Nyt olen toipunut perjantaisesta kokemuksesta sen verran, että pystyn siitä teille kertomaan. Meillä kävi toimittaja ja valokuvaaja, mutta en nyt vielä tohdi paljastaa lehteä. He halusivat tehdä jutun, jonka aiheena olisi aikuinen ihminen ja lelut.
Kun meidän koti esiteltiin pari vuotta sitten Koti ja keittiö -lehdessä, minä päätin, ettei ikinä enää. Siitä vaan jäi jotenkin todella paha mieli jälkeenpäin. Sitten meistä oli juttu paikallislehdessä, kun ostimme tämän aseman, ja senkin jälkeen minusta tuntui, että nyt saa kyllä riittää. En tykkää olla lehdissä. Vaikka minusta on ihanaa jakaa meidän elämäämme blogin kautta, on se silti ihan eri asia olla jossakin lehden sivulla vieraiden ihmisten näkemysten kautta suodatettuna.
Silti minä suostuin empimättä, kun toimittaja soitti ja pyysi haastateltavaksi. Ajattelin, että onpa hauska jutun aihe, eihän tästä voi kieltäytyä.
Lehdistövieraamme olivat todella sympaattisia ja mukavia ihmisiä, ja minä siinä jutellessa ihan unohdin, että olen haastattelussa. Puhuimme nukkekodista, Sulon ambulansseista, Barbeista, Playmobileista ja tietysti Hansista ja Paulista.
Jälkeenpäin se morkkis taas iski. Vaikka nämä meidän lelumme ovat meille ihan normaalia elämää, emmekä pidä leluilua kovin erikoisena harrastuksena, niin minua alkoi kalvaa kamala tunne siitä, että kun juttu on lehdessä, minä näytän siinä joltakin täysin kajahtaneelta kylähullulta. Olisi ollut hyvä, jos Sulolla olisi ollut vapaapäivä, jotta hän olisi ollut mukana haastattelussa. Minä kun saatan pulpattaa kaikkea sellaista, mitä kadun jälkeenpäin.
Mutta tehty, mikä tehty. Nyt sitten vaan tuskissani odottelen, millaisen jutun toimittaja loihtii.
20 kommenttia:
Se Koti ja keittiö -lehden juttu oli muuten mun mielestäni aivan ihana. <3 Ja niin on varmaan tämä lelujuttukin. Eiköhän noita paljon pahempiakin kylähulluja tästä maasta löydy kuin ihmiset, jotka jatkavat leikkimistä vielä aikuisenakin. Aika monelle tekisi itse asiassa hyvää osata ottaa itsensä ja elämänsä vähän vähemmän vakavasti. Mun mielestäni on kiva vaan, että lehdistä saa lukea niistä, joilta moinen sujuu. :) Toivottavasti halju olo helpottaa vähitellen.
Lapsenmielisyys on mainio asia, ei sitä muuten jaksa luoda uutta! Älä huoli, varmaan tulee ihan hyvä lehtijuttu.
Voi kajahtanut kylähullu, täällä toinen - harrastuksena mm. Blythe-nuket ja paperinuket ja vaikka mitkä muut ihanuudet... Ja ikää 37 vuotta. ;)
Toisaalta voi ajatella myös niin, että kun kaikilla ei ole nettiä käytössä, niin lehtien kautta myös ne ihmiset pääsevät nauttimaan näistä hauskuuksista, mistä me interwebbiä käyttävät saamme iloita päivittäin!
Luovuus, hulluus ja elämänilo ovat asioita joita koskaan ei voi jakaa liikaa. :)
Kyllä kai saat lukea jutun ennen julkaisemista, varmistaa että on sinun näköisesi?
Ymmärrän tuon tunteen, vaikka jutun lukijat tuskin pitävät haastattelun kohdetta outona ja kummallisena. Päinvastaoin, juttu tuo varmasti iloa ja inspiraatiota sen lukijoille!
Yleensä jutun saa luettavaksim ennen julkistamista...
Kannattaa pyytää juttu etukäteen luettavaksi. Minäkin olen lelukeräilijä. Unelmani on joskus avata lelumuseo.
Kerran eräs toimittaja kirjoitti tosi ilkeästi ja toisella kertaa todella kummallisen jutun. Olin kyllästynyt lukemaan etukäteen ja ajattelin, että hällä väliä.
Nykyisin ajattelen, että jotkut toimittajat ovat kateellisia jostain ja siksi laittavat jotain ilkeyksiä. Paremmissa lehdissä lukijat eivät tykkää ilkeistä jutuista. :D
No voi kurja, että tuli paha mieli jo etukäteen. Jospa se juttu kuitenkin tulee olemaan ihan sympaattinen kun toimittajakin kerran oli!
Muuten, alimman kuvan Barbapapa -kokoelmasi on hieno! Sattuuko sinulta puuttumaan se punainen hahmo, Barbapojuko se on? Meillä on niitä ylimääräisiä, haluatko?
Tsemppiä Susanna, jotenkin aavistan tuon fiiliksen. Olen pari kertaa ollut lehdessä nukkekotijuttujen takia, ja tuntuu, että nyt riittää. Olen myös aika hölpöttäjä, ja ihan hirveä morkkis, jos puhun "läpiä päähäni" :) Kerran esikoisestani oli iso juttu Moro-liitteessä ja sain ihan kauhean migreenin siitäkin. Luin niin kriittisellä mielellä jutun ja tuntui siltä, kuin kotiini ja omaan elämääni olisi tunkeuduttu. - Mutta, Meitä on monia, jotka vain innoissamme luemme "leluhulluista" ihmisistä. Meitä samanlaisia on maapallo täynnä. Ehkäpä meitä ei ole niin paljon kuin jotain muita tietyntyyppisiä sisutusihmisiä, mutta emme ole ihan ainoita.
Nauratti kun katsoin 70+s showta... siinä oli joku vanha liike, joka oli ollut vanha pakoputkikauppa -perheen äiti haaveili innoissaan, että tässähän voisi olla nappikauppa... sellainen missä olisi paljon laatikoita, joissa olisi nappeja täynnä, ja joita voisi hypistellä ja valikoida... Totesin siihen miehelle, eli minä en ole nappihulluutenikaan kanssa yksi, niitä on jokapuolella maailmaa :)
Mutta, toivottavasti löydän tuon lehden sitten - mikä lie onkaan :)
Miulla on toimittajista pääasiassa sellainen kokemus, että on ihan sama mitä niille sanoo, lehdessä lukee tai juttuun on leikattu jotain ihan kummallista. Ja uskomattominta on, että ihmiset todellakin uskovat, mitä mediassa sanotaan! Olen pari-kolme kertaa ilahtunut suuresti, kun toimittaja on tehnyt oikeasti minun näköiseni jutun, missä suuhuni ei ole laitettu mitään kummallista. Harmi, että se on poikkeus.
Että sinänsä älä harmittele sitä, mitä olet päästellyt suustasi. Ja aihehan on ihastuttava!
Vau, minä jään innolla odottamaan lehtijuttua. Paljasta meille se sitten kun lehti julkaistaan.
Mulle on tullut nyt keväällä pari pyyntöä päästä kuvaamaan talo lehteen. Toisaalta se voisi olla ihan kiva, mutta jotenkin vielä emmin. Nimenomaan pelkään että jos se lehtijuttu ei olekaan meidän näköinen.
Hih, naurahdin ihan ääneen kajahtanutta kylähullua :D Sitä kai se on, mutta eikö se kannata ottaa positiivisena ajatuksena -ajattele kuinka tylsää suoraviivaisten ja järkevien ihmisten elämä on...
Aloitin uuden blogin -tuu kurkkaan, Crafinsane.
-Leena
Olette niin kannustavia ja ymmärtäviä!
Saan tottakai lukea jutun etukäteen, mutta tässä olossa ei olekaan kyse niinkään siitä, mitä siinä lehdessä sitten lukee, vaan vain siitä, miltä minusta tuntuu. En osaa selittäää sitä ollenkaan.
Kotikuvausjutussa sen pahan mielen aiheutti jotenkin se, miten ventovieraat ihmiset arvostelivat kotiamme, siirsivät kuvista pois "rumia" tavaroita ja saivat minut pulpattamaan liian henkilökohtaisia asioita.
Kyllä minä luotan tämän toimittajan ammattitaitoon, ja lehtikin on sellainen, ettei siinä minusta pitäisi olla mitään "nauretaan yhdessä tälle ääliölle" -tyyppisiä juttuja.
Inka, se punainen just puuttuu! Haluamme sen ilman muuta! Meillä on muita vaikka kuinka paljon. Haluutko vaihtarin?
:-D
No hö, olen missannut tuon lehtijutun :( Leluthan on ihania! Mun yksi opettaja keräs nalleja ja kerää vieläkin ja ikää on kohta 80. Itse oon hurahtanut Muumeihin ja Hello Kittyihin, ja ikää on 36.Niistähän tulee vain ilonen mieli, niin miksi ei :) Linnanmäellä on ainakin joskus ollu vanhojen lelujen näyttely ja silloin kun siellä olin, niin oli muitakin kiinnostuneita ruuhkaksi asti. Terkuin Teija
Hyvä hyvä :) Tuon pojun messuille! (Tai ehkä laitan postiin varmuuden vuoksi.) Mielelläni otan vaihtarin, meiltä puuttuu kummatkin mustat, oranssi ja vihreä. Mikä vaan käy, tosin barbamama olis ehkä eniten kiva :))
Meillä on noita kaikkia liikaa. Tuon ne messuille. Mä panen ne jo samantien messutavarakasaan, niin ei unohdu!
Teija, se lehtijuttu ei ole ilmestynyt vielä. Minä sitten kerron, mikä lehti ja mikä numero, kun tiedän itse. Muumit ja Hello Kittyt ovat kyllä söpöjä, mutta onneksi meillä ei niitä vielä kerätä! :-D
Onko se sitten vaarallista olla kylähullu? "Tavallisia" ihmisiä on ihan liikaa. Minusta on tullut varsinkin täällä Chilessä sellainen, ettei kiinnosta pätkääkään, mitä minusta ajatellaan. Toivottavasti lelujutusta tulisi kiva. Minäkin näkisin sen oikein mielelläni!
Täällä eräs, joka kiittää lelukuvista ja etenkin ambulanssiautoista. En ole nyt seuraillut blogia vähään aikaan, mitä nyt nopeesti silmäillyt. Mutta kiitos näistä kuvista, ne ilahduttaa minua! Terv. Pate
Lähetä kommentti