan rakentaminen ja ylläpitäminen hirvittävän kallista ja kanan rehu ja pehku vasta kallista onkin.

Järkevintä olisi vaan jatkaa luomumunien hakemista kaupasta niinkuin tähänkin asti.


Mutta tämän päivän jälkeen mieli taas muuttui ja olenkin lähtöpisteessä: ehkäpä kuitenkin jonain päivänä! Ei ihan heti, mutta joskus tulevaisuudessa kyllä.

Kurssi oli erinomainen. Siellä käytiin läpi ihan kaikki kanan kahdesta umpisuolesta munien oikeaoppiseen keittämiseen asti. Käytiin läpi kanojen pitoa niin harrastamisen näkökulmasta kuin tuotantokanalankin kannalta, mikä oli erittäin mielenkiintoista. Saimme katsoa videolta, miten lattiakanala, luomukanala ja ulkokanala eroavat toisistaan, ja miten kana tapetetaan ja "perataan".


Paikalla oli myös seitsemän kaunista kananeitoa, joita me saimme pitää sylissämme ja käsitellä. Niille rakennettiin kanala pakettiauton perään, ja siellä ne tyytyväisinä viettivät yönsä. Aamulla löytyi kuusi munaa. Ainakin sillä hetkellä onnellisen kanan munaa, niin minä ajattelen, sillä nuo seitsemän tyttöä olivat elämänsä ekaa kertaa ulkona. Omituisia kanoja ne olivat, tulivat suoraan 4500 kanan lattiakanalasta, ja olivat niin kesyjä, kuin olisivat aina olleet sylilemmikkejä. Se on kuulemma tämän ruskean rodun ominaisuus.


Olin ajatellut, että ulkorakennuksessamme oleva vanha talli olisi täydellinen kanoille. Siellä on betonilattia, hirsiseinät ja lantaluukku, jonka voisi avata kanojen omaksi oveksi niiden omaan pihatarhaan. Mutta nyt sainkin kuulla, että sellainen vanha rakennus onkin kanoille huonoin mahdollinen. Betonilattia on hyvä, mutta puurakenteita ei pysty pitämään tarpeeksi puhtaina. Mikä pahinta, vanhaan rakennukseen pääsee rottia. Rotat kuulemma tulevat takuulla sinne, missä on kananrehua. Jos minä jotain kammoksun enemmän kuin sammakoita, niin nimenomaan rottia.

Mutta kesäkeittiöstämmepä tulisikin ihan mahtava kanala. Se vaan pitäisi vuorata kauttaaltaan routaeristeellä ja vesivanerilla. Ulkopuolelle alaosiin pitäisi laittaa pellit rottien torjumiseksi. Se olisi sopivan kokoinen neljälle kanalle ja koska se on ihmiselle mitoitettu, sen siivoaminen kävisi helposti. Sisälle pitäisi tuoda munintapesä, orret, ruokinta-astiat ja lämpöpatteri. Talvella riittävä lämpötila olisi 10-15 astetta.


Voitte arvata, että minä olen jo melkein tekemässä rakennuspiirustuksia aiheesta! Mökin takaseinään tekisin luukun, josta kanat pääsisivät pihalle. Niille saisi ihan hulppean aitauksen kesäkeittiön taakse, talomme päätyyn. Siihen pitäisi laittaa vahva verkko, jotta pihalla pyörivät ketut ja kissat pysyisivät poissa. Myös tarhan päälle pitää kuulemma laittaa verkko, jotta petolinnut eivät pääse saalistamaan tai kanat lentämään karkuteille.

No, miksi ei siis kanalaa meille nyt saman tien? Siksi, että eläinsuojelulain mukaan kanoja pitäisi käydä katsomassa vähintään kerran päivässä. Kurssin vetäneen kanafarmarin mukaan mieluiten kolme kertaa päivässä. Ja minä ihan tosissani olin kuvitellut, että kanat voi huoletta jättää keskenään kolmeksikin päiväksi, jos niille jättää kylliksi ruokaa ja vettä. Mutta ei voi, ja niin sitovaan kanaelämään minä en ole valmis. Me tykkäämme matkustaa joskus harvakseltaan, mutta meillä ei ole ketään, joka kävisi lomittamassa.

Toisekseen, vaikka kanalan rakentamisen aiheuttamista kuluista vielä selvittäisiinkin, niin en uskalla edes ajatella, mitä tuollaisen kopin sähkölämmittäminen talvipakkasilla tulisi maksamaan.


