torstai 24. heinäkuuta 2014

Surun värit



Minulla ei oikein ole mustia vaatteita. Hautajaisissa kuuluu pukeutua mustaan tai muuten tummaan. Löysin sentään ruskeaa pellavaa hyllystäni ja ajattelin tehdä siitä uuden mekon siunaustilaisuutta varten. Uskon kyllä, ettei isille ole mitään väliä sillä, vaikka tulisin paikalle sateenkaaren väreissä. Mutta papin takia joudun kai olemaan korrekti. Ihmetyttää. Suru on sisälläni. Se ei muutu miksikään vaatteideni värin mukaan.

Olen törmännyt nyt moneen kuolemaan liittyvään käytäntöön, joka ihmetyttää minua. Vaatteiden väritys on vain yksi sellainen.


Suurin yllätys tuli siitä, että isi joudutaan siunaamaan. Seurakunta ei kuulemma anna meille tuhkia, jollei saa niitä siunata. Me emme olleet ajatelleet pitää minkäänlaisia tilaisuuksia, mutta tämän vuoksi suunnitelma piti panna uusiksi. Hautaustoimisto kertoi, että sen voi tehdä niin, että olemme itse läsnä tai niin, että pappi siunailee itsekseen. Valitsimme läsnäolon ja onneksi äidille rakas pappi tulee paikalle toiselta puolelta Suomea. Emme joutuneet valitsemaan umpimähkään ventovierasta pappia. Se olisi ollut kauheaa.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä isi itse tykkäisi siunatuksi tulemisesta. Emme olleet varmoja siitäkään, kuuluiko hän yhä kirkkoon. Liekö ollut niin yhdentekevä asia, ettei ollut koskaan vaivautunut eroamaan? Minulle tämä oli vaikea paikka. Voiko ihmisen siunata ilman omaa suostumustaan? Onneksi olen itse eronnut kirkosta jo kauan sitten. 

Tämä johti siihen, että äiti luonnollisesti haluaa kahvittaa papin. Me emme olleet ajatelleet järjestää mitään kahvikekkereitä, ja nyt pidämme kuitenkin sellaiset papin vuoksi/ansiosta. Tuntuu omituiselta. Isi inhosi sukujuhlia. Hän inhosi kyläilyä ja kahvipöydässä istumista. Hörppäsi nopsasti kuppinsa tyhjäksi ja lähti pihalle kävelemään siksi aikaa, kun muu seurue kälkätti kahvikuppiensa äärellä. Olen perinyt isin inhon. Ymmärrän silti, että äiti haluaa saada rauhassa jutella pappinsa kanssa kahvikupposen äärellä.



Kun sain hautaustoimiston ruumisauton mukana hakea isin Lappeenrannan ruumishuoneelta ja tuoda hänet Imatran krematorion säilytystiloihin, törmäsin taas kuolemaan liittyviin outoihin rituaaleihin. Hautausmaan kesätyöntekijät istuivat puiden varjossa rupattelemassa, kun ajoimme paikalle. Jossain vaiheessa huomasin, että he kaikki seisoivat rivissä ja tuijottivat meitä. Ensin olin ihan ihmeissäni, että mikä ihme noille nyt tuli, kunnes tajusin, että vainajaahan siinä kunnioitetaan. Huikkasin heille, ettei tarvitse seistä ja pyysin jatkamaan omia touhujaan. Hämmentävää. Niin kovin tarpeetonta.

Hämmennyin siitäkin, kuinka hautausyrittäjä laittoi pienen liinan isin kasvoille siinä vaiheessa, kun olin antanut luvan sulkea arkun kannen. Hetkellinen hätäännys iski: haluaako isi rättiä naamalleen? Onko sillä väliä? Minulle olisi. Olin silti vaiti, koska arvelin, että liina kuuluu asiaan ja piste.

Arkut. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset tuhlaavat tuhansia euroja hienoon arkkuun, kun se kuitenkin hetkessä poltetaan poroksi tai kuopataan maahan mätänemään. Minä ymmärrän, miksi arkut ovat kalliita - suomalainen käsityö maksaa. Mutta minä en ymmärrä, miksi siihen kohtaan tarvitaan niin paljon hienoa viimeistelytyötä. Vähempikin riittäisi. Vaan kun jätin isin arkussaan jääkaappiinsa, aloin ymmärtää, miksi arkun pitää olla kiva. Aika kuoleman ja tuhkauksen välillä on pitkä ja onhan se mukavampi maata hyvässä pedissä kuin huonossa. Haluaisin saada rakentaa itse ruumisarkkuni. Kivaa ruumisarkkua nimittäin ei ole olemassakaan. Ne ovat susirumia yhtä poikkeusta lukuunottamatta.


Minusta on tuntunut pahalta se, että isiä on jouduttu säilyttämään niin kauan ilman vaatteita kylmissä kaukaloissa kolkoissa jääkaappihalleissa. Milloin kuolema ulkoistettiin kokonaan ammattilaisille? Milloin me ihmiset lakkasimme itse pitämästä huolta kuolleistamme? Tiedän, että täällä meidän kotonamme on aikanaan talon emäntä levännyt ikiuntaan piharakennuksessa. Siellä, missä me säilytämme nyt mopojamme. Minusta sellainen tapa olisi nykypäivänäkin hyväksi, jos vaan sopiva paikka kotoa löytyisi.

Olen ollut kiitollinen siitä, että kaikkien käytännön asioiden hoitaminen on jäänyt minun vastuulleni. Se, että on tekemistä, sopii minun tapaani surra. Samalla kun olen opetellut, mitä kaikkea kuoleman jälkeen pitää hoitaa, olen miettinyt paljon omaakin kuolemaani. On niin paljon asioita, jotka haluaisin toisin, kuin on tapana. En halua liinaa naamalleni, en halua ristejä enkä keinokuituja arkkuuni, en halua kahvipöytää, en halua puheita, en halua mustaa väriä. Enkä halua kenenkään nousevan velvollisuudesta seisomaan, kun saavun paikalle laatikossa jalat edellä.


Hautaustoimistossa oli vihkoja, joihin tällaiset toiveet voi kirjata. Otin sellaisen mukaani ja tein siitä oman version. Me olemme nyt täyttäneet omat vihkomme.

Tuntuuko teistä oudolta, kun joku suunnittelee omaa kuolemaansa? Minusta oman kuoleman pohtiminen on kelpo teko omaisten hyväksi. Surun keskellä heidän ei sitten tarvitse jaksaa miettiä, mikä olisi oikein, kun kaikki on kirjattu valmiiksi muistiin.








82 kommenttia:

  1. Oon kans miättiny, tekeekö ne monimutkaset rituaalit kuoleman käsittelemisen ihmisille helpommaks vai vaikeemmaks. On sulla ollu raskaat ajat, jaksamista jatkoonkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että joillekin ne rituaalit ja perinteet voivat olla tosi tärkeitäkin. Ja hyvä niin. Itselläni kun ei ole ollut minkäänlaista kokemusta ihmisen kuolesta tähän mennessä, nämä kaikki tulevat nyt ihan uusina asioina eteen.

      Poista
  2. NIinhän se on, että olemme vieraantuneet kauaksi luonnosta, syntymästä ja kuolemasta. Harva on nähnyt kuolleen ihmisen ja siksi mielikuvamme kuolemasta on pelottava vaikka se on väistämätön ja luonnollinen asia. Itsekin olen miettinyt omaa kuolemaani ja siihen liittyviä "seremonioita". Eihän kukaan estä järjestämästä erilaista tilaisuutta tai olla järjestämättä,vain kirkolla on omat luutuneet tapansa toimia, jotka vaativat tiettyä kaavaa, näin ainakin meidän "kansan kirkossamme". Tiedän pidettäneen arkkukursseja ja tunnen ihmisen, joka ompeli ja nypläsi siellä oman uurnansa kun ei halunnut arkkua. Tärkeintä ehkä olisi se, että kuolemasta puhuttaisiin ja ilmaistaisiin mielipiteemme miten haluamme tulla saatetuksi viimeiselle matkalle jo eläessämme, osana elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin joskus meittinyt, uskaltaisinko edes katsoa kuollutta ihmistä. Nyt tiedän, ettei ruumiissa ole mitään pelättävää. En usko sieluun, henkeen, enkä kummituksiin. Kun katson kuollutta isiä, haluan halata ja silittää häntä, sillä näen siinä vain oman isini, enkä mitään muuta. Siksi on ollut vaikeaa se, että hän on siellä jääkaapissa. Ehkä jos osaisin ajatella, että isi on "jossain muualla" nyt, se ei olisi niin hankalaa.

      Meillä ei valitettavasti järjestetä arkkukursseja. Soja on joskus pyytänytkin sellaista kansalaisopistoon, mutta ei ollut toive mennyt läpi. Minä aion mennä syksyllä puutyökurssile ja tehdä siellä arkun, joka kanssani sitten joskus poltetaan. Kuka sitä voisi kieltää?

      Minustakin realistinen kuolemasta puhuminen olisi ihan tervettä. Ettei se pelottaisi niin paljon, kun mielikuvat helposti perustuvat lähinnä poliisisarjoihin ja kauhuelokuviin.

      Poista
  3. http://www.hannakontturi.fi/hautausala.html
    Mitä pidät näistä uusikaupunkilaisen taiteilija arkuista? Ajattelen hautajaisseremonioista kovin erilailla, joten ei siitä sen enempää, muuta kuin että jokaisen tulisi saada itse määrätä hautajaisensa. Mikä tarkoittaa sitä, että asiasta tulisi keskustella hyvissä ajoin ja mieluummin laittaa kirjallisena ylös. Usein käy niinkin, että sukulaiset ovat erimieltä siitä, mitä vainaja olisi halunnut.

    Voimia sinulle, sinä selviät tästä - entistä vahvempana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos linkistä. Tuota ei ole google minulle tarjonnutkaan. Tykkään noista laatikkoarkkujen muodoista, mutta koristelut eivät miellytä. Silti minusta on tosi hienoa, että on tuollaisiakin vaihtoehtoja olemassa.

      Minäkin arvelen, että varmasti tosi monelle ne seremoniat ovat tärkeitä ja siksi olisi hyvä niistä jutella ja kirjata ylös. Jo hyvissä ajoin, sillä niinkuin nytkin jouduimme toteamaan, se kuolema ei välttämättä varoittele etukäteen. Kyllä siinä omaiset aika tyhjän päällä ovat, ja pahinta olisi, jos heillä olisi erimielisyyksiä siitä, miten asiat hoidetaan.

      Kiitos Mervi, tiedän, että selviän. Ainoa, mikä minua vielä raastaa, on huoli siitä, selviääkö äitikin.
      Ja paljon voimia sinullekin. Luin eilen rannalla kännykästä viimeiset kuulumisesi. :(

      Poista
  4. Jos haluaa vääntää kirkon kanssa hautajaisjärjestelyistä, niin tässä hieman infoa:

    Jos ihminen on kuolinhetkellään kuulunut johonkin uskontokuntaan, jäsenyyttä tulee pitää hänen tahdonilmauksenaan myös hautaustavan suhteen, ellei hän ole erikseen toisin toivonut. – Huom! ELLEI HÄN OLE ERIKSEEN TOISIN TOIVONUT – mikäli pappi siunaisi vainajan tietäen toimituksen olevan vastoin tämän eläessään ilmaisemaa vakaumusta, hän syyllistyisi virkarikokseen (Kirkkojärjestys, § 23).

    Lisää infoa www.siviilihautajaiset.fi - Apua saa myös tarvittaessa esim. Vapaa-ajattelijoilta

    Meillä isoisi hoiti hyvissä ajoin viralliset paperit (silloin maaomistajan luvan kera, että saatiin sirotella tuhkat mereen) valmiiksi kaikkien puolesta. Ja niiden toiveiden mukaan ollaan menty kaikki sen puoleisen suvun hautajaisten kanssa. Ts. olen elämäni aikana joutunut ainoastaan yhden kerran osallistumaan papin "johtamiin" hautajaisiin ja ai että mua vihastutti mokoma kaapupöpö, joka ei ollut koskaan tavannut vainajaa (mun fammo) mutta jutteli kuin olisi muka muistanut miten juoksi pienenä tyttönä kotikylän kallioilla... Argh! Suututtaa vieläkin. Paikalla olijoista ainoa, joka oikeasti oli nähnyt fammon juoksemassa niillä kallioilla oli mun mummi, fammon lapsuuden ystävä. Yli puolelle porukasta, 15 ihmiselle, hän oli ja tulee aina olemaan se valkohapsinen fammo. Toi on sellanen yksityiskohta, joka mua vaivaamaan ja harmittaa edelleen melkein 20 vuoden jälkeen. Perheen kesken ollaan aikoja sitten sovittu miten tarvittaessa toimitaan just sen takia ettei kenellekään jää ylimääräisiä ikäviä muistoja, kun muutenkin on jo paha olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tuon niin hyvin, että jäi paha mieli. Pelkkä lukeminen tuntui kurjalta. Minua on jopa häissäkin ällöttänyt aina se, miten papit heittelevät pikku anekdootteja puheeseensa kuin tuntisivat hääparin oikeasti. Olisi ihan helvetillistä, jos isistä tulisi puhumaan joku vieras ihminen, joka ei tietäisi, miten hankala, vaikea, itsepäinen ja kultainen meidän isi oli. Äidin vuoksi olen iloinen siitä, että pappi tulee olemaan hänelle tuttu ihminen.

      Poista
    2. Mua taas otti päähän se, että setän hautajaisissa pappi puhu vaan raamatusta vaikka se tunsi vainajan. Olivat olleet hyviäki tuttuja, mut silti se mainitti setän vaan ohimennen. Vanhat ihmiset tosin näytti ihan tyytyväiseltä, ehkä se pappi oli ajatellut enemmän niitä ko nuaria veljentyttöjä suunnitellesans toimituksen.

      Poista
  5. Hautajaiset ovat vaikea aihe. Olen sanonut läheisilleni, että minut pitää polttaa, mutta muuten saavat järjestää sellaiset hautajaiset kuin haluavat ja mikä heistä tuntuu hyvältä. Hiljaiset tai julkiset, miten vain he haluavat, minulle sillä ei ole enää siinä vaiheessa väliä.
    Mutta kuten sanoin vaikea aihe ja niinkuin monen muunkin asian suhteen, minusta ihmiset saavat toimia tässäkin asiassa niin kuin itselle parhaaksi katsovat.
    Voimia sinulle tähän raskaaseen aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tarutikki.

      Kun kirjasin omia ajatuksiani tuohon vihkoon, jouduin väkisinkin miettimään sitä, että jos Sulo jää yksin, niiden jäähyväisten pitää kuitenkin olla sellaiset, että hänen on hyvä olla. Vaikka minä en halua uskontoa mukaan, haluan, että Sulo saa pitää oman uskonnollisuutensa silläkin hetkellä, jos se on hänelle hyväksi.

      Poista
    2. Sulo sanoi, että jos hän kuolee meistä ensimmäisenä, hän puhuu siellä taivaassa sitten minun puolestani. Sanoo, että minua pitää ymmärtää, kun olen aasi. :)

      Tuntuu hyvältä nauraa tällaisenkin asian suhteen.

      Poista
    3. Muistan, kun isä kuoli myös yllättäin liikenneonnettomuudessa ja me siskokset oltiin muutamaa päivää myöhemmin kaupassa ja naurettiin jollekin asialle, meistä tuntui ensin, että tehtiin jotain väärin ja tuntui että ihmiset katsoivat meitä vähän oudosti. Mutta se jotenkin helpotti, kun pystyi nauramaan jollekin hassulle asialle.
      Ihana Sulo pitää sinusta aina huolta!

      Poista
    4. Kyllä pitää nauraakin. Minäkin kävin perjantaina katsomassa Cheekiä RakuunaRockissa, vaikka takuulla on ihmisiä, joiden mielestä sellainen ei ole suruaikana sopivaa. Minä hypin muiden mukana. Heilutin käsiä ilmassa. Lauloin sokka irti. Sulo katsoi onnellisena, koska silmäni kuulemma alkoivat jälleen tuikkia. Cheek toi meille ilon yhdeksi illaksi. Minusta olisi ollut idioottimaista jättää se tilaisuus käyttämättä.

      Poista
  6. Itse en aikanaan hoitanut mitään noista jutuista, kun äiti hoiti kaiken, joten en osaa sanoa yhtään mitään niihin. Ei olis muuten varmaan minunkaan isä paljon piitannu noista kirkonmenoista, hänkin oli eronnut kirkosta jo aikaa sitten... mutta ihan sellanen perinteinen toimitus se sitten kuitenkin oli. Minunkin isä tuhkattiin ja sitten oli vielä sen uurnan laskunkin kanssa omat seremoniat.

    Tuokin oli ihan uusi asia, että voi tehdä tuollaseen vihkoon omat toiveet. Ja tuo linkkaamasi arkku on kyllä todella hieno, mun makuun kovasti myös.

    Mun mielestä kuolema on tosi pelottava asia. Isän kuolema oli niin äkillinen asia... monesti on harmittanut, ettei isä nähnyt sitä ja tätä (esim nuorinta lastani jne) ja itsekin pelkään varmaan lähinnä just sitä, että mikä kaikki sitten jää näkemättä ja kesken omalla kohdallani joskus... Mä siis todella pelkään kuolemaa. Isää kävin kyllä katsomassa silloin sekä siellä sairaalan alakerrassa että arkussa ennen siunaamista, eli se itse kuolleen näkeminen ei kauhistuttanut.

    Sellaista mietin, että muistan miten mua kauheesti vaan ärsytti kaikki ihmiset silloin siellä siunaustilaisuudessa. Muistan miten menin sinne ja ajattelin vaan että painuisivat helvettiin nuo kaikki... se on MINUN isä, eikä kellään ole niin iso suru asian kanssa kuin minulla... (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa... paikalla oli myös isäni vanhemmat ja sisarukset, omat sisarukseni, äiti...) Mutta jotenkin jäi vahvana mieleen kuitenkin se ärsyyntynyt olotila. Olis tehnyt mieli parkua ja huutaa isoon ääneen ja sitten siellä oli kaiken maailman muita ihmisiä paikalla...

    Minä muuten vein isälle kukkina auringonkukkia. Ei mitään valkoisia sivistyneitä kalloja, ei, vaan ihanat keltaiset kukat...

    Ja sitten vielä sellanen asia, että haudalla en ole käynyt koko tänä aikana (15v) kuin ehkä kerran tai kaksi. En vaan voi. Enkä toisaalta pidä sitä tarpeellisenakaan. Isän hauta on meiltä 200km päässä ja ajattelen kyllä isää usein ihan ilman sitä haudalla ramppaamistakin... Vaikka täytyy myöntää, että joskus ajattelen, että pahastuisko isä jos tietäis etten käy haudalla.

    Minusta se on suoraan sanottuna puppua, että suru helpottaa ajan kanssa... ei mulla ainakaan. Edelleen on ihan joka kerta itku silmässä, kun isää ajattelen. Nytkin. (No, tämä ei ollut kovin kannustavasti sanottu kyllä nyt... sorry.) Mutta ehkä se kertoo siitä, että kyseessä oli minulle tosi tärkeä ihminen.

    Joka tapauksessa paljon voimia sinulle surun kanssa jaksamiseen. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ymmärrän tuon ärsyynnyksen. Pelkään, että itse menen ihan raivoihin siellä siunaustilaisuudessa, kun kuuntelen papin puhetta. Mietin vielä sitäkin, osallistunko kahvitukseen lainkaan, vaikka paikalla ovat vain me lapset puolisoinemme ja äiti. Minun tapani surra olisi olla yksin, tai Sulon kanssa. Melkein kaikki muu on liikaa. Kuinka itsekäs ihminen saa olla tällaisessa asiassa?

      Minusta siinä ei ole mitään pahaa, ettet ole sinne haudalle mennyt. Kyllä sinä sen isäsi muistat ilman haudalla käymistäkin. Meillekin on tärkeää, ettei varsinaista hautaa tule. Kukaan meistä ei kaipaa hautakiveä hautausmaalle, jota pitää velvollisuudesta käydä kynttilöittämässä jouluna ja pyhäinpäivänä.

      Minä uskon, että suru pysyy aina, mutta sen kanssa oppii elämään. Minun oma suruni on helpottanut jo nyt. Äidin surua minä kannan vielä kauan.

      Kiitos, Heli, tästä kommentista. ♥

      Poista
    2. Minä olen kiitollinen siitä, että isi kuoli niinkuin kuoli. Takana onnistunut mökkiviikko. Isi ajoi veneen kotisatamaan, kävi autoon ja kuoli yhtäkkiä. Hänen ei tarvitse koskaan kestää hidasta, sairaalloista vanhenemista, eikä olla kenenkään hoidettavana, holhottavana, avuttomana muiden avusta riippuvaisena. Siitä surusta minä en selviäisi. Tästä minä selviän.

      Poista
    3. Kyllä minäkin ajattelen, että parasta ehkä kuitenkin lähteä "saappaat jalassa". Sinun isällä oli kuitenkin varmasti päällimmäisenä onnellinen ja hyvä fiilis. Minun isä oli onnettomuudessa, josta - JOS olisi selvinnyt - olisi kyllä jäänyt ikuisesti joksikin keuhkopuoleksi... yrittäjälle aika vaikea paikka. Ja muutenkin aika vaikea kuvitella, miten elämä olis sellaisessa tilanteessa jatkunut.

      Poista
    4. Niin, hengissä selviäminen ei välttämättä aina ole se paras vaihtoehto. :(

      Poista
    5. Mun eilinen kirjoitus taisi hävitä jonnekin bittien taivaaseen. Joka tapauksessa juuri noin minäkin ajattelen, että nopea lähtö oli juuri sitä, mitä isä olisi halunnutkin. Ei hänestä olisi ollut laitoseläjäksi, eikä hänen sitten tarvinnutkaan. Sai lähteä ns. saappaat jalassa, onnellisena. Onneksi olin raskaana ja sairaslomalla, joten sain edeltävinä parina viikkona viettää paljon hyviä hetkiä isän ja äidin kanssa. Harmittaa tietysti, ettei isä saanut nähdä lastani, mutta kum katson rakasta poikaani, näen hänessä paljon isäni piirteitä.

      Poista
  7. Kuten adelheid tuossa mainitsi, ketään ei voi kirkon toimesta pakkosiunata ja jos pappi niin väittää, puhuu kyllä peetä. Jossain vaiheessahan nuo yrittivät pakkosiunailla jopa kirkkoon kuulumattomia... Mutta loppujen lopuksihan nuo järjestelyt ovat pitkälti sitä, mitä te haluatte ja tiedätte isäsi toivoneen. Perinteitä toki on ja tiettyjä käytäntöjä, mutta niitä kaikkiahan ei ole pakko noudattaa. Tosin harvallahan on surun keskellä oikeasti voimia alkaa riidellä asioista yhtään kenenkään kanssa.

    Ja surun olemuksesta. Itsellä siitä on liiankin paljon omakohtaisia kokemuksia ja kuten jo sanottiin, ei se suru minnekään katoa. Enemmänkin se painuu taustallle ja palailee sitten välillä. Liki yhdeksänkymppinen mummuni itkee edelleen muistellessaan isäänsä, joka kuoli yli 80 vuotta sitten. Ja juu, minulla on todennäköisesti edessä yhtä iso menetys kuin sinullakin. Tekeminen auttaa jaksamaan. Voimia edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä minä ainakaan jaksa kirkon kanssa tapella tässä vaiheessa. Varsinkaan, kun kukaan meistä ei tiedä, mikä isin suhde kirkkoon oikeasti on ollut. Muistan ainoastaan sellaisen keskustelun parinkymmenen vuoden takaa, jossa hän joskus tuhahti, että kirkollisvero nyt on niin pieni maksu, ettei sen takia kannata vaivautua eroamaan.

      Voi sinun mummuasi. ♥

      Poista
  8. Kun isoisä kuoli, alkoi isäni miettiä omaa kuolemaansa. Kertoi ensimmäisenä toiveena, että ei halua, että jälkipolvi tulee riitelemään perinnöstä. Silloin kertoi, että pitää järjestää siten, että jo ennen hänen kuolemaansa (aika vaikea tosin tietää, milloin se hetki on) käydään yhdessä hänen omaisuutensa läpi ja merkataan tulevat omistajat. No jälkipolvi ei ollut asiasta kovin innoissaan, sillä kuka sitä tietää, minkälaisena omaisuus tulee olemaan, kun perintöä pitää ihan oikeasti jakaa.
    Olen itsekin jo nyt miettinyt käytäntöjä, en noin syvällisesti kuin sinä, mutta kuitenkin. Tiedän kauniita tuhkauurnia ja mietin jo ääneenkin, että olisiko tyhmää ostaa jo nyt itselleen maatuva ja käsityönä valmistettu tuhkauurna, jonka vielä oma sukulainen on valmistanut. En vielä ole ostanut.

    Voimia suruunne ja siihen hetkeen, kun kaikki tekeminen on tehty. Älä vaadi itseltäsi liikaa missään elämänosa-alueella, surun koukeroita ei voi etukäteen ennustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti!

      Onneksi meidän isiltä ei taida jäädä perintöjä tapeltavaksi. Jokus on suuri onni olla köyhän miehen tytär. :)

      Minusta ei ole tyhmää ostaa tuhkauuranaa valmiiksi. Siinähän voit säilyttää jotain muuta nyt elossa ollessasi.

      Poista
  9. Otan osaa suruusi, Susanna! Tänä vuonna on luopumnen ollut läsnä. Läheinen, kehitysvammainen sukulaiseni kuoli ihan väsymiseen keväällä. Hautajaiset olivat hänen näköisensä ja lohdulliset. Muistopuheessani pohdin,että tuntui vaikealta pukeutua mustaan,kun Kalle piti väreistä niin kovasti. Turkoosi paita olisi sopinut paremmin.Niin värikkäitä kukkalaitteita en ole nähnyt kenenkään muun arkulla. Oranssia, keltaista, punaista ja sitä perinteistä valkoista.
    Kiitos tuosta kirjaamisvinkstä. Lääkäri keväällä kehoitti juhlimaan 50 v synttärit,koska 60v ei tule.Olen aina ajatellut,ettei omat hautajaiset kiinnosta,mutta kyllä ne joiltakin osin kiinnostaa. Esimerkiksi pappia en halua,kun olen kirkosta eronnut 31 vuotta sitten. Toisaalta Vapaa-ajattelijatkin tökkivät. Ehkä ehdotan puhujaksi jotakin muuten tuttua? Siirtymäriitit ovat kuitenkin lohdullisa,mutta niitä voi ja saa muokata sopiviksi. Esimerkiksi Kallen kantoi hautaan 5 miestä ja tyttäreni. Aikoinaan kannoin mummuni hautaan äitini ja tätieni kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että piditte Kallen näköiset hautajaiset. ♥

      Onko arkunkantajkiinkin jotain perinteisiä sääntöjä?

      Noita vihkoja saa kuulemma kaikista Memoria-hautaustoimistoista. Ehkä muillakin toimistoilla on vastaavia. Siinä on tosi paljon muutakin kuin vain hautausasiat. Siihen voi valmiiksi luetella esim. pankkitilit, vakuutukset, yhdistykset ja omaisuudet, ja sen sellaiset asiat, joita jäljellejääneet joutuvat selvittelemään. Minä tein omaan vihkooni vielä pitkän lisäsivun. Sulohan olisi ihan pulassa, kun joutuisi yhtäkkiä sulkemaan verkkokauppoja ja hoitamaan Susannan Työhuoneen asiat. Kun on selkeät ohjeet, Sulon taakka vähenee paljon.

      Poista
    2. Tiina, Pro-Seremoniat yhdistyksellä on olemassa puhujapalvelu. Olen tästä palvelusta kuullut pelkästään hyvää, vaikka omakohtaista kokemusta ei ole vielä ollut. Yhdistyksen kautta olen muuten hommannut kirjan Perheen omat juhlat - Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin, joka on ollut usein lainassa kavereilla, sukulaisilla ja tuttavilla.

      Poista
  10. tippa linssissä täällä luen. huoh..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi. Toivottavasti itku meni jo ohi. ♥

      Poista
  11. Toinen kommentti, kun en saanut tonne perään lisättyä. Kun äitini sairasti, isä valmisti arkut äidille ja iselleen. Hän ei kertonut kenellekään ja meille lapsille oli aivan hirveä järkytys, kun joku ne löysi. Olivat oikein "kirveellä veistetyn" näköiset. Pelkäsimme jopa niiden kestävyyttä kauhukuvien kanssa. Polttoa varten isän piti lisätä pienet jalat, että tuli pääsee alta. Isä pyysi minua tekemään itselleen arkkuvaatteen. Tuosta noin vain kesken työpäivän, kun näki tilaustyönä valmistamani valkoisen nukketeatterivaatteen. Kieltäydyin ja hän pahoitti mielensä.

    Kun totuin ajatukseen, oman arkun suunnittelu on tullut mieluisaksi ajatukseksi. Yksinkertainen, halpa, minun näköinen. Aivan turhaa polttaa rahaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sen takia niissä on ne pikkujalat. Mietinkin jo, että ovatko tarpeelliset, mutta ovat siis ehdottoman tarpeelliset.

      Ymmärrän, jos ne arkut ensiksi kauhistuttivat teitä. Luulen, että minä joudun Suloakin pehmittämään kovasti, että saan tuoda oman arkkuni kotiin odottamaan pahaa päivää, jos sellaista alan syksyllä rakentaa.

      Poista
    2. Voimia suruun Susanna! Itsellä ei juuri läheisten hautajaisia ole ollut, mutta tämä on niitä asioita, joihin olisi hyvä alkaa valmistautumaan ja miettimään näitä asioita.

      Poista
    3. Kiitos, Anne! Meistä tuntui aiemmin keväällä, että kuolema pyörii ympärillä, tulee lähemmäs ja lähemmäs. Niin moni kuoli, ei aivan lähimmät ihmiset, mutta kuitenkin sellaiset, jotka liittyivät meidän elämäämme. Sulon tuttuja, kavereita, sukulaisia. Pelkäsimme, kuka on seuraavana. Isi oli.

      Poista
  12. Voimaa ja kärsivällisyyttä siule.
    Mie ite aikanani äidin kuoleman jälkeen jouduin kanssa tutustumaan noihin kaikkiin perinteisiin. Minuu/meitä (miun sisarukset) autto tosi paljon tuttu hautausurakoitsija. Hän ystävällisesti neuvoi ja opasti. Täytyy myöntää, että pukeutumien oli itsellekin hieman haastava. Halusin pukeutua kansallispukuun, jonka äiti oli minulle ostanut. Mutta jännitin muiden kommentteja koska pukuni on aika kirjava vrt. perinteinen suomalainen hautajaisvaate. Tuohonkin onneksi löytyi ratkaisu.
    Toisaalta meille äiti oli tehnyt oman tahtonsa selväksi. Kuolemasta ja hautajaisista oli puhuttu aiemin ja äiti oli tehnyt toiveensa selväki. Takana tokikin oli hänen oman äitinsä hautaamisesta aikaan saatu soppa veljien kanssa.
    Äidin "oppia" tässä olen itsekin koittanut noudattaa ja on puhuttu asiasta miehen kanssa. Ja mie niin mieluusti haluaisin tehdä oman arkun. Näin sellaisen kurssinkin (en kyllä muista missä), mutta itsellä ainakin vielä kovin rajoittaa säilytyspaikan puute. En usko että muu perhe huolisi arkkua esim. kahvipöydän tilalle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansallispukua kunniallisempaa vaatetta on kyllä vaikea keksiä, kaikkine kauniine väreineenkin. Hyvä, että ratkaisu löytyi.

      Jos sen arkun nostaisi pystyyn... Tekisi kaapin näköisen... :) Mutta vakavasti, kyllä minäkin vähän ihmettelen, miten sen säilöisin.

      Poista
    2. Mie näin joskus sellaisia kuvia jossain kurssilla tehdystä arkusta, joka oli tosiaan nostettu pystyyn ja siihen oli tehty hyllyt. Kätevää :)

      Poista
    3. No niin siis mie saan lisää kirjahyllyä. Kätevää todellakin!

      Juu kansallispuku on juhlava, mutta kun lähden kirjavassa vaatteessa jossa on valkoinen essu... No Soja ystävällisesti löysi ratkaisun mustan essun muodossa.

      Poista
    4. Pakko vielä kommentoida tuohon pukeutumiseen. Isäni piti siitä, että äidilläni oli punaista päällä. Koska äiti ei uskaltanut punaiseen pukeutua, oli hänellä hautajaispäivänä punaiset alusvaatteet ja isän ostama punakivinen sormus. Minä sen itse asiassa keksin, että päällysvaatteiden alla voi pitää sitä väriä, mitä haluaa.

      Poista
  13. Tänne on tullut jo niin monta komenttia, että mietin lisäänkö enää omaani.

    Vuosien ajan me saimme kuulla: "kohta kuolee, eipäs kuolekaan".
    Ei ollut helppo vaihtoehto sekään.

    Olen jo hyvin pienestä ajatellut kuolemaa. Niin omaani kuin muittenkin. Olen ollut ehkä hiukan outo.
    Tuhkaus on ollut itsestään selvä valinta aina.

    Aikoinaan tein uurnan omalle isälleni. Noudin sen krematoriosta, kannoin hautausmaalle ja laskin maanpoveen.
    Sittemmin olemme luopuneet sukuhaudasta, syistä joita en voi kertoa.

    Hämeenlinnassa oli kansalaisopistossa vuosia sitten muutama kurssi, joilla saattoi valmistaa itselleen arkun tai tuhkauurnan. Aikataulusyistä ehdin tekemään vain sen pienemmän, eli uurnan. Sen tein vanhasta pulpetinkannesta. Siitä tuli sellainen, jota voisi käyttää säilyttimenä eläessään. Ei siis mitään ylimääräistä.
    Vainajan "arvokas kunnioittaminen", mikäli se tarkoittaa hintavia puitteita hautajaisille, palvelee mielestäni parhaiten alan erikoisliikkeitä.
    Tämän kurssin kanssa meillä oli poikkeuksellinen mahdollisuus tutustua krematorioon. Olen siis nähnyt sekä kuolleen omaiseni, että sen mitä siitä kaikesta jää tuhkauksen jälkeen haudattavaksi.

    Omaa uurnaani ei tarvitse haudata. Sen saa minun toivomuksestani sirotella "jonnekin". Mikäli joku haluaa minua muistella kuolemani jälkeen, ei sitä varten tarvitse matkustaa tiettyyn paikkaan.
    Myönnän silti, että vanhoilla hautausmailla on mielenkiintoista liikkua ja tutkia hautakivien kertomaa. En vain kaipaa sitä omalle kohdalleni.

    Kuolemasta puhumisen tai edes ajattelemisen välttämisellä ei kuitenkaan saa itsestään kuolematonta. Siksi minusta olisi armeliasta jälkeenjääviä kohtaan kertoa tai kirjoittaa toivomuksensa jonnekin. On siinä surussa itsessään ihan tarpeeksi, ettei enää tarvitsisi pohtia mitä vainaja haluaisi tai varsinkaan ei haluaisi tehtävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kuitenkin kommentoit. Minulle tämä blogi on niin tärkeä asia ja saan tosi paljon lohtua kun voin jutella teidän kanssanne näin ruudun välityksellä. On ihana asia, että olette siellä. Minulla on vain muutama ystävä, ja yhtä lukuunottamatta jokainen heistä kaukana puhelimen päässä. Ja minä kun en vaan tykkää puhelimista.

      Nuorena ja masentuneena minä ajattelin paljonkin omaa kuolemaani. Silloin kyllä ajatusten sävy oli hyvin toinen kuin nyt. Nyt syynä näihin aatoksiin ovat käytännön asiat ja se, että kaikki olisi mahdollisimman helppoa ja edullista sille, joka kaiken joutuu hoitamaan.

      Pelkäsin hautaustoimiston laskun olevan pilvissä. Se ei ollut. Paikallinen hautaustoimisto yllätti minut todella positiivisesti. Mahdottoman mukavia ihmisiä, luontevia ja ammattimaisia. Lämpöisesti suosittelen Ollosen hautaustoimistoa, jos joku sattuu Imatralla näissä samoissa tunnelmissa olemaan. Ei varmasti ole helpoin alan valinta yrittäjälle, mutta näiden yrittäjien kanssa en puolella ajatuksellakaan harhautunut ajattelemaan rahastamista. :)

      Poista
  14. Hei!

    Kirkon työntekijänä on ihan pakko ihan nätisti muistuttaa että pappeja on kovin erilaisia ja jos tulee vastaan joku ikävästi tai jopa huonosti käyttäytyvä, kannattaa aina kysyä esim. paikallisen seurakunnan kirkkoherranvirastosta uutta ihmistä. Pappejakin (kuten meitä kaikkia muitakin ihmisiä) on niin moneen junaan! Ja ilman muuta jos on joku tuttu pappi, kannattaa häneltä ainakin kysyä neuvoa asioissa, jollei sitten jopa peräti häntä toimittamaan tilaisuutta. Ja esittää kaikki mahdolliset toiveet ihan selkosanaisesti,
    mahdollisuus on niin monenlaisiin hautajaisiin/siunaustilaisuuksiin. Totta kai on olemassa kaavat ja käsikirjat, mutta mielestäni ne ovat muodollisuuksia, joista voi neuvotella.

    Itse ajattelen niin että jos haluat viedä auringonkukkia isäsi haudalle/arkulle, viet niitä. Jos haluat pukeutua värikkäästi, pukeudut. Ei niistä kukaan seurakunnan/kirkon työntekijä pahastu - eiköhän se saattoväki enemmänkin ole se, jota varten tietynlainen näyttämisen tarve (jos sellaista siis on) yleensä on. Ja kahvia ei ehdottomasti tarvitse keittää pappia varten!! Tiedän työni puolesta että järjestetään hautajaisia, jossa on paikalla vain pappi, koska muita ei ole. Ja itse tilaisuus on hyvin koruton, mutta totta kai vainajaa kunnioittava. Itse uskonvahvasti siihen että samaan taivaaseen sellainen ihminen pääsee ilman kukkia ja kauniita puheita, kuin se jota on saattamassa satamäärin ihmisiä.

    Hautajaiset ovat mielestäni merkittävä ja konkreettinen asia, jolla se läheisen ihmisen kuolema konkretisoituu jollain tapaa, siirtymäriitti tavallaan. Myös kulttuuri/tapa näyttelee isoa roolia kuolemaan liittyvissä asioissa, kirkon "syyttäminen" tai haukkuminen on mielestäni niin "so last season". Itse näen kirkon itseni kautta ja kaikkina niinä monina ihmisinä, jotka kirkkoon kuuluvat. Jokainen saa vaikuttaa, kun vain viitsii nähdä se vaivan.
    Toinen haluaa järjestää isot kalaasit omaiselleen, toinen haluaisi vain sirotella vainajan tuhkat vaikkapa hänen lempimetsäänsä. Kun pikkuveljeni aikanaan kuoli, oli meillä äidin kanssa niin erilainen käsitys hautajaisista, suremisesta, oikeastaan ihan kaikesta. Harmi ... toisaalta kaikesta selvittiin, mutta joustaahan siinä piti. Ja silti olen varma, että loppujen lopuksi pikkuveli on nyt ihan tyytyväinen <3, tuolla jossakin rakkaan mummini ja vaarini kanssa!

    Tuo vihkonen on hyvä asia, ainakin ihan sellaisten käytännön asioiden suhteen. Ja varmasti olisi hyvä käydä nämäkin asiat läpi puolison/lasten/läheistensä kanssa, ettei sitten esimerkiksi "joudu" haudatuksi, vaikka haluaisikin tulla tuhkatuksi. Ja sitten toisaalta mitä tulee muistotilaisuuteen, se tosiaan taitaa mennä sitten niiden elävien toiveiden mukaisesti ... itse ei enää siihen voi vaikuttaa, ainakaan kovin merkittävästi.

    Sekava kirjoitus tämä, mutta ennen kaikkea haluan lähettää sinulle lämpimiä ajatuksia, voimia ja vilpittömät osanottoni. Toivottavasti kaikki sujuu kauniisti ja hyvin, niin kuin varmasti sujuukin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Doris!

      Oijoi, toivottavasti en antanut kuvaa, että syyttelisin nyt kirkkoa mistään. Kirkko toimii omalla tavallaan ja se siitä. Minä nyt lähinnä toin tässä esiin niitä asioita, jotka ovat tuntuneet minusta yllättäviltä ja oudoilta, vierailta.

      Se, että kirkko nyt sattui tässä postauksessa liittymään aika moneen ihmetykseni aiheeseen, johtuu vain siitä, että kuolema nyt sattuu meidän yhteiskunnassamme olemaan tiukasti kiinni kirkossa. Kun ei ole tunnustuksetonta krematoriotakaan ihan naapurissa...

      En osaa edes arvella, olisiko "tapakristitylle" esimerkiksi tuo siunatuksi tuleminen mitenkään niin iso ongelma kuin minulle. Jos jollekin on, hänen olisi tietysti ihan hyvä tietää, että näin käy, jos kirkkoon kuuluu.

      Samoin ne, joilla on yhteinen pankkitili puolisonsa kanssa, saattavat yllättyä saadessaan tietää, että oikeus tilillä oleviin rahoihin katkeaa sillä sekunnilla, kun puoliso kuolee. On niin paljon pieniä asioita ja käytäntöjä, joita ei vaan voi tietää, ennenkuin ne tulevat kohdalle ihan käytännössä.

      Sellaisenkin luin jostain, että vaikka tuhkan saa haudata omalle pihalle, niin hautakiveä siihen ei saa pystyttää. Niin paljon sääntöjä, lakeja, käytäntöjä, perinteitä, joita ei koskaan tätä ennen ole joutunut noteeraamaan mitenkään.

      Poista
    2. Juu, en ottanut sitä mitenkään henkilökohtaisesti tai raskaasti, halusin vain heitää muutaman ajatuksen. Varsinkin kun tunnen niin monta loistavaa pappia, joiden tiedän tekevän kaiken mahdollisen, että asiat sujuisivat kaikkien omaisten kannalta mahdollisimman joustavasti ja hyvin. Enkä missään nimessä halunnut sinua loukata!

      Täällä on loistavaa keskustelua käyty, ihanaa ettei ole sellaista kurjaa kähinää, mitä tuntuu useissa kommenntibokseissa nyt olevan. Hienoa, että keskustellaan, mutta niin että kunnioitetaan toisten vakaumuksia, mielipiteitä ja toiveita. Varsinkin nyt sinun, koska ollaan sinun blogissasi ja ennen kaikkea sinun tunteidesi, ajatustesi ja surusi äärellä. Ja ihanaa, että tämänkin jaat!!

      <3 voimia!

      Poista
    3. Jos meidän äitiä on uskominen, niin tuo hänen pappiystävänsä on kaikin puolin loistava tyyppi. :)

      Minustakin tämä keskustelu on ollut ihanaa ja minulle tosi tarpeellista. Nyt, kun eivät anonyymit enää pääse näitä tarinoitani kommentoimaan, on niin paljon helpompaa kirjoittaa blogia. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä, mitä kamaluuksia sieltä ruutujen takaa huudellaan.

      Poista
  15. Osanottoni. Näitä samoja asioita olen pohtinut omien läheisteni kuoltua. Oli kylmä talvi kun isäni kuoli ja haudattiin. Minulla, nuorella, vähin varoin kituuttavalla äitiliinillä ei ollut mustaa takkia, vauvan olin saanut paria viikkoa aikaisemmin ja esikoinen oli 1,5 vuotias, En siinä surussa ja touhussa tullut edes ajatelleeksi sellaista asiaa kuin vaatteet. Hautajaisiin menin talvitakissani joka oli lila. Voi miten vanhoilliset tätini paheksuivat ja äitinikin asiasta huomautti. Itse en huomannut edes mitä päälleni olin laittanut, koska päällimmäisenä oli niin syvä suru. Isä ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota asiaan, hän sanoikin aina, ettei vaatteilla surra. Ja voi miten oikeassa hän olikaan. Olen tullut siihen tulokseen, että koko hautajaistouhu on jäljelle jääviä varten, ei vainajaa. Itsekkyydessämme haluamme sitä ja tätä ja suomalaiseen tapaan ajattelemme ennen kaikkea, miten kuuluu toimia ja mitä ne muutkin ajattelevat. On hyvä että on tuollaisia kirjasia, joihin voi oman tahtonsa kirjata, sitten voi toivoa, että omaiset kunnioittavat sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Kurjaa, että sinulle huomautettiin takistasi. Mitähän sellainenkaan huomauttelu mitään auttaa...

      Sorrun itsekin siihen, että mietin, mitä muut ajattelevat. Justiinsa vaikka niiden vaatteiden kohdalla. Minusta tuntuu tyhmältä hankkia tai tehdä synkän väristä uutta vaatetta, jota en varmasti juuri muulloin käyttäisi. Toisaalta tuntuisi myös tosi tyhmältä lähteä kirkkaankeltaisessa kukkamekossa kappeliin, jos yksikin perheemme jäsen siitä loukkaantuu. Mutta se vasta pöhköltä tuntuisi, että alkaisin jokaiselta kysellä, että loukkaannutko, jos minulla ei ole mustaa päälläni...

      Ja loppujen lopuksi kuitenkaan millään näillä ei ole mitään väliä.

      Poista
  16. Piharakennushan se oli missä ennen ruumis säilytettiin. Ja yleensä talossa oli ruumislauta jota käytettiin vain siihen tarkoitukseen, ruumiin lepäämiseen. Kuolema oli läsnä kuten elämä ylipäätään. Koska yhteiskunta on nykyään niin vieraantuntu kuolemasta olen aina halunnut viedä lapset hautajaisiin jos on kyseessä ollut sukulainen. Silloin vanhempien suru konkretisoituu lapselle paremmin. Ja ne riitit on tärkeitä surun käsittelyssä.

    Riittien uskon muuttuvan tulevaisuudessa paljonkin kunhan suuret ikäpolvet on menneet. Itse olen miehelle suullisesti ilmoittanut että tuhkaus, uurna sukuhautaan jos on tilaa, ja haudalla ei sitten käydä. Ja lapsille saa ottaa uuden äidin. Eikä tarvitse mitään muita seremonioita jos eivät halua.Ja hautavaatteeni haluan olevan jotain omasta vaatekaapista vaikka toisaalta sen voisi tehdä itsekin. Kirkkoon kuuluvana ja kristittynä haluan siunauksen, mutta tiedän ettei se kaikille ole tärkeää.

    Minusta on hyvä että kunnioitat äitisi toiveita, hän on todennäköisesti vielä sitä ikäpolvea jolle perinteiset hautajaisriitit on tärkeitä. Uskon että isisi on tyytyväinen jos olette tekin.

    Joku on joskus sanonut, että kuoleminen on ihmiselle vaikeinta, siis tarkoittaen sen jälkeen tulevaa paperisotaa yms. Toisaalta ehkä ihan hyvä että puuhaa riittää. Ja muista että surra saa, pitkäänkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entä kesällä? Kellari? Hautaaminen varmaan hoidettiin myös nopeammalla aikataululla kuin nykyään? Tällainen kolmen viikon jääkaappisäilytys on niin kummallinen asia... krematoriossa on kuulemma ruuhkaa. :(

      Äitiä tässä ollaan yritetty eniten kuunnella. Ongelma vaan on se, että hänen on vaikeaa nyt toimia mitenkään. Pelkään, että jälkeenpäin hänelle tulee paha mieli siitä, että minä olen hoitanut kaiken. Toivottavasti ei.

      Minusta on hyvä, että lapset ovat siinä surussa ja hautajaisissa mukana. Meilläkin siskontyttö tuli mukaan hautaustoimistotapaamiseen, ja sai kännykästä näyttää, mistä arkusta tykkäsimme.

      Poista
    2. Hautaaminen taisi tapahtua paljon nopeammin kuin nykyään. Täälläkin on aina ruuhkaa krematoriossa, papit on varattuja siunauskappelin varauslista pursuaa. Joskus ihmettelen, mutta en ääneen. Minulla on se käsitys, että uurnan kanssa ei tarvita kantajia vaan ainoastaan arkkuhautauksessa, muistanko ihan väärin? Miehen eno kuoli muutama vuosi sitten ja minusta oli jopa vähän kornia, että täysin uskonnosta piittaamattomalle alkoholistille oli pappi puhumassa kauniita vaikka henkilö ei edes kuulunut kirkkoon. Ehkä siinä oli sisarusten ja vainajan iäkkään äidin toiveita enemmän kuunneltu. Vaikeaa se oli kaikille läheisille vaikka kuolema ei niin yllätys ollutkaan elintapojensa vuoksi.

      Ns. saappaat jalassa kuolema on toisaalta helppo, toisaalta vaikea, ainakin omaisille. Ei ehtiä hyvästellä, tehdä valmisteluja surun suhteen, se iskee kertarysäyksellä ja pysäyttää täysin. Luulen että äitisi tietää vahvuutesi ja siksi sinä olen saanut hoitaa asiat, koska pystyt. Minulla ei ole vanhempia kuollut, mutta mummon kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi oli pahinta suru aikaa. Piti elää kaikki juhlat ja arjet. vuoden kierto ilman mummoa ennen kuin suru jäi taka-alalle.

      Poista
    3. Mitä enemmän mietin, sitä "paremmalta" tällainen äkkilähtö minusta tuntuu. Jos vaihtoehto olisi pitkä, raskas sairaus, tuska olisi toisenlaista. Nyt asiaa helpottaa paljon myös se, että minun välini isin kanssa ovat viimeisinä vuosina olleet oikein hyvät ja lämpimät. Ei jäänyt sanomatta mitään tärkeää. Kaikki oli hyvin. Nuoruusaikojen sotakirveet oli haudattu jo aikoja sitten. :)

      Poista
  17. Osanottoni.

    Minun isoveljeni menehtyi myös yllättävästi viime lokakuussa, joten suru on ollut meidänkin perheessä läsnä ja ei mene päivääkään, etteikö veli ajatuksissa kävisi. Hänellä ei ollut toiveita myöskään, siunaustilaisuus pidettiin Espoossa (jossa vanhempani asuvat ja jossa hän menehtyi) ja arkku tuhkattiin. Isä ajoi tuhkauurnineen tänne pohjoiseen ja uurna laskettiin sukuhautaan. Arkuksi valitsimme edullisen EKOarkun. Itse vainajan kuljettaminen olisi maksanut maltaita.

    Elämä ottaa ja elämä antaa. Aika kultaa muistot. Voimia tänä raskaana aikana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekin otan osaa sinun suruusi. ♥
      Onneksi uurnaa sentään saa itse kuljettaa.

      Poista
  18. Mun piti kirjottaa tähän omasta suhtautumisesta kuolemaan ja menettämiseen, mutta sitten tuli parku ja sitten iski delete-nappi.
    Ehkä jonain toisena päivänä sitten.

    VastaaPoista
  19. Vastauksena kantajiin,että perinteisesti kantajat ovat olleet miehiä. Silloin 25 vuotta sitten saimme muutaman närkästyneen kommentin,kun kantajina oli naisia. Nyt ei kuullut mitään,kun tyttäreni oli kantamassa hänelle merkittävää ihmistä. Itse en nyt voinut leikattujen käsieni takia kantaa. Itkukin saattoi olla esteenä...

    VastaaPoista
  20. Tekstisi sai Pentti Saarikoski -sitaatin soimaan päässäni: "Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut ---"

    Ystävän mies kuoli äkillisesti viisikymppisenä. Ystävä sanoi, että puhukaa puolisoillenne ja läheisillenne, miten haluatte tulla haudatuiksi, minne ja millä seremonioilla. Hän ei miehensä tahtoa tiennyt, vaikka yhteisiä vuosia oli takana pitkälti yli 20. Me ollaan miehen kanssa joskus juteltu, pitää puhua uudelleen.

    Voimia. Kaikkien järjestelyjen hoitaminen taitaa pitää sinut koossa. Suremisen toisenlainen osa tulee sitten myöhemmin. Minä kaipaan vaariani, vaikka vaarin kuolemasta on kymmenisen vuotta. Vaarin pipo on meillä suvilalla ja silitän sitä aina ohikulkeissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin vanhempani ovat olleet yhdessä 15-vuotiaista saakka, ja silti äiti ei tiennyt isin toiveista. On ihmisiä, jotka eivät halua puhua moisesta, ja sitäkin pitää tietysti kunnioittaa. Ja nyt sitten toimitaan, niinkuin me parhaaksi katsomme.

      Oma suruni on ehkä vielä käsittelemättä oikeasti. Ensin äiti oli meillä "hoidossa" puolitoista viikkoa ja kaikki voimani menivät äidin tuskan kantamiseen ja isin asioiden järjestämiseen. Nyt äiti on toisten siskojen huomassa, ja minulla alkaa pää taas toimia normaalisti. Se suurin oma suru saattaa olla vielä tulossa. Itselleni käännekohta oli isin arkkuun saattaminen ja yhteinen matka ruumishuoneelta toiseen, siinä kohtaa ahdistus väistyi.

      Poista
  21. Mulla on hyvin samankaltaiset ajatukset kuolemisesta. Koskettava tarina, otan osaa suruusi.

    VastaaPoista
  22. Kohta kaks vuotta sitten kuoli veljeni. Hän asui etelä-suomessa ja me muut sukulaiset pohjoisessa. Hän oli asunut koko aikuisikänsä siellä yli 50v. Toisinaan hän vietti pari kuukautta kesästä lapsuuden maisemissa. Hän ei kuulunut kirkkoon. Hän oli maininnut joskus, ettei häntä sitten tarvitse lähteä kuljettamaan kuolleena pitkin suomea. Tulimme lopulta sisarusten, kanssa siihen tulokseen, että hänet tuhkataan ja tuhka sirotellaan muistolehtoon. Meistä ei kukaan ollut siellä paikapäällä, mutta me tiesimme tarkalleen koska hänet poltetaan ja koska sirotellaan lehtoon. Me kaikki hiljennyimme ja olimme ajatuksissamme hänen luona kukin omalla tavallamme. Itse menin metsälammen rannalle koirani kanssa sytytin kynttilän. Viime kesänä siskon kanssa teimme matkan etelään uurnelehtoon tervehtimään häntä. Se oli oikein kaunis paikka eikä kovinkaan kaukana sieltä missä veli oli asunut. Siellä oli orava, joka heitteli käpyjä ja temppuili me kuvittelimme hänet veljeksi joka tuli moikkaamaan meitä. Veljemme oli myöskin sellainen, ettei tykännyt seremonioista. Vaikka tapasimme toisiamme vain kesäisin lapsuuden kodissa yhtä aikaa lomaillessa. Ikävä saattaa iskeä joskus vieläkin. Voimia sinulle Susanna .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena!

      Minua hymyilyttää tuo orava. Kun Sulo kävi muistolehdossa vastikään kuolleen kummitätinsä "haudalla", siellä oli pupuja, jotka riehuivat innoissaan, eivätkä edes huomanneet Sulon läsnäoloa. :) Muistolehdot taitavat olla hyviä paikkoja leikkisille eläimille.

      Poista
  23. Voi Susanna, tämä oli todella ajatuksia herättävä kirjoitus. Paljon tuntuu hautajaisiin liittyvän kaikkea "koska näin on aina tehty" -menettelyä eikä siinä omainen varmaan helposti surunsa keskellä jaksa alkaa niitä käytäntöjä uusiksi suunnittelemaan. Siksi tuollainen toivevihko onkin todella hieno idea.

    Muistan muuten kymmenisen vuoden takaa, kun tätini miehen hautajaisissa pappi saarnasi kovasti, kuinka syntisiä me ihmiset olemme. Ja ikävä kyllä se on oikeastaan ainoa asia, mitä siitä tilaisuudesta erityisesti mieleeni jäi. :( Onneksi te saitte hyvän, tutun papin. Toivon, että siunaustilaisuudesta jää hyvä mieli, vaikkei sen järjestäminen alunperin ollutkaan suunnitelmissanne. Uskon, että teidän isikin tässä tapauksessa ymmärtäisi ja hyväksyisi jopa ne kahvittelutkin ja arvostaisi, miten olet asioita hoitanut. :)

    Ihanat kuvat olet valinnut tähän kirjoitukseen. ♥ Voimia. Äidillesi myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Voi kauhistus. Ei oikein ehkä ollut oikea hetki alkaa ihmisten synneistä saarnaamaan.

      Luulen, että isille on ihan ok, että äiti saa kahvitella papin kanssa. Tällä kertaahan kukaan ei edes vaadi isiä mukaan siihen pöytään. :)

      Poista
  24. Kuolemaan liittyvät rutiinit ovat tosiaan varmasti monelle helpotus. Sillä hetkellä ei oikeen muuta jaksakaan. On helpotus kun joku tietää mitä tehdä ja miten toimia, hoitaakin osan siitä rutiinipuolesta.

    Silti osa itsestäni ihailee esimerkiksi toisten vainajavalvojaisia. Nykyään kun joku kuolee, hänet riuhtaistaan vauhdilla pois konkreettisesti, vaikkakin kaikki tehdään kunnioittavati ja tietysti ihan järkevästi. Oman isäni kuoleman yhteydessä yksi kivuliain seikka oli kuitenkin se, että kaikki oli niin kliinistä. Olisin halunnut pehmeämmän lähdön. Isäni kuolemaan liittyvät jutut nyt oli ylipäätään mulle rankkoja ja varmaan erikoisiakin, sillä päätös isän kytkemiestä irti koneista ilmoitettiin mulle (asuin ulkomailla) puhelimitse tyyliin "me irroitetaan nyt" tosta noin vaan ja olin ihan hädissäni, kun en saanut äitiä heti kiinni. Me odotimme tuloksia neurolta ja sen sijaan asia töksäytettiin ilmoille kun hinta kassalla. Äidillä ei ollut kännykkää tuolloin, olin ihan paniikissa, että isäni vetää viimeiset henkäykset sairaalassa yksin. Mun isäni siis kuoli yllättäen sydänkohtaukseen lapsuuden kotini keittiöön, pari viikkoa ennen kun vanhempieni piti matkustaa luokseni lomalle. Jouduin sitten lähtemään yötä myöten kohti Suomea. Isäni kuoli konkreettisesti hetkeä ennen kun olin Suomen puolella. En ehdinyt hyvästellä, koska terveydenhuoltopuolella oli niin kiire kytkeä laitteet irti. Tavallaan ymmmärrän tietysti. Isäni oli jo kuollut, mutta toinen puoli minusta ei koskaan ymmärrä tätä meidän järjestelmää, jossa kaikki pitää tapahtua kuin maailmanlopun edessä, että ylläpidetään toiveikkaina elämää ja kun omaiset pitävät kiinni toivon säikeistä, peli puhalletaan poikki niin, ettei omaiset ehdi edes paikalle. Äitini ehti, minä en. Kun äitini saapui osastolle (jonne isäni oli siirretty) ja tiedusteli missä isäni on, vastaan tullut hoitaja tokaisi "ai se, se kuoli jo." Onneksi paikalle tuli sitten hieman empaattisempaakin henkilökuntaa kun äitini oli romahtanut siihen käytävälle.

    Pahoittelen avautumista. Mietin jo jos dellaisin ja toivottaisin vaan jaksamista, mutta sulla on kyky avata aiheita ja saada ihmiset puhumaan. Tätä asiaa mulla oli, näitä ajatuksia ja muistoja mulla on. Toivotan jaksamista sinne omaan suruusi (ja kiitos kun puhut tästäkin aiheesta) :) Näin jälkikäteen kyyneleet nousee vieläkin silmiin kun tuota vaihetta muistelen, mutta kaiken sen jälkeen isäni elinpäivät ovat arvokkaaampia kuin se hetki, jolloin hän meni pois :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä pahoittele avautumista. Onneksi et poistanut kommenttiasi. Jos tähän postaukseen ei kukaan olisi kommentoinut, olisin ihan romuna. Arvostan tosi paljon sitä, että kerrotte omista kokemuksistanne.

      Olen tuota ruumiinvalvojaisasiaa miettinyt. Kun ei siitä ole varmasti kahtakaankymmentä vuotta, kun eräs kylän rouva sellaiset järjesti miehensä ruumiin äärellä kotonaan. Meidätkin kutsuttiin, mutta emme osallistuneet. Silloin ajatus tuntui tosi oudolta. Nyt ei. Voiko niitä valvojaisia nykyäänkin järjestää? Saako ruumiin pyytää kotiin ruumishuoneelta? Kuinka kauan sitä saa pitää? Onko jotain lakia, joka määrää, missä ruumiit tulee säilyttää? Tuhjat kysymystä, ei yhtään vastausta.

      Isäsi kuolemaan liityy aika ikäviä piirteitä, tuollaisista jää varmasti kurjat muistot. Me olemme onneksi saaneet hyvää palvelua ja kohtelua kaikkialta. Paitsi sitä ihmettelen, etti poliisi ole tähän päivään mennessä kertonut meille, että isämme kuoli. Olisi kuulemma pitänyt soittaa jo heti silloin kaksi viikkoa sitten, mutta eivätpä soitelleet.

      Poista
  25. ♥Voimia♥ Hyvin tarpeellisia asioita olet pohtinut. Tuo vihkonen omasta toiveista olisi todella hyvä täyttää...Meillä on ollut vuosien aikana paljon hautajaisia, vanhemmat, anoppi, tätejä ym. Jokainen on pitänyt melko perinteiset hautajaiset.
    Minä olen myös alkanut kallistua tuhkaamisen puoleen, en vaan ole kellekään kertonut. Muutenkaan en halua isoja "pitoja" ruokien kanssa vaikka sellaiset olikin äidilleni. Enkä haluasi paljoa laulettavan raskaita virsiä. Pitäisi koota joku lempimusiikki levy soimaan taustalle. En minäkään kuulu kirkkoon, mutta joku tilaisuuden vetäjä varmasti pitäisi olla, ite en ainakaan pystyisi lähiomaisen hautajaisissa mitään sanomaan.
    Luin vasta eräästä uskonnosta. Heillä on "säännöt", ettei hautajaisissa saanut sanoa; maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleva jne...(niinkuin luterilaisissa hautajaisissa siunaus tapahtuu) Eikä saanut heittää arkulle hiekkaa...Noita asioita minäkin olen kammonnut, enkä heitä arkulle hiekkoja vaan vaikka kukan kukkalaitteesta...
    Viimeksi kun oli tätini hautajaiset, itkin varmaan koko ajan. Siunaustilaisuus kaikkine kukkalaitteiden laskuineen ja virsineen kappelissa oli kyllä aika kamala paikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytä vaan vihkonen. Ei sinua muuten varmasti kukaan hoksaa tuhkata sitten aikanaan.
      Minun anoppikin haluaa täyttää oman vihkonsa. Tällaisella hetkellä, kun se kuolema osuu lähelle, on ihan luontevaa jutella siitä, mitä me eloonjääneet haluamme omalle kohdallemme.

      Minua vähän hermostuttaa se siunaustilaisuus. En osaa yhtään kuvitella, miten se sujuu ja mitä siinä edes tapahtuu. Olen ollut hautajaisissa kerran elämässäni, olin silloin tyosi pikkuinen vielä. En muista koko jutusta muuta kuin sen, että siellä oli hirveästi ruokaa ja paljon puheensorinaa.

      Sairaalan kappeli oli tosi ruma huone. Rumissa huoneissa ei koskaan ole hyvä olla, ja toivon, että hautausmaan kappeli on nätimpi. Kun muutenkin on ahdistava tilanne, niin on inhottavaa olla vieraassa paikassa, jos se vielä on kolkko ja ruma. Vähän niinkuin silloin, kun menimme naimisiin. Miksi se maitraatin vihkihuone oli niin ruma?

      Poista
  26. Tervetuloa takaisin, Susanna. Ihana kirjoitus/pohdinta monille arasta aiheesta. Tässä pari juttua "puupalttoon" teosta jos et vielä ole näitä lukenut. http://yle.fi/uutiset/puupalttoolla_ei_turhia_koreilla/6150562, http://www.pellervo.fi/kodinpellervo/kp1_07/oma_arkku.htm (ps. en tiedä onnistuko kopiointi...)
    Maailma muuttuu ja ehkä pinttyneet perinnetavatkin pikkuhiljaa. Jakselehan siