tiistai 29. heinäkuuta 2014

Keskittymiskyky nolla


Alan ripustaa pyykkejä, ja lähdenkin kesken kaiken siivoamaan olohuonetta. Sekin homma jää kesken, kun muistan, että piti kastella kukat. Kastelukannut ovat yhä puolillaan, kun tajuan, että olinkin laittamassa juuri ruokaa. En saa mitään tehtyä loppuun. Meinasin jo alkaa ommella hautajaismekkoa, mutta en onnistunut edes asettamaan kaavoja kankaalle. Ja jos yritänkin miettiä tiskirättejä, aivoni menevät aivan lukkoon.

On vain kaksi asiaa, jotka minulta sujuvat. Ensinnä ikkunaremontti. Se on aivan täydellistä tekemistä tähän tilanteeseen. Mekaanista työtä, jossa ei tarvitse aivotoimintaa. Siinä saa olla hiljaa omassa rauhassaan, raaputtaa puuta ja pyöritellä surua yksin mielessään. Terapeuttista toimintaa.


Ja sitten ovat leluni. Pieni pyrähdys Playmobilien tai Kenin maailmaan tempaisee minut aina hetkeksi iloon. Instagram on avannut eteeni valtavan aikuisten Playmobil-harrastajien maailman. Vertaistukea, tavallaan.

Eilen meidän oli ihan pakko jo lähteä hakemaan Venäjältä dieseliä. Kysyin Sulolta, saako Ken tulla mukaan. Sulo tuumi, että Kenin mekko luokitellaan naapurimaassa homopropagandan levittämiseksi ja se saattaa saada miliisit kimppuunsa. Meinasin vaihtaa Kenille housut, mutta sitten ihan kiehahdin. Kyllä jokaisen täytyy saada olla juuri sellainen kuin on. Myös Venäjällä.


Kun jonotimme tolkuttoman pitkään rajajonossa, Ken oli mitä parhainta seuraa. Se piti tunnelman katossa tanssimalla ja laulamalla. Me nauroimme vedet silmissä. Nauraminen on ihana asia.

Uskotteko, jos sanon, että näiden isin kuoleman jälkeisten viikkojen aikana olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani aikuinen. Siis ikinä. En ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut, että olisin aikuinen. Nyt minusta tuntuu siltä. Aivan uusi tunne minulle.

Mutta se ei onneksi näköjään estä minua leikkimästä leluillani.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Surun värit



Minulla ei oikein ole mustia vaatteita. Hautajaisissa kuuluu pukeutua mustaan tai muuten tummaan. Löysin sentään ruskeaa pellavaa hyllystäni ja ajattelin tehdä siitä uuden mekon siunaustilaisuutta varten. Uskon kyllä, ettei isille ole mitään väliä sillä, vaikka tulisin paikalle sateenkaaren väreissä. Mutta papin takia joudun kai olemaan korrekti. Ihmetyttää. Suru on sisälläni. Se ei muutu miksikään vaatteideni värin mukaan.

Olen törmännyt nyt moneen kuolemaan liittyvään käytäntöön, joka ihmetyttää minua. Vaatteiden väritys on vain yksi sellainen.


Suurin yllätys tuli siitä, että isi joudutaan siunaamaan. Seurakunta ei kuulemma anna meille tuhkia, jollei saa niitä siunata. Me emme olleet ajatelleet pitää minkäänlaisia tilaisuuksia, mutta tämän vuoksi suunnitelma piti panna uusiksi. Hautaustoimisto kertoi, että sen voi tehdä niin, että olemme itse läsnä tai niin, että pappi siunailee itsekseen. Valitsimme läsnäolon ja onneksi äidille rakas pappi tulee paikalle toiselta puolelta Suomea. Emme joutuneet valitsemaan umpimähkään ventovierasta pappia. Se olisi ollut kauheaa.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä isi itse tykkäisi siunatuksi tulemisesta. Emme olleet varmoja siitäkään, kuuluiko hän yhä kirkkoon. Liekö ollut niin yhdentekevä asia, ettei ollut koskaan vaivautunut eroamaan? Minulle tämä oli vaikea paikka. Voiko ihmisen siunata ilman omaa suostumustaan? Onneksi olen itse eronnut kirkosta jo kauan sitten. 

Tämä johti siihen, että äiti luonnollisesti haluaa kahvittaa papin. Me emme olleet ajatelleet järjestää mitään kahvikekkereitä, ja nyt pidämme kuitenkin sellaiset papin vuoksi/ansiosta. Tuntuu omituiselta. Isi inhosi sukujuhlia. Hän inhosi kyläilyä ja kahvipöydässä istumista. Hörppäsi nopsasti kuppinsa tyhjäksi ja lähti pihalle kävelemään siksi aikaa, kun muu seurue kälkätti kahvikuppiensa äärellä. Olen perinyt isin inhon. Ymmärrän silti, että äiti haluaa saada rauhassa jutella pappinsa kanssa kahvikupposen äärellä.



Kun sain hautaustoimiston ruumisauton mukana hakea isin Lappeenrannan ruumishuoneelta ja tuoda hänet Imatran krematorion säilytystiloihin, törmäsin taas kuolemaan liittyviin outoihin rituaaleihin. Hautausmaan kesätyöntekijät istuivat puiden varjossa rupattelemassa, kun ajoimme paikalle. Jossain vaiheessa huomasin, että he kaikki seisoivat rivissä ja tuijottivat meitä. Ensin olin ihan ihmeissäni, että mikä ihme noille nyt tuli, kunnes tajusin, että vainajaahan siinä kunnioitetaan. Huikkasin heille, ettei tarvitse seistä ja pyysin jatkamaan omia touhujaan. Hämmentävää. Niin kovin tarpeetonta.

Hämmennyin siitäkin, kuinka hautausyrittäjä laittoi pienen liinan isin kasvoille siinä vaiheessa, kun olin antanut luvan sulkea arkun kannen. Hetkellinen hätäännys iski: haluaako isi rättiä naamalleen? Onko sillä väliä? Minulle olisi. Olin silti vaiti, koska arvelin, että liina kuuluu asiaan ja piste.

Arkut. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset tuhlaavat tuhansia euroja hienoon arkkuun, kun se kuitenkin hetkessä poltetaan poroksi tai kuopataan maahan mätänemään. Minä ymmärrän, miksi arkut ovat kalliita - suomalainen käsityö maksaa. Mutta minä en ymmärrä, miksi siihen kohtaan tarvitaan niin paljon hienoa viimeistelytyötä. Vähempikin riittäisi. Vaan kun jätin isin arkussaan jääkaappiinsa, aloin ymmärtää, miksi arkun pitää olla kiva. Aika kuoleman ja tuhkauksen välillä on pitkä ja onhan se mukavampi maata hyvässä pedissä kuin huonossa. Haluaisin saada rakentaa itse ruumisarkkuni. Kivaa ruumisarkkua nimittäin ei ole olemassakaan. Ne ovat susirumia yhtä poikkeusta lukuunottamatta.


Minusta on tuntunut pahalta se, että isiä on jouduttu säilyttämään niin kauan ilman vaatteita kylmissä kaukaloissa kolkoissa jääkaappihalleissa. Milloin kuolema ulkoistettiin kokonaan ammattilaisille? Milloin me ihmiset lakkasimme itse pitämästä huolta kuolleistamme? Tiedän, että täällä meidän kotonamme on aikanaan talon emäntä levännyt ikiuntaan piharakennuksessa. Siellä, missä me säilytämme nyt mopojamme. Minusta sellainen tapa olisi nykypäivänäkin hyväksi, jos vaan sopiva paikka kotoa löytyisi.

Olen ollut kiitollinen siitä, että kaikkien käytännön asioiden hoitaminen on jäänyt minun vastuulleni. Se, että on tekemistä, sopii minun tapaani surra. Samalla kun olen opetellut, mitä kaikkea kuoleman jälkeen pitää hoitaa, olen miettinyt paljon omaakin kuolemaani. On niin paljon asioita, jotka haluaisin toisin, kuin on tapana. En halua liinaa naamalleni, en halua ristejä enkä keinokuituja arkkuuni, en halua kahvipöytää, en halua puheita, en halua mustaa väriä. Enkä halua kenenkään nousevan velvollisuudesta seisomaan, kun saavun paikalle laatikossa jalat edellä.


Hautaustoimistossa oli vihkoja, joihin tällaiset toiveet voi kirjata. Otin sellaisen mukaani ja tein siitä oman version. Me olemme nyt täyttäneet omat vihkomme.

Tuntuuko teistä oudolta, kun joku suunnittelee omaa kuolemaansa? Minusta oman kuoleman pohtiminen on kelpo teko omaisten hyväksi. Surun keskellä heidän ei sitten tarvitse jaksaa miettiä, mikä olisi oikein, kun kaikki on kirjattu valmiiksi muistiin.








keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

*


Joskus on vaikea tietää, mitä blogissa sopii ja mitä ei sovi kirjoittaa. Minä nyt kuitenkin kirjoitan, että meidän isi kuoli lauantaina. Ihan yhtäkkiä.

Jos tässä blogissa milloinkaan oli muutama päivä hiljaista, isi aina soitti ja kysyi, onko meillä kaikki kunnossa, kun blogissa ei tapahdu mitään.

Nyt ei isi enää soita.

Blogissa tulee nyt olemaan hiljaista epämääräisen pitkän ajan. Palaan sitten, kun pystyn taas ajattelemaan jotain muuta. Nautittehan toisistanne ja kesästä.


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kissanaisia

Mainitsinkin jo aimmin liittyneeni Facebookissa ompeluryhmään saadakseni kipinää muuhunkin kuin rättiompeluun. Se oli hyvä päätös, luulen. Siellä kun on sellaisia kivoja haasteita, että ommellaan tiettynä päivänä jonkun teeman mukaan jotakin. Pääsin nyt osallistumaan ensimmäiseen tällaiseen juttuun. Ensin tilattiin yllätyspaketti, jonka sai avata perjantaina klo 8 aamulla. Paketissa oli tällä kertaa leopardikuvioista trikookangasta. Sitten oli päivä aikaa miettiä ja valmistautua, ja klo 21 kaikki tahoillaan alkoivat ommella. Aika loppui klo 23 ja silloin piti täräyttää valokuva ryhmään valmiista tekeleestä.


Voi että se oli hauskaa. Minä olen lapsesta saakka tykännyt koulussa kokeista. Ja tässä oli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut kokeessa. Erityisen haasteen tehtävään toi tuo kangas. Siis oikeasti en käsitä, miten eläinkuosit ovat nykyisin niin muotia ja miten pikkutytöt ja teinit tykkäävät niistä niin kauheasti. Kun minä olin teini, leopardikuoseissa esiintyivät vaan sellaiset tärkeilevät vanhat harput, jotka sutivat liian kirkasta huulipunaa liian ryppyisiin huuliinsa ja uittivat itsensä nuoruusaikojen hajuvedessä. En ole siitä mielikuvasta päässyt yli, vaikka minustakin tämän päivän pikkutytöt leopardikuosimekoissaan näyttävät oikein suloisilta. Olikin tosi vaikeaa keksiä itselle mitään, missä ei tuntisi itseään puumanaiseksi.


Tällainen sitten syntyi. Ja kyllä, tunnen olevani justiinsa se puumanainen. Mutta onneksi minä olen aina kotona, joten kotimekkona tämä pääsee ahkeraan käyttöön ja voin rauhassa totutella kissamaiseen turkkiini...

Vaikka kangaspala oli aika pieni, siitä jäi yli vielä mukavia tilkkuja, joista voin ommella Kenille vaikka mitä. Ken kun ei ollenkaan arastele viidakkoeläimiä päällään.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Jatkoa edelliseen


Kun maaliskuussa päätin vaihtaa salin ruokapöydän matalaksi kahvipöydäksi, siitä jäi tarpeettomaksi suuri lasilevy. Koska kyseinen levy painaa tonnin, sitä ei koskaan saatu siirrettyä minnekään, vaan se on seissyt toimiston seinää vasten viimeiset neljä kuukautta.

Siis toimiston, jonne juuri rakensin ison pöytälevyn Playmobil-maailmaa varten. Tänä aamuna imuroin huonetta ja jouduin taas väistelemään lasilevyä, kun yhtäkkiä tajusin sen. Siinä minulla olisi ollut nenän edessä juuri oikeankokoinen pöytälevy. Ja vielä paljon sirompi ja kauniimpi kuin se, minkä itse rakensin jätemateriaalista. Enkä ollut lainkaan tajunnut sen olemassaoloa! Hassua, miten silmä tottuu asioihin, eikä enää reagoi niihin mitenkään. Sitä vaan elelee väistellen jotain isoa lasilevyä, eikä edes enää tajua, että se on siinä tiellä koko ajan.