Vaihtoehtona olisi tietysti kesäkanojen ottaminen. Mutta siinä minulle tulee seinä pystyyn ihan heti, kun niistä kanoista olisi luovuttava. Olen pohjimmiltani sitä mieltä, että jos ihminen syö lihaa, hänen pitäisi myös kyetä tappamaan eläin ravinnokseen. Olen myös sitä mieltä, että jos syö lihaa, niin parasta on syödä itse kasvattamiaan eläimiä, koska niiden elämänlaadusta voi mennä takuuseen. Omavaraisuus varsinkin lihan, munien ja maitotuotteiden suhteen olisi erittäin upea asia (vaikkakin silkkaa utopiaa).

Mutta kun katselin kanantappamisfilmiä tänään, ymmärsin, etten pystyisi siihen. Uskoisin ehkä pakon edessä pystyväni lopettamaan kärsivän, sairaan kanan, mutta en tervettä. Enkä pystyisi riipimään siltä nahkaa pois, kaivamaan esiin sisälmyksiä ja hinkkaamaan puukolla raajoja poikki.

Jos eilen tulin kotiin siinä varmuudessa, etten ikinä voi ottaa kanoja, tänään tulin kotiin vakuuttuneena siitä, että minun on pakko ryhtyä taas kasvissyöjäksi. Lihansyönnin moraalinen ongelma on huomattava. Nyt ainakin yritän etsiä jotain pientiloja, joilta saisi ostaa hyvin elänyttä lihaa. Se on varmasti kallista, mutta ei tämä jatkuva huonon omantunnon kanssa eläminenkään varsinaisen kohottavaa ole.



Muttamutta, jos joku kykenee teurastamaan kanansa kesän päätteeksi tai saa palauttaa ne sinne, mistä ne hakikin, niin kesäkanalaksi sopii siis mainiosti leikkimökki tai vastaava lautarakenteinen pikkurakennus. Tai vielä paremmin vanha pakettiauto! Se on helppo ruiskia puhtaaksi painepesurilla ja sinne eivät rotat pääse sisälle.


PS: Koska minä aion toistaiseksi pysyä tiskirättitehtailijana, enkä rupeakaan kanafarmariksi, on verkkokaupassa Mummon kanaset -tiskirätit pienessä alennuksessa tämän illan ajan.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Sisäpiirin oma riepu


Minulla on sellainen ajatus, että uutiskirjeen tilaajille olisi noin kolmen kuukauden välein aina tarjolla joku ihan erityinen bambutiskirätti, jota ei muulloin ole myynnissä, eikä muille. Aina kun sisäpiiririepuja on tarjolla, ohjeet niiden tilaamiseen lähetetään sähköpostiin uutiskirjeen mukana.

Nyt pitäisi päättää, mikä se ensimmäinen erikoisriepu olisi ja siihen te saatte vaikuttaa. Tässä on kolme erilaista printtiä, joista te saisitte valita sen parhaan. Äänestää voitte tässä kommentilla. Tykätyin printti muuttuu sitten tiskirätiksi kesäkuussa.


PS. Jos et ole vielä Susannan Työhuoneen uutiskirjeen tilaaja, mutta haluat olla, käy tekemässä uutiskirjetilaus täällä, kliks.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kuvakatsaus viikonloppuun


Ihan naurettava määrä Kindereitä.


Kohtuuttomasti grillimakkaraa.


Aivan liikaa pavlovaa, mämmiä ja kermaa.

Mutta voi että minä rakastan ylensyömistä.


Ja lämpöä ja aurinkoa ja ulkonaoloa.


Ja kesän ensimmäistä mopoajelua.


Toisten ihmisten jätteistä koostuva puutarhakalustomme täydentyi keinulla.


Vanha keinu siirtyi työhuoneen ovelle.


Siinä on lämmintä heti aamuvarhaisesta alkaen.


Pääsisäänkäynti kuoriutui talvipaketista.


Kuistin lattia sai toisen maalikerroksen.


Yhden pienen ajatuksen soin myös työnteolle, kun askartelin vanhan kuistin lattialaudoista valokuvausalustan.


Ja nyt pitäisi taas osata syödä kurinalaisesti ja tehdä töitä. Tuntuupa hankalalta.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Pääsiäispolle


Pääsiäislapsi halusi uuden keppihevosen. Edellinen tekeleeni näytti muumilta, mutta päätimme yhteisvoimin ja netin keppihevosia tutkimalla tehdä paremman. Minusta oli erityisen kivaa se, etten joutunut vääntämään pollea yksinäni. 11-vuotiaasta kun on jo ihan oikeasti apua käsitöissä ja tällä kertaa teinillä riitti jopa keskittymiskyky.


Muokkasimme viimeksi käyttämääni kaavaa vähemmän muumimaiseen suuntaan. Avonainen suu oli kuulemma välttämättömyys ja suitsivehkeiden piti olla mahdollisimman lähellä aitoa.

Kun polle oli valmis, olimme molemmat erittäin tyytyväisiä.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Immola´s Next Top Model, season 1


Henkinen hyvinvointini on tänään sitä luokkaa hyvä, että sain kiilaferren kuvattua. Ei se itse mannekiinina oleminen nimittäin kamalan helppoa ole.


Kaikissa hienoissa muotikuvissa mainitaan aina, minkä valmistajan asusteet ovat mukana.

Kiilaferre: Soja Murto
Lasiriipus: Inx Design
Sukkahousut: Kiss Kiss
Kengät: Tossumonttu
Sormus: Marisanna Multamaa
Pusero: omatekemä
Kaukolaukaisija: Canon

(Tässä ei sitten ole mitään blogiyhteistyöliibalaabaa taustalla. Vain Sojan kanssa on bisnesyhteistyötä.)

Sitten toinen juttu. Testailen bambukangasta käsipyyhkeeksi.


Pyyhkeen koko olisi noin 60 cm x 40 cm. Neulos on sitä samaa kuin tiskiräteissä, mutta yksinkertaisena. Reunoissa kanttaus. Minun taidoillani kanttauksesta ei tule siistiä, joten joudun etsimään ompelijan, joka suostuisi nämä kanttaamaan, jos päätän ottaa pyyhkeet tuotantoon. Mutta pesutestejä ja käyttötestejä sitä ennen. Hintaa tälle tulisi arviolta parikymppiä. Mitä tykkäätte?

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Parhaita päiviä


Yhtään ainoaa leskenlehteä en ole vielä nähnyt, mutta nyt kukkivat sinivuokot meidän pihallamme! Ja tänään bongasin jo sitruunaperhosia ja nokkosperhosiakin! Ja pihapiirissämme viihtynyt tikka, joka katosi talveksi, on palannut! On niin kevät, kuin vain voi olla.


Minun arjessani ihan parasta on se, että jos tekee mieli viettää päivä pihalla, minä voin sen tehdä. Jutan superohjeiden mukaan kampeuduin aamulla suoraan sängystä aamukävelylle, mikä on minulta melkoinen uroteko. Sitten veimme kaatopaikkakuorman, haimme salaatit Subista ja lounastimme Vuoksen rannalla. Ja loppupäivän pinosimme polttopuita, ennenkuin minä lähdin vesijumppaan.


Niin usein (lue: lähes aina) minä kyykötän aamusta iltaan tässä tietokoneella mädättämässä päätäni, enkä saa kankkujani irti tuolista sitten millään. Eilenkin taisin kyyköttää täydet 12 tuntia. Niinpä tällaiset ulkona terveellisten toimien parissa vietetyt päivät ovat ihan mielettömän ihanaa vaihtelua.

Ja upean päiväni kruunasivat vielä uuden kiilaferreni valmistuminen sekä ystävän iloisen uutiset. Toivottavasti tekin olette saaneet osanne auringosta tänään.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Tuskallinen tieto, kirottu omatunto


Eilen tuli telkkarista MOT: Verentahrimat muotivaatteet. Katselitko? Herättikö se ajatuksia? Minä tietysti katselin. Tänään on se päivä, kun kauhistellaan, miten Reima kehtaa ja miten törkeää toimintaa Haloselta ja julistetaan, että nyt boikotoidaan niitä. Minä en jaksa sitä kauhistella, sillä vaikka tuossa näytettiin hyvin surullista faktaa näiden vaatteiden valmistamisesta, niin näissä tehtaissahan asiat olivat verrattain hyvin. 8-10-tuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa. No, palkalla ei elä ja joskus saa turpaansa... Mutta katsoitteko joskus aiemmin BBC:n dokumenttisarjan Verta, hikeä ja T-paitoja? Sen jälkeen tämä MOT ei tuntunut missään.


BBC meni syvemmälle. Niket ja muut suuret yritykset valmistuttavat tuotteensa Aasian parhaimmissa tehtaissa, joissa on edes toivoa työolojen joskus paranevan. Mutta entä halpamerkit? Missä tehdään tokmannien, minimanien ja löytöliitereiden vaatteet, joista me maksamme pari euroa? Ne tehdään siellä karseimmissa hikipajoissa, joissa työntekijät eivät lähdekään illalla kotiinsa, vaan käpertyvät hetkeksi nukkumaan betonilattialle ompelukoneensa alle. Siellä ollaan vuosikausia ja pienet tienestit lähetetään kotiin perheelle, jota ei koskaan nähdä.

Mitä pidemmälle tuotantoketjun alkulähteille mennään, sitä raadollisemmaksi asiat menevät. Se vasta on kurjaa katsottavaa, kun kurkataan tehtaisiin, joissa ne kankaat valmistetaan. Jos nyt vaikka se Reima maksaa 4 euroa paidasta ompelevalle tehtaalle, niin mitä luulette kangastehtaan siitä saavan? Ja kun kangastehdas ostaa lankansa joltain vielä paskemmalta puljulta, joka valmistaa puuvillasta lankaa, niin mikä nanoroponen sinne mahtaa enää riittää? Puhumattakaan niistä, jotka raatavat puuvillapelloilla ja keräävät sen puuvillan.


Mitä pidemmälle asiaa ajattelee, sen pahemmalta tuntuu. En oikein saanut nukuttua viime yönä, kun mietin tätä. Aletaanpa tarkastella vaikka minun tiskirättiäni oikein suurennuslasilla. Suomalaista käsityötä, lukee tuotelapussa.

No kyllä, suomalainen on ommellut rievun, suomalainen on painanut sen printin, suomalainen on suunnitellut kuosit, suomalainen on valmistanut painovärit, suomalainen on neulonut kankaan ja myynti tapahtuu suomalaisen verkkokaupan kautta.

Mutta vaikka se bambuneulos valmistetaan Suomessa tehtaassa, jonka sijainnin tiedän varsin hyvin, niin jostainhan se lanka sinne tehtaalle tulee. Vaan mistä? Olen kysynyt sitä tehtaalta, mutta minulle ei ole vastattu. Eilen kysyin uudelleen. Odottelen vastausta. Millaisissa oloissa elävät ne bambu- ja puuvillaviljelmien työntekijät, jotka keräävät raaka-aineet minun riepuihini? Millainen on se tehdas, jossa nuo kasvit muuttuvat langaksi? Entä jhos siellä on lapsia töissä? Minulla ei ole harmainta haisua näistä asioista ja se todella riivaa minua. Ainoa tieto, mitä suomalainen tehdas osaa antaa julkisuuteen on se, että valmistuksessa käytetyt kemikaalit ovat turvallisia.


Tietysti on niin, että ihmiset Aasiassa tarvitsevat työpaikkansa. Boikotointi ei auta aasialaista (orja)työläistä yhtään. MOT:n haastattelema bangladeshiläinen ammattiyhdistysaktiivikin kehotti meitä kyllä ostamaan niitä vaatteita, mutta samalla vaatimaan parempia työolosuhteita ihmisille, jotka ne valmistavat.

Mutta tässä kohtaa tunnen itseni tosi pieneksi. Milläs vaadin?

PS. Nyt pari päivää myöhemmin minulla on tietoa käyttämäni bambulangan alkuperästä ja kylläpä mieleni huojentui aika kovasti. Bambu kasvatetaan Kiinassa ja kehrätään langaksi Intiassa. Langan toimittaja vakuuttaa, ettei missään tuotantoketjun aikana ole käytetty lapsityövoimaa ja muutenkin noudatetaan asiallista palkkausta. Miehille ja naisille maksetaan sama palkka samasta työstä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ihanampi työhuone


Sain ensimmäisen seinän valmiiksi eilen. Aika ihana minusta! Ensin ajattelin, että se ei sovikaan yhtään tuon sinisen lattian kanssa, mutta äkkiä silmä tottui oranssinpunaisen ja taivaansinisen yhdistelmään.

Punainen maali on jotakin perusrautakaupan perusseinämaalia. Koska minä olen minä, niin valmista pitää tulla. Päätin, että koska seinän takana on toinen huone, eikä ulkoilma, hengittävä maali ei ole maailman tärkein asia. Annoin Sulolle tapetinpalan värimalliksi ja hänen kauppareissunsa ajan sain itse tapetoida toista seinää rauhassa. Nyt kun Sulo on töissä vain yhden vuorokauden kerrallaan, en ehdi häyristellä mitään remonttia valmiiksi asti. Jouduin voimaa käyttäen ajamaan Sulon ulos huoneesta, ja silti hän vielä jatkoi huuteluaan lippuluukusta: "Tuolla tapetti repsottaa vielä!"


Repsottavathan ne sieltä täältä. Onneksi minulla on niin huono näkö ja huonekorkeus on niin suuri, etteivät yläreunan repsotukset osu omiin silmiini lainkaan. Hoksasin myös syyn sille, miksen saanut tapetteja pysymään seinillä. Osasyynä oli varmasti vaaleansininen, jauhopintainen maitomaali, sillä seinän esiliisteröinti auttoi jonkin verran. Mutta pääsyy olikin se, että minulla oli tavallista liisteriä, kun olisi pitänyt olla tapettiliimaa! Miksei sellaista lue tapetin tuotelapussa? Jos siinä ei erikseen mainita, että pitää olla seinälle levitettävää tapettiliimaa, niin minä tietysti ostan tavallista liisteriä. Se liima-asia selvisi vasta, kun avasi tapettirullan ja luki pienellä präntätyt ohjeet tuotelapun takaa. Onko niin, että nykyisin se liimasysteemi onkin oletustapa ja tavallisesta liisteristä on tullut poikkeuksellinen aine?


Toisen seinänkin sain taisteltua valmiiksi ilman, että piti edes huonekaluja siirtää pois tieltä. Mutta tänään on vuorossa tämän seinän alaosan maalaaminen, ja huonekalujen siirtelyltä ei voi enää välttyä.

Loput kaksi seinää jäävät toistaiseksi sinisiksi, sillä niihin tarvitaan hengittävät maalit. Maalaan yläosan samansävyisellä valkoisella kuin tapetissa on, ja alaosan punaisella.


Viime syksynä sain eräiltä ystäviltämme näin hienon keittiönkaapin. Sen väri muuttuu varmasti vielä, ja nyt pohdin, päällystäisinkö sen ovet tuolla tapetilla.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Lukijan puheenvuoro


Ilolla esittelemäni kiilaferre kirvoitti muutaman kommentin, jossa sen hintaa pidettiin liian kalliina. Jopa "kohtuuttomana". Tottakai tajuan, että 159 euroa on iso raha ja monelle täysi mahdottomuus. Mutta se, että kehotetaan hilaamaan hintaa alas, jotta saisimme edes jotain myytyä, tuntuu todella loukkaavalta. Yhdessä kiilaferressä on kolmen käsityöyrittäjän työpanos, joten ostamalla sen asiakas auttaa kolmea yritystä pysymään hengissä tässä maassa.

"Hinta kohdalleen" on käsite, joka tarkoittaa asiakkaan suusta aivan päinvastaista asiaa kuin meidän käsityöyrittäjien suusta. Jos me laitamme hinnan kohdalleen, kiilaferre maksaisi kolmattasataa. Mutta asiakkaan mielestä kohdallaan oleva hinta olisi 80 euroa.

Suurin osa kommenteista oli kuitenkin kannustavia ja muutama lukija kirjoitti tosi koskettavasti ja puhui varsin tärkeistä asioista. Koska minä haluan, että heidän kommenttinsa tulevat luetuiksi ja huomatuiksi, nostan ne tähän ihan pikkuisen lyhennettyinä.


"Tiedän, että maksamani hinta sisältää pelkästään arvonlisäveroa 24%. Siis neljänneksen hinnasta yrittäjä kerää valtion puolesta ja tilittää eteenpäin valtion kassaan. Lisäksi työtilan vuokra, yrittäjän eläkemaksut sekä sijoitetut rahat työkoneisiin ja muihin työn tekemiseen vaadittaviin asioihin jne. Että tutkimatta asiaa sen syvemmin minusta jokainen ihan kykenee ymmärtämään, ettei 159 euron kiilaferren hinnalla millekkään tuntipalkoille pääse edes etäisesti.

Halpaketjujen 5 euron t-paidat ja muut aivan liian halvat vaatteet hämärtävät käsitystämme siitä, mitä mikäkin oikeasti maksaa. Jos ostaa sen 5 euron t-paidan, niin silläkin on sitten oma hintansa. Sitä ei ehkä halua miettiä, kun on kiva saada usein uutta ja halvalla, mutta paidan tekijä ei paljon palkkaa saa. Pahempi vielä, että menettää ison osan terveyttään siksi, että me saamme paljon ja halvalla, yleensä vielä huonoa laatua.

Juurikin Yle uutisoi (taitaa olla ensi maanantain MOT:ssa), että suomalaiset yritykset teettävät edelleen - vaikka ei ole kauaa hirveiden työolojen uutisoinnista - paljon Bangladeshissa ja muissa vastaavan työhintaluokan maissa vaatteita, siis ns. hyvätkin merkit ja brändit.

En käsitä millään sitä ajattelun ristiriitaa, että ollaan pahana, kun työpaikat eivät pysy Suomessa, mutta ei olla valmiita ostamaan Suomessa valmistettuja tuotteita "koska ne ovat liian kalliita". Ovatko tosiaan? Ja ovatko aina?

Ja onko kaikkea tarpeen saada? Tarpeet ja halut ovat menneet aika lailla sekaisin, koska on tullut niin normaaliksi ostaa määrällisesti paljon vaikkapa juuri vaatteita tai esimerkiksi ostaa parin vuoden välein uudet ruokapöydän tuolit, koska vanhat kyllästyttävät. En minä tästä lähde kovasti yksittäisiä ihmisiä osoittelemaan, tähän tapaan kuluttaa meitä ohjataan markkinoinnilla hyvin voimakkasti ja sen markkinoinnin houkutuksen vastustaminen on vaikeaa, itsellenikin usein.

Viiden euron t-paidan osto on ok, jos ei ole paitaa päälle ja rahaa on vain se viisi euroa. Yleensähän kuitenkin tuon halvan ostopäätöksen tekemisen syy ei ole se viimeisen vitosen käyttäminen. Ja tietenkin tilanteen mukaan pitää voida toimia, jos vaikka lapsille ei ole sopivia vaatteita ja rahaa on sillä hetkellä tosi vähän, niin sitten on pienempi paha ostaa se halpa vaihtoehto kuin velkaantua ostamalla aina kalliimpi, jos siihen ei ole varaa.

Meni aikamoiseksi tajunnanvirraksi, mutta itse olen muuttanut kulutustani niin, että ostan mitä tarvitsen sekä myös mitä ihan haluankin, mutta haluan vähemmän, laadukkaampaa ja mieluusti kotimaista, jos se on vaihtoehtona. Usein joudun odottamaan, välillä pitkäänkin, mutta ilman vaatteita en ole joutunut olemaan tai istumaan lattialla tuolin puutteessa."


Paula Turusta


"Minulla oli ystävän kanssa keskustelu tuosta maatuskaferrestä. Hänen kantansa oli ensin aika kielteinen. Kuviot isoja ja hallitsevia, väri räikeä ja tuo hinta, huh miten korkea. Yritin avata hänen silmiään ja viittasin hänen kaapissa roikkuvaan Marimekon pinkkiin unikkokuosiseen mekkoonsa. Mielestäni siinäkin on aika värikkäät isot kuviot ja hinta sillä on ollut paljon korkeampi. Lisäksi epäilin sitäkin, onko tusinamekko edes tehty suomessa. Tämän ystäväni sain voitettua puolelleni, loppujen lopuksi.

Minusta tuollaisella ferrellä on paljon isompi arvo, kuin mitä hintalappu osoittaa. Siinä on palanen historiaamme, siinä on yhden ihmisen elanto, leipä, sähkölaskut ja verot. Siinä on ommeltuna käsityöläisen henki, ajatukset ja pala arkea. Verrattuna tusinamekkoon, joka on brändätty ja isolla rahalla maailmalle mainostettu ja siellä osin tehtykin, on tämä ferre paljon arvokkaampi. 


Tottahan on, ettei kaikki tuotteet ole kaikkien ulottuvilla. Toisilla on varaa hienoihin taloihin ja kaliisiin autoihin, ja me toiset ajamme vanhalla opelilla ja remontoimme vanhaa taloa. Pointtina tässä tarinoinnissani on se, että halusin kertoa saaneeni yhden ihmisen ymmärtämään tuotteiden arvon ja hinnan eron.


Kyllä minäkin haluaisin tuollaisen ihanan ja kauniin ferren, mutta joudun kyllä hetken siihen säästämään :) Mutta uskon, että kun sen saan, on se minulla vuosia, jolloin sen käyttöhinta on laskenut hurjasti, mutta arvo on noussut paljon korkeammalle."



Eija Salo


Kiitän sydämestäni Paulaa ja Eijaa näistä sanoista. On ihan surkeaa, että me joudumme puolustelemaan työmme hintaa. Aina uudestaan ja uudestaan. Tällaiset lukijoiden ja asiakkaiden kannanotot ovatkin meille sellaisia voimavaroja, joita ei rahalla voi saada.