torstai 29. lokakuuta 2015

Villasukkarock!


Kuplaani tunkeutunut pakolaisteema poiki sen, että halusin olla avuksi edes jollain tavalla. Kerroinkin jo aiemmin tavaranlahjoittamisesta, mutta sen lisäksi halusin osallistua villasukkakeräykseen. Minulla kun oli iso korillinen seiskaveikkoja, mutta oma neulomisvimma on laantunut jo aikoja sitten. Aloin innokkaasti kutoa pakolaisille sukkia, mutta totesin heti, että ettei minusta ole sarjakutojaksi. Päätin pyytää apua ja julkaisin Facebook-sivullani kuvan langoista. Pyysin vapaahetoisia kutojia hakemaan minulta langat ilmaiseksi. Arvelin, että halukkaita olisi useita, ja jokaiselle riittäisi kyllä kerä tai pari.


Olin väärässä. Halukkaita ei ilmaantunutkaan kuin kaksi, mutta he olivatkin sitten ihan superneulojia. Koko lankakoppa tyhjeni rouvien puikoille. Nyt minulla on täällä 55 paria erikokoisia ja -näköisiä hienoja sukkia plus yksi itse neulomani, yhä päättelemätön pari.


Koska sukkia tuli näin valtava lasti, ajattelin olla ensimmäiseksi yhteydessä omaan paikalliseen SPR:ään ja kysyä, olisiko heillä mahdollisuus lahjoittaa sukat suoraan turvapaikanhakijoille. Jos ei ole, niin sitten lähetän ne postitse SPR:n piiritoimistoon. Koska sukat on tehty nimenomaan lahjoiksi, en halua niiden päätyvän mihinkään vastaanottokeskuksen kirpparin lajittelemattomaan varastoon, josta pakolaiset joutuvat niistä maksamaan.

Kiitokset Sirkalle ja Pirjo-Riitalle!

maanantai 26. lokakuuta 2015

Tulin pitkin Turuntietä


Eilen lähdin jo aamulla ajelemaan kotiin Turusta ja minulla olikin hyvää aikaa viipyä matkalla. Kehäkolmosta ajellessamme näemme aina Länsimäen tienviitan, mutta ajamme siitä ohi. Nyt en ajanutkaan ohi, vaan ohjasin autoni kohti Länsimäkeä, lapsuuteni Länskää.

Maalainen kun olen, kuvittelin, että viitta opastaa minut sille tutulle tielle, jolla kotitalomme sijaitsi. No, juu ei. Länskässä on näemmä muutama muukin kerrostalo. Pysäytin auton yhden niistä parkkialueelle ja avasin kännykän karttaohjelman. En muistanut kotikatumme nimeä, mutta arvelin, että kun näen kadut kartalla, joku niistä herättäisi muiston. Ja hoks, siinähän se Maalinauhantie olikin ihan vieressä. Kun kurvasin sinne, näin edessäni sen, mitä olin odottanutkin. Tuttuuden. Kodin? Paitsi että takapihan kioski oli purettu pois. Se, josta tätini osti minulle ison, oranssin superpallon. Sumpparin.

Täältä ovat minun ensimmäiset muistoni.



Jätin auton vieraspaikalle ja jalkauduin. Talo oli entisen kokoinen, mutta kaikki muu oli kutistunut. Se valtava kallio talon takana oli matalampi ja etupuolen iso piha olikin nyt vain kapea kuilu kahden talon välissä. Hurja mäki, jossa kolmipyöräiselläni viiletin niin, että jalat sotkeutuivat polkimiin, olikin jotain ihan muuta kuin mäki. Maailma on kovin erilainen viisivuotiaan silmin.

Muistin kolmionmuotoisen nurmikon, muistin Elannon. Jaa, se onkin nyt Alepa. Suunnaton aukio Elannon, anteeksi Alepan, edessä olikin vain hiukan leveämpi katu ja muutama parkkiruutu. Lähtikö kaupan nurkalta tie tai polku, joka vei epämiellyttäviin muistoihin? Hammaslääkäriin ja seurakunnan kerhoon?


Pihalta keinut ja hiekkalaatikko olivat kadonneet, tilalle oli tullut tupakkapaikka. Missä tämän talon lapset nyt leikkivät ja äidit istuskelevat juoruilemassa? Asuuko talossa edes lapsia?

Silloin asui. Kavereiden synttäreillä käytiin kukkamekoissa ja pitsiesiliinoissa. Niitä juhlia en muista oikeasti, mutta synttäreistä on valokuvia. Minä en muista tapahtumia varhaislapsuudestani. Muistan vain paikkoja ja tunnelmia.


Yllätyin, kun talon alaovi olikin lukitsematon ja astuin sisään. Menin hissiin, olipa se ahdas. Tuttu haju. Voiko hissi haista samalta 36 vuoden jälkeen? Ei kai sentään, taidan kuvitella. Painoin numeroa 5 ja matkustin ylimpään kerrokseen. Rappu oli käsittämättömän kapea. Saavuin omalle kotiovelle. Kuka siellä nyt asuu?

Jos joku Immolan aseman entinen asukas koputtaisi meidän ovellemme, ottaisimme hänet ilomielin vastaan, haluaisimme kuulla hänen tarinansa ja näyttää, miltä kaikki nyt näyttää. Mutta mahtaisiko Vantaan Länsimäen kerrostalossa asuva ihminen ilahtua oudosta rimputtelijasta? En soittanut ovikelloa, vaan kipitin kierreportaat alas. Muistin lapsuuteni jumppatossut. Muistin kellarin pitkän käytävän.


Katselin kotia ulkoapäin. Tuossa oli isin ja äidin makkari. En muistanutkaan, että meillä oli parveke. Vieressä lastenhuone. Toisella puolella keittiön ikkuna ja vieressä vessa. Onkohan siellä yhä amme? Olohuoneen isot ikkunat. Siinä katseltiin, miten roskisauto saapui. Nyt ikkunassa ei ollut ketään. Vaaleat valoverhot vain, jotka eivät kertoneet mitään nykyisistä asukkaista.


Länsimäki vaikutti hiljaiselta. Pari koiran ulkoiluttajaa käveli rivakasti ohi. Mietin, mahdanko näyttää epäilyttävältä siinä haahuillessani. Näin mustatukkaisia pikkupoikia, jotka puhuivat kieltä, jota en tunnistanut. Ja monta eri-ikäistä kantasuomalaiselta näyttävää ja kuulostavaa miestä, yksin tai ryhmänä, enemmän tai vähemmän juovuksissa, kolmen jälkeen iltapäivällä. Kaikilla oluttölkit kädessä. Paitsi yhdellä ei ollut! Kävelin hitaasti hänen perässään. Hän pysähtyi, kaivoi repustaan tölkin ja sihautti sen auki. Jatkoi matkaa.

Länskä ei kertonut minulle paljonkaan itsestään, mutta internet kertoo, että siellä on nyt Suomen suurin työttömyys. Se on koko Suomen maahanmuuttajarikkain alue. Huomasinkin tuon jo kotirapussa. Postiluukkujen nimistä vähemmistö oli suomalaisia nimiä. Minun nimeni sopisi hyvin siihen joukkoon, Mattheiszen, mikä lie mamu.


Mitä jos me olisimmekin pysyneet siellä? Mitä jos vanhempani, ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneet, eivät olisikaan päättäneet muuttaa umpimaalle, mökkipaikkakunnalle? Mitä jos minä olisin mennyt Länskässä kouluun? Millainen ihminen minusta olisi tullut? Kuinka kauan me olisimme edes pysyneet Länskässä? Olisiko asunto jäänyt pieneksi jossain vaiheessa? Isi työskenteli piirustuspöydän ääressä ja oli jollain lailla tekemisissä jäänmurtajien kanssa. Jos hän olisi pysynyt siinä hommassa, olisiko perheemme nähnyt, miten "lintukoto muuttuu ghetoksi" (nämä sanat nappasin Kaksplussan keskustelupalstalta, jossa tiedetään kaikesta kaikki) vai olisiko nuori perhe vaurastunut ja muuttanut pois jo sitä ennen? Olisiko perheemme kokenut Wärtsilän megalomaanisen konkurssin kipeästi nahoissaan? Olisiko meistä kuitenkin lopulta tullut maalaisia? Entä millaiseen ammattiin itse olisin suunnannut, jos minulla ei olisikaan ollut yrittäjäisää esikuvana? Jos vuosilomat, pekkaset ja palkkapäivät olisivatkin jatkuneet normaalina osana koko lapsuuteni?

Kuinka kiinnostavaa olisikaan voida nähdä oma vaihtoehtoinen elämänsä! Mitä jos -elämä. Sillä sattumien summaahan kaikki vaan kuitenkin on.

torstai 22. lokakuuta 2015

Positiivisuuspuuska



Kamalaa, miten pitkäksi aikaa tuo kriisipostaus jäi tämän blogin päällimmäiseksi terveiseksi. Nyt positiivipostaus sen päälle. Olettehan huomanneet, miten kaunis syksy on ollut? Miten mahtavat auringonpaisteet ovat jatkuneet elokuulta saakka? Olen välillä miettinyt, miten minun olisi käynyt, jos tätä valoa ei olisi saatu, vaan sateinen ja pimeä kesä olisi vaihtunut suoraan sateiseksi ja pimeäksi syksyksi. Tutkijaluonteeni olisi hyvin kiinnostunut tietämään, miten pahaksi kaamosmasennus voi mennä, mutta onneksi kuitenkaan en nyt joutunut itse koekaniiniksi.

Päivät suhaavat tolkutonta vauhtia. Yritän saada ehdittyä tehdä työt, leikittyä leluilla (joita on kertynyt lisää ihan luvattoman paljon viime aikoina) ja käytyä työväenopiston kursseilla ja joskus vielä piipahtaa pihallekin. Viime viikonloppuna poikkesimme Sulon kanssa Vantaalla Suuri Snadi -lelutapahtumassa ja meillä oli valtavan hieno reissu. Sulo osti lastin ambulansseja ja minä lastin nukkeja ja niille tarvikkeita. Se oli erittäin virkistävä, päätätuulettava matka, jossa molempien intohimo leluihin yhdistyi.


Työrintamalla on tulossa Vinokinoja kaksin kappalein. Ensi viikonloppuna olen menossa Turkuun ja parin viikon päästä Helsinkiin myymään Tomppa-tuotteitani. Pidetääs nyt peukkuja, etteivät viime aikojen huonot myyntitapahtumakokemukset jatkuisi. Vinokinohan ei kylläkään ole myyntitapahtuma, vaan sateenkaarihenkinen elokuvafestivaali, joten en oikein tiedä, mitä odottaa. Se on järjestetty jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan joka vuosi ja minusta on ihanaa päästä paikalle Tomppineni. Toivottavasti kerkiän katsoa jokusen leffankin.

Minun piti muistaa vielä kertoa Suomalaisen käsityön päivästä, jota vietetään huomenna perjantaina. Päivälle on avattu oma www-sivu, jossa voi äänestää vuoden positiivisinta käsityöyrittäjää ja vuoden parasta uutuustuotetta. Tomppa-tuoteperhe on siellä ehdokkaana! Käykääpä katsomassa oma suosikkinne molemmista kategorioista ja antakaa äänenne.
Kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan 100 euron arvoinen lahjakortti, jonka voi käyttää mihin tahansa ehdokkaiden kaupoista.
Positiivisimman yrittäjän tittelistä on kisaamassa kolme säteilevää ja omalla tavallaan erittäin positiivista naista. Sieltä löytyy aikaansaavuutta, energiaa, selvitytymistä, värikkyyttä ja kykyä nousta aina jaloilleen. Jokainen noista kolmesta ansaitsisi positiivisimman yrittäjän arvoinimen. Uutuustuotteiden kategoriasta löytyy minun Tomppien lisäksi kaksi ihan huikean kaunista ja innovatiivista tuotetta. Vielä tänään kerkiätte äänestää, menkää nopsasti!

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kriisistä kriisiin


Anteeksi, meinaan taas tilittää teille kaikkea pääni sisäistä draamaa. Tuntuu siltä, että kun yhdestä kriisistä pääsen yli, niin toinen tuuppaa jo jalkaansa oven väliin. Tiedän hyvin, että Wanhan Sataman Kädentaitomessut ja sitä seurannut ajattelematon häämessuhairahdus ovat syynä siihen, että olo on hutera, ja tiedän senkin, että se huteruus menee kyllä aikanaan ohi. Mutta silti minä nyt sanon kaiken sen, mikä on kytenyt sisälläni. Tästä voi tulla aikamoista tajunnanvirtaa.


Häät. Te ehkä muistatte, miten me menimme naimisiin? Salaa maistraatissa ilman juhlia. Hääkuvat otettiin itse kaukolaukaisimella pari kuukautta etukäteen ja mekon ompelin kirppareilta haalituista pitsiliinoista ja pyyheliinakankaasta. En siis varmaankaan voisi järjestää itseäni yhtään kummallisempaan ympäristöön, kuin häämessuille, joilla tarjotaan kaikkea sitä, mikä on supernäyttävää ja maksaa mansikoita. En meinaa ymmärtää, että voi olla ihmisiä, joiden maailmassa on täysin normaalia upottaa tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia euroja yhteen päivään. Ehkä messupäivä hämmensi minua senkin takia niin paljon, etten itse samaistu yhtään koko megahääkonseptiin.


Edustaminen. Tuollaiset messut eivät ole kuin käsityömessut, joissa pyritään tekemään mahdollisimman paljon kauppaa. Nämä messut olivat nimenomaan markkinoinnilliset ja minä tiesin sen etukäteen. Ei häämessuilta tietenkään käydä ostamassa kakkua, kenkiä ja mekkoa, vaan sinne mennään katselemaan ideoita ja vaikuttumaan; etsimään sitä tahoa, jolta joku palvelu tai tuote lopulta ostetaan. Olinkin valmistautunut mahdollisimman hyvin kehittämällä hääriepuidean, tekemällä esitteen ja kuvaamalla edustavia promokuvia.

Tajusin virheeni hyvin kirkkaasti, kun lauantaiaamuna astelin sisään kirjavissa villasukissani kaikkien upeiden kampaajalla käyneiden, korsetteihin pukeutuneiden tai silinterihattuisten kanssamessuilijoiden sekaan. Änkytin, hikosin ja tunsin alemmuutta hyvän tovin, ennenkuin lopulta löysin puhetaitoni ja muistin, mitä edes kauppaan. Sinnehän olisi pitänyt minun sijastani lähettää joku erinomaisen edustava ihminen, jolla on kyky säteillä 8 tuntia ja markkinoida taidolla. Joku sellainen, joka myisi vaikka kuun taivaalta ja paidan päältään. Joku, joka saisi ihmiset pysähtymään, kiinnostumaan, innostumaan ja jättämään tietonsa myöhempää yhteydenottoa varten. Myynnin ammattilainen. Messuemäntä. Esittelijä. Myyntiedustaja. Mitä näitä nyt on.

Minä en ole sellainen.



Myyminen. Olen oppinut niin kovasti tykkäämään myyntitapahtumista, mutta kyllä verkossa toimiminen silti on minulle huomattavasti helpompaa. Minä en täältä näe, milloin joku selailee verkkokauppaani. Tilaukset tulevat aina yllätyksinä ja ilahduttavat minua. Mutta messuilla ja myyjäisissä jokainen ohikulkija on potentiaalinen asiakas, joka pitäisi saada vaikuttumaan Lempirievun erinomaisuudesta. Kun ihmiset ostavat, se nostaa minun itseluottamustani ja kauppa käy tietenkin paremmin. Iloinen ja energinen on se olotila, jolla saa jotain kaupaksi. Mutta jos ihmiset eivät pysähdykään, eivätkä kiinnostu, tunnen, miten silmiini ilmaantuu anova epätoivon katse. Ostakaa, ostakaa minulta, minun silmäni pyytävät! Se on kaameaa. Mielummin hiplaan kännykkää pöydän alla, kuin annan asiakkaiden nähdä kerjäläisen katseeni. Ja tietenkään kauppa ei käy sitten senkään vertaa.


Kuluttaminen. Minun toimeentuloni riippuu siitä, miten paljon muut ihmiset kuluttavat rahaa. Aika ajoin koko myymisen käsite tuntuu minusta vastenmieliseltä ja juuri nyt se tuntuu oikein erityisen kenkulta. Maailma on tupaten täynnä aivan tarpeetonta tavaraa. Pysähdyin tänään kotimatkalla Pukaron Paronissa. Se on huoltoasema, jossa on lahjatavaraa ja koriste-esineitä myyvä kauppa. Ihan vain jaloitellakseni hetken kiersin tuon kaupan. Teki mieli alkaa kiljua siitä tavaramäärästä. Ja nimenomaan turhasta tavaramäärästä, jota kukaan ihminen ei ihan oikeasti tarvitse. Tuo tavara houkuttelee halvalla hinnalla ja söpöllä tai humoristisella ulkomuodollaan, mutta ei sitä kukaan todella tarvitse. Se sama olo tulee helposti silloinkin, kun käyn käsityömessuilla ja kiertelen katsomassa kollegoiden oastoja. Niin paljon todella hienosti tehtyä ja kaunista tavaraa, mutta enimmäkseen kovin tarpeetonta. Houkuttelee minua ostamaan, vaikka mitään tarvetta ei ole.

En nykyisin oikeasti osta muuta kuin bensaa, ruokaa, leluja ja sukkahousuja, koska aloin ahdistua kaikesta tavaramäärästä kotonamme. Miksi minä silti odotan, että kaikki muut kuluttaisivat innolla ja pitäisivät minut hengissä? Miksi minä oletan, että kun laitan jotain myyntiin, se myös menee kaupaksi? Miksi minä odotan ihmisten syytävän rahansa käsityöläisten kukkaroihin?

Miten ihmeessä minun elämästäni on tullut silkkaa kaupankäyntiä?

lauantai 10. lokakuuta 2015

Vikatikki



En voi ollenkaan olla nyt ylpeä itsestäni. Jätin messut kesken. Häämessujen ensimmäinen päivä osoitti sen, että todentotta olin aivan väärässä paikassa. Olkoon hääkarkki- tai kiitoskorttirätti miten hyvä idea tahansa, niin en onnistunut vakuuttamaan sillä yhtäkään messukävijää. Ja myin kokonaiset neljä riepua päivän aikana!



Käsityökorttelin kollegoita oli paikalla kourallinen ja kun pari heistä päätti jättää leikin kesken, liityin minäkin luopioiden joukkoon. Ei niin saisi tehdä. En ikimaailmassa tekisi tällaista temppua, jos kyse olisi ollut Käsityökorttelista. Siksi kysyn itseltäni, miksi voin tehdä sen toiselle tapahtumajärjestäjälle. Ei siihen löydy perustetta. Minä en vaan jaksanut ajatellakaan seisovani siellä tyhmänä vielä toisenkin päivän kasvattamassa reikää itsetunnossani. Vaikka myisin huomennakin neljä rättiä, se ei muuttaisi yhtään mitään. Näissä kuluissa 28 euroa plussaa on yhtä tyhjän kanssa. Päätin, että järkevämpää on purkaa osasto, mennä majapaikkaan, nukkua yö rauhassa ja ajaa aamulla levänneenä valoisan aikaan kotiin. Jos olisin vielä toisenkin päivän messuilla myymättä mitään ja ajaisin umpiväsyneenä ja itkuisena pimeässä neljä tuntia, pääsisin aika todennäköisesti hengestäni. Minun messupaikkani sai sitten pari koruyrittäjää, jotka olivat tänään pimeässä nurkassa pahasti syrjässä. Se on ainoa positiivinen asia tässä nolossa asiantilassa.



Opin kautta, niinhän? EI ENÄÄ MESSUJA! Muistaisinko minä nyt sen? Varmaan ainakin siihen saakka, kunnes taas joku tekee liian hyvän tarjouksen.

Hyvä juttu on se, että onnistuin vihdoinkin kyhäämään messuosaston, joka ei saanut verta vuotamaan silmistäni. Ikeasta löytynyt ladonseinäkangas oli onnenpotku. Värjäsin sen punaiseksi ja sain aikaiseksi kotoisan punamultaista mökkitunnelmaa helposti liikuteltavassa muodossa. Tässä on nyt hyvä alku houkuttelevan messuosaston luomiseen, vielä muutama epäkohta pitää hioa ja selkeyttää asettelua. Jos siis joskus menisin vielä messuille. Jotenkin vahingossa vaikka.




PS. Häärätti-ideaa ei ole silti kokonaan haudattu. Esitteen voi ladata täältä, jos kiinnostaa. Sovellettavissa myös syntymäpäiviin tai muihin isoihin juhliin. Tai vaikka joululahjoihin.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Mitä hittoa minä taas olen touhuamassa?


Susannan Työhuone esittää uuden jakson sarjoista "No kun hyvä tarjous" ja "Toimitaan ennenkuin ajatellaan". Olen menossa ensi viikonloppuna taas messuille. Häämessuille! Voi ähky.



Mitä hittoa, olen kysynyt itseltäni varmasti viisikymmentä kertaa näiden kahden viimeisen viikon aikana, kun olen tuota häätapahtumaa suunnitellut. Mitä ihmettä minä teen häämessuilla Riepukioskini kanssa?! En oikein kykene edes kirjoittamaan tätä postausta, saati mainostamaan asiaa Facebookissa, kun minua jotenkin nolottaa. Ei pitäisi nolottaa, vaan olla ylpeä tuotteestaan ja tuoda se pystypäin mihin tahansa tapahtumaan, jossa vaan on ihmisiä. Sillä jokainen ihminen tarvitsee tiskirättiä jossain vaiheessa elämäänsä. Myös ne, jotka ovat menossa naimisiin.



Ja ne, joilla on varaa ja tahtoa panostaa häihinsä, haluavat ehkä myös panostaa hääkarkkiin, niinhän? Yritän tarjoilla messuilla ajatusta siitä, että hääkarkin ei tarvitsisi olla karkki. Tai tuoksukynttilä, joka aiheuttaa päänsärkyä hajuallergiselle häävieraalle. Karkit ovat hetkellinen ilo ja muutenkin siellä juhlassa on tarjolla kaikkea hyvää syötävää. Niiden askarteleminenkin on aika työlästä. Siksi Riepukiskalla on tyrkyllä valmiiksi askarreltu vaihtoehto, jota ei nielaista yhdessä sekunnissa, vaan joka pysyy kivana ja ennenkaikkea hyödyllisenä muistona vuosien ajan.


Voi ähky.

Kuulostaako tämä teistä yhtä idioottimaiselta kuin minusta?


torstai 1. lokakuuta 2015

Kansallispukukalenteri


Soja julkaisee joka vuosi kansallispukuteemaisen seinäkalenterin ja uskalsi pyytää minua valokuvaamaan tämänvuotisen kalenterin kuvat. Olin vähän kauhusta jäykkänä ensin, mutta kyllähän työ aina kelpaa. Sain mukaani kassillisen kansallispukujen osia ja ohjeena kuvata niitä yllättävissä paikoissa. Vapaat kädet! Ja samalla hirvittävä vastuu, kun kassin sisältö oli tonnien arvoinen. Ja sekin vielä, että monia pukujen osia ei voi pestä, joten jos onnistun likaamaan ne, olen ihan nesteessä.

Kuskasin arvolastia rannoilla ja innostuin aiheesta kovasti. En oikein uskaltanut ajatella Sojan reaktiota, kun hän näkee kuvat, joissa arvokas pitsi makaa hiekalla ja hopeinen levyriipus uiskentelee Immalanjärvessä!


Kun jätin muistitikun kuvineen Sojalle, pakenin paikalta ja jäin odottamaan tuomiota. Se tuli tekstarilla: "Nää on niin upeita, että mie itken täällä ääneen. Miten näistä muka voi valita?" Tosin Soja kyllä myönsi joutuneensa joidenkin kuvien kohdalla vetämään henkeä pariin kertaan.

No, loppu hyvin, sillä yksikään puvun osa ei vahingoittunut seikkailussa ja kalenteri on nyt ennakkotilattavissa Sojan verkkokaupassa.


PS: Jos kansallispukukalenteri ei ole sinun juttusi, voit harkita myös homomaatuskan ripustamista seinällesi ensi vuodeksi!