No, koskaan ei ole liian myöhäistä korjata virheitä. Nikkaroitu pöytälevysätös jouti saman tien pois ja lasilevy laitettiin sen tilalle. Ai että tuli kiva! Ja mikä parasta, sain lasilevyn ansiosta minimaailmani vesistöt hiukan autenttisimmiksi, kun laitoinkin turkoosin kartongin lasin alle, enkä päälle.


Nyt se omarakentelema pöytälevy makaa tuossa toimiston lattialla ja sen yli pitää hyppiä. Kuinkahan kauan se siinä tulee makaamaan? Seuraavat neljä kuukautta?

Toimiston minimaailma


Kylmä! Pilvistä! Tuulee! Mihin kesä hävisi?

Koska asianlaita on taas näin, minulla ei ole kiirettä pihalle, vaan voin istua tietokoneella ja näyttää teille, miltä toimistoon syntynyt Playmobil-maailma nyt näyttää.


Siinähän se, keskellä huonetta komeilee. Toimiston varsinaiset toiminnot, eli tietokonekökötys paperihommineen eivät juurikaan kärsineet, vaikka työpöytä kutistuikin hiukan.


Minimaailmassa kaikki on vielä keskeneräistä. Linnaa laajennan jossain vaiheessa takapuolelle niin, että sitä voi ihailla pöydän molemmilta puolilta. Kuten näkyy, maailmassa on vielä runsaasti tilaa. Kuninkaanlinnalle varasin puolet pöydästä, mutta toinen puoli on metsäistä maalaismaisemaa. Tuossa maailman vasemmalla laidalla näkyy meidän perhe.


Sulo siinä on ottanut kirveen kauniiseen käteensä ryhtyäkseen rakentamaan kotia perheelleen. Uuden kodin harjakaiset ovat ehkä ensi tiistaina. Odottavan aika on pitkä, kun talopaketti tulee Saksasta saakka.


Siinä vaiheessa, kun minimaailmani täyttyy äärimmilleen, joudun suurentamaan pöytää. Se ei haittaa, sillä tarpeetonta tilaa on toimistossa vielä yllin kyllin. Ehkä tänne joskus ilmestyy vielä kaupunkimaisemakin... "Kyllä sie oot hullu," tuumi Sulo verkkaisesti istuessaan keinutuolissa katselemassa leikkejäni.

Tiedän, että tuo lause oli rakkautta täynnä.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kanankakkaa ja vanhaa pitsiä


Pitsiverhot ovat asia, jota en omaan kotiini ole koskaan halunnut. Mutta nyt meilläkin on sellaisia ikkunoissa, tavallaan.


Löysin vinttiä raivatessani monta vanhaa hyttysverkkokehikkoa, joiden verkko oli aika karussa kunnossa. Irrotin verkot ja laitoin tilalle pitsiverhoa, jonka olin joskus ostanut kirpparilta ja tehnyt siitä naamiaisiin enkelimekon. Onneksi mekko oli käytännössä vain suora pötkö, joten sain kankaan hyödynnettyä tarkkaan.

Tässä roolissa pitsiverhot näyttävät hyviltä jopa minun silmissäni.


Kesäenergian ansioista olen päässyt lopultakin alkuun tämän vuoden ikkunaremontin kanssa. On hassua, miten se taito on talven aikana hautunut, sillä en ole rikkonut vielä yhtäkään lasia, enkä ole tehnyt rumia naarmuja raapoilla pokiin. Tuntuu siltä, että työ sujuu joka kesä aina taitavammin. Ensi kesänä olisin varmasti jo ihan pro, mutta toivon silti, ettei yhtäkään pokaa ole enää vuoden kuluttua tekemättä.


Olen ollut nämä hellepäivät kaiken kaikkiaan todellinen tehotyttö. Ikkunoita en jaksa raapustella tuntikausia yhtä kyytiä, mutta muuten on virtaa riittänyt vaikka mihin. Jos meillä olisi aina näin suotuisa ilmasto, elämäni olisi äärimmäisen onnellista ja tehokasta.


Tänään sain päähäni tehdä kesäkeittiön katoksesta puutarhavajan ja siirsin kaikki puutarhanhoitoon liittyvät välineet pois tallista. Katos kaunistui huomattavasti, kun sieltä hävisi sekalaista ryönää ja tilalle tuli nättejä kukkaruukkuja ja sen sata kukkalapiota ja haraa. Mistä niitä on siunaantunut niin paljon? En muista koskaan ostaneeni yhtäkään. Suureen, puiseen laatikkoon piilotin rumat muovikukkaruukut, kanankakkapussit ja sensellaiset vähemmän silmiä hivelevät esineet.


Sulokin näytti tyytyväiseltä tämänkertaiseen mööpleeraukseen, tosin hän alkoi huokailla Hyacinth Bucket -hulluudelleni siinä vaiheessa, kun pohdin, onko harava "puutarhatyökalu" vai "yleistyökalu" eli onko sen paikka nyt uudessa puutarhavajassa vai vanhassa tallissa.


Talliinkin tuli nyt tilaa niin paljon, että sinne mahtuisi vaikka hevonen. En tiedä, onko siellä koskaan yhtään pollea asunut, mutta joku eläin on joskus järsinyt syöttökaukalon(?) reunaa. Yhden evakon lehmä siellä kuulemma on jonkin aikaa majaillut.


Näin hyvän mielen päivän päätteeksi sopii kuva pihamme kauneimmasta kohdasta.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Varustelukierre


Niinhän siinä aina käy, että kun taloon tulee uutta Playmobilia, seuraa kauhea dominoefekti. Nyt, kun noita muovinpaloja tuli yhdellä kertaa näin mahdoton määrä, dominoefektikin oli sen mukainen. Roinat eivät vaan enää mahtuneet entiseen asetelmaan työhuoneeseen, joten oli ihan pakko keksiä jotain muuta. Idea kesäkeittiön muuttamisesta leikkikalumökiksi tuhoutui siihen tietoon, että Playmobilien muovi ei todellakaan ole pakkasenkestävää. Nyt piti siis löytää leluille tilaa sisältä talosta.


No hei, tilaahan meillä on vaikka kuinka paljon, joten tarvittiin vain hiukan uudelleenjärjestelyä. Ja yksi vanhan laverin pohja, neljä metriä tukevaa puutavaraa, jokunen ruuvi ja pari pukkijalkaa. Check, kaikki löytyivät omasta takaa!

Suuren lelupöydän nikkaroiminen sujui hetkessä, mutta kaikki muut toiminnot vievätkin sitten aikaa huomattavasti enemmän. Nukkekoti siirtyi Sulon tärkeiden papereiden kaapin paikalle, Sulon tärkeät paperit siirtyivät liinavaatekaappiin, liinavaatekaapin sisältö salin lattialle... valokuva-albumit siirtyivät työhuoneeseen ja yksi vain huonekalu vinttiin. Koska toimiston piti yhä pysyä myös toimistona, mahdutin tietokonepöydän kuitenkin yhdelle seinustalle.


Uusi lelupöytä on ihanan suuri, joten sinne mahtui vanha tuttu linna laajennuksineen uuden suihkulähdepuiston ja ritareiden kauneuskilpailujen kanssa ja silti puolet pöydästä jäi vielä tyhjäksi. Sinne tietysti siirtyivät gostilna ja Brokeback Mountainin onnellisempi versio.... ja vieläkin oli tilaa!

(Kirottu internetti... lisää muovia on jo tilattu... mutta siitä lisää joskus tulevaisuudessa.)


Nyt minun pitää malttaa pitää näppini erossa leikkikaluista, sillä toimistossa on yhä kaaos, samoin tämän vuoksi myös salissa ja työhuoneessa. Lelumaailman rakentelu pitää säästää sadepäiville, sillä se on hommaa, joka takuulla innostaa minua myös matalapaineen alla.

Nyt kun on vihdoin kesä, minä taas sinkoilen ympäriinsä, kun energiaa on kauheasti ja aikaa niin vähän! Ikkunanpokien kimppuun, mars! Mööpleeraus jatkukoon illalla.





lauantai 5. heinäkuuta 2014

Parhaista paketeista löytyy...


... Playmobileja! Sellaisia paketteja sain eilen kaksin kappalein. Turnajaissettiä osasin odottaa, kiiiiiiiiiitos Naantaliin, ihan huippujuttu.


Mutta samalla saapui myös yllätyspaketti Tampereen suunnalta. Lisää Playmobileja! Wohou! Kiitos Heather!

Minulla oli eilen ihan joulu, kun availin nämä lähetykset.



Vaikka siis oikeastihan ei ole joulu, vaan synttärit. Täytän tänään 40 vuotta. Olen ilmeisesti kriiseillyt sitä etukäteen jo sen verran huolella, ettei se tänään tunnu ollenkaan kaamealta. Tai sitten hyvät lelut loiventavat tuskaa. Sitäpaitsi aurinko paistaa ja ulkona on LÄMMINTÄ!

Onnea minulle ja kaikille muille nelikymppisille.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Päättömiä ompeluksia


Haluaisin harrastaa taas ompelemista. Hyllyissäni on vaikka kuinka paljon herkullisia kankaita, jotka ovat siellä odottaneet jopa vuosia, että niistä syntyisi jotain. Liityin Facebookissa ompeluryhmään ja ajattelin, että ahkerien, ompelevaisten ihmisten virtuaaliseura voisi kannustaa minuakin taas surruttelemaan kaikkea kivaa.

Yksi sellainen kangas, jota en ole raaskinut käyttää, on ollut kuvassa näkyvä  Hanna Ruusulammen ihana trikookuosi, jota olen saanut lahjaksi palasen jokunen vuosi sitten. Liian upea kangas pilattavaksi, eikö? Siksi en ole sitä kyennyt leikkelemään. Nyt kuitenkin päätin ottaa härkää sarvista.


Lähtökohdat olivat heikot. Pitkällinen tauko ompelemisessa, pelottava kangas, 20 vuotta sitten sopinut puseronkaava ja suunnitelmissa pääntie, jollaisen onnistuminen vaikutti vähintäänkin epätodennäköiseltä. Mutta minulla oli ilmeisesti kaikki mahdolliset feng shuit kohdillaan, sillä en kiroillut kertaakaan ja lopputuloksena olikin hyvin istuva pusero!


Sain muuten juuri kuulla, että tätä trikoota on yhä myynnissä, joten jos joku siellä nyt kuolaa nättiä puseroani, niin Ikasyriltä saapi kankaat.

Tästä menestyksestä riehaantuneena ryhdyin tänäänkin ompeluhommiin, kun kesä ei vieläkään suvainnut keritä meille saakka. Oli tarvetta pyjamalle. Bambuneuloksia löytyy hyllystä ja surruttelin vihreän liskoasun. Kyllä nyt tarkenee kylminä öinä.


Tämäkin ompelutyö onnistui mainiosti, mutta sen valmistuttua minun olisi jo pitänyt tajuta lopettaa. Aina pitää vetää överiksi kaikki. Omepelin vielä samoilla kaavoilla joustofroteesta lenkkihousut. Omenakuvioiset.


Muuten hyvät, mutta onhan niissä hiukan sirkuspellefiilistä. Haittaako se?

Kun tämän jälkeen aloin vielä leikellä palasia hupparia varten, rupesi kaikki menemään pieleen. Huppari jäi tekemättä, mutta noita omppupöksyjä voisin tänään käydä testaamassa metsässä. Ei pitäisi sataa ihan koko päivää edes, eikä täällä kukaan minua katsele, vaikka laittaisin vielä tyyliinsopivan pellenenän naamalleni.

Kysytään ja vastataan


1. Mikä saa sinut ärtymään kotioloissa?

Tähän on helppo vastata. Tietokone. Tietokoneella istuminen ruokkii tietokoneella istumista. Tietokoneella istuminen aiheuttaa ärtymystä ja ärtymys ruokkii ärtymystä. Tietokoneelta en pysty nousemaan pois, vaikka huomaan ärtyväni ja ärtymys kasvaa siitäkin. Koko päivä pilalla, ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Sellaiset päivät, kun jotenkin onnistun vastustamaan tietokoneen vetovoimaa, ja alankin tehdä jotain ihan muuta, ovat yleensä erittäin hyviä päiviä ja menen illalla nukkumaan tyytyväisenä itseeni. Tietokonepainotteisen päivän jälkeen menen nukkumaan itsetunto mössönä ja varmana siitä, ettei minusta ole mihinkään.


2. Entä yhteiskunnallisesti?

Homoteema. Minulla nousee raivo jo siitä, että joudun ajattelemaankaan tätä. En voi käsittää, että 2010-luvun Suomessa me joudumme edes miettimään sitä, saavatko kaikki ihmiset olla ihmisiä! Meillä on lakeja, jotka laittavat toiset ihmiset alempaan kastiin vain sen takia, että sattuvat rakastamaan "väärää" ihmistä. Sellaiset lait ovat sairaita. (Alan taas kiehua!)

Norjassa ollaan meitä valovuosia edellä. Siellä samaa sukupuolta olevat ovat saaneet mennä naimisiin jo vuodesta 2009 saakka ja heillä on ihan samat oikeudet adoptioon ja hedelmöityshoitoihin kuin hetskuillakin. Ja viimeisimmäksi ilouutiseksi juuri luin, että Norjassa poistetaan henkilötunnuksista sukupuolitunnus. Pieni asia melkein meille kaikille, mutta pienelle transihmisten joukolle suuri. Hyvä Norja! Norjan esimerkki kertoo sen, että kaikki onnistuu, kun vaan pannaan toimeksi.

(Tämä asia on sitten minulle niin herkkä paikka, että älkää viitsikö vaivautua sanomaan vastaan. Saatan poistaa jokaisen sellaisen kommentin, sillä tämä blogi on minun maatani, eikä minun tarvitse omalla maallani joutua suuttumaan.)



3. Miten käsittelet ärtymystäsi ja miten se helpottaa?

Se helpottaisi, jos tekisin jotain, siis ihan mitä tahansa konkreettista, johon liittyy pienikin liike. Oli se sitten ikkunoiden rapsututusta, polttopuiden pilkkomista, ompelemista, siivoamista tai kävelemistä. Mutta yleensä en ärtyneenä saa sellaista aikaiseksi, vaan ryven ärtymyksessäni, kunnnes Sulo käy kimppuuni ja kutittaa. Se irrottaa minut märehtimisestä, vaikka inhoankin kutittamista.


4. Mitkä ovat pikkumaisia piirteitäsi ja miten niiden kanssa elät?

Sulo: "Sinuu ei saa neuvoa missään. Sie olet niin aasi. Ja siulla on niitä ihmeellisiä sääntöjä. Jos joku asia on siulle vaikka sisustuksen kannalta tärkeä, niin se on ihan sama, onko se käytännöllinen vai ei."

Jouduin kysymään tätä Sulolta. Sitten jouduimme katsomaan wikipediasta, mitä pikkumaisuus oikeastaan tarkoittaa. Jos nuo asiat ovat pikkumaisuutta, niin ei minulla ole ongelmia elää niiden kanssa. Sulollahan se vaikeaa on!


5. Mistä erityisesti ilahdut tai nautit?

Auringosta ja lämmöstä. Kun aurinko paistaa ja lämpötila lähenee kolmeakymmentä, saan kauheasti aikaan!

6. Mitä unelmointi sinulle merkitsee? Vai unelmoitko?

No unelmoin. Ehkä liikaakin. Sitten petyn tosi karvaasti, kun unelmat eivät toteudu. Tämän vuoksi en lottoa. Jos Sulo kertoo tehneensä loton, minä suunnittelen heti täysillä, mitä kaikkea tehdään niillä rahoilla ja sitten lauantai-iltana tipun tosi korkealta. Toisaalta tiedän, että vain unelmat vievät eteenpäin ja minulle onkin jo langennut niin hirmuiset määrät toteutuneitakin unelmia, että olen kiitollinen ja onnellinen.


7. Taito, jonka haluaisit oppia?

Tanssimisen taito. Siihen tarvitaan rytmitajua, notkeutta ja heittäytymistä. Minulla ei ole niistä mitään. Haluaisin käydä lavatansseissa, sillä se olisi parasta mahdollista liikuntaa. Yritin ehdottaa Sulolle, että menisimme lavatanssikurssille syksyllä, mutta taidamme kuitenkin mennä Venäjän kurssille.

8. Taito, jonka voisit opettaa muille?

Ei minulla taida olla mitään sellaista taitoa. Osasin aiemmin jongleerata kolmella pallolla, mutta kun hiiret söivät ne pallot, niin sekin taito on minulta kadonnut.


9. Lempikotityösi?

Voiko sellaista olla? Laittelen suht mielelläni tavaroita paikoilleen, mutta varsinainen siivoaminen ei sitten kyllä innosta ollenkaan. Pyykinpesu ja imurointi vielä menettelevät joskus harvakseltaan, mutta pölyjen pyyhkiminen, lattioiden luuttuaminen ja tiskaaminen ovat mission imbossible. Onko sisustaminen kotityötä? Ja mööpleeraus? Ne ovat minun lempejäni!

10. Onko sinulla koti, asumus, tavaroiden tukikohta vai jokin muu? Entä kuinka tärkeä tai arvokas se on? Haavoittuisitko, jos menettäisit sen itsestä riippumattomista syistä?

Kotini on minulle minä itse. Haavoittuisin tietysti. Kuitenkin kun tätä ikiomaa unelmakotia on nyt neljä vuotta elänyt, hengittänyt ja rakastanut, niin ajatus täydellisestä kodista on muuttunut. Kodin ei välttämättä tarvitsisi olla näin suuri riesa, työmaa ja taakka. Olisi ihan mukavaa, jos kaikki olisi järkevän kokoista, siistiä, ehjää ja puhdasta, kulmat suoria ja koko koti sellainen, että sen voisi jopa jättää vaikka pidemmäksikin aikaa. Ja palata aina takaisin.


10. Mitä haluaisit sanoa 15-vuotiaalle minällesi?

Oijoi. Sanoisin, että 25 vuoden kuluttua olet onnellinen. Kaikki se, mitä sitä ennen tapahtuu, varmasti vahvistaa sinua, vaikka et sitä sillä hetkellä uskoisikaan.


Nämä kysymykset napsin mukaan Saaristohuvilalta. Ottakaa te ne mukaanne täältä!
Kuvat ovat eiliseltä matkaltamme Käkisalmeen, eivätkä liity tekstiin millään lailla.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Siellä jossain


Bloggaajatoveri Koti1898 kyseli jokunen aika sitten, miltä se venäjänsininen näyttää. Minä en osannut sanoa, mutta lupasin valokuvata niitä turkoosihtavia taloja, joita reissuillamme näemme.

Niitä on siellä varsin paljon, mutta tässä postauksessa on vain muutama kuva. Jos tuo väri on se kuuluisa venäjänsininen, niin se on aika hankala valokuvata ja hankala myös kuvailla sanoin. Se on jotakin turkoosininisen ja taivaansinisen väliltä. Se vaikuttaa olevan suosittu väri, ja erityisesti sitä näkee vanhojen talojen seinissä kauniisti haalentuneena.


Näissä valokuvissakin se näyttää joka kuvassa eriväriseltä, vaikkakin aina kauniilta. Mahtaakohan minulla olla edes oikea sävy bongattuna? Olisiko jollakulla teistä parempaa tietoa "ryssänsinisestä"?


Svetogorskin poliisiasema maalattiin vastikään tuolla turkoosiinmenevällä sinisellä ja sitä näkee myös aidoissa, porteissa ja käsittelemättömälle puupinnalle jätettyjen talojen ikkunanpielissä. Minusta se sopii mainiosti ruskean puun kaveriksi. Harmittaa, etten hoksannut valokuvata yhtäkään ikkunaa!


Tässä paritalossa näkyy uutuuttaanhohtava sininen ja naapurin puolella se, minkä me olemme ristineet vastaavasti venäjänvihreäksi. Räikeä mintunvihreä on toinen yhtä suosittu väri talojen seinissä, kuin tämä puheenaoleva sininenkin.


Minä tietysti kuvaan mielelläni näitä ränsistyneitä vanhoja rakennuksia, mutta tätä sävyä näytään sudittavan vielä nykyisinkin mieluusti seiniin - myös upouusiin taloihin.


Panin merkille tänään, että betoniset bussipysäkkien katokset on maalattu aina jommallakummalla näistä väreistä, jos ne vaan maalattuja ovat.


Me löysimme tänään Laatokan. Ja sen Käkisalmenkin. Käkisalmi oli pettymys, mutta Laatokka onneksi ei. Tosin rannan löytäminen oli uskomattoman vaikeaa. Mikään tie ei vienyt rantaan asti ja ne, jotka ilmeisesti veivät, päättyivät meidän osaltamme puomeihin ja sotilastyyppeihin. Lopulta, aika pettyneissä tunnelmissa satuimme osumaan oikealle tielle ja toden totta päädyimme sinne, missä Vuoksi loppuu: Laatokan rannalle. Reissu kannatti kuitenkin.


Olen luullut, että meidän oma Immolan rantamme on maailman paras ranta, mutta nyt huomasin erehtyneeni. Kyllä tämä jokisuu Laatokan rannalla vei kirkkaan voiton käsittämättömän hienon hiekkansa ansiosta. Ja sitä jatkui ja jatkui. Vesi oli kirkasta ja aivan tolkuttoman kylmää.


Harmi, että oli sateista ja koleaa. Hellepäivänä olisi hienoa päästä tuolla rannalla käymään. Mahtaisikohan se silloin olla täynnä porukkaa vai olisiko se silloinkin kovin rauhallinen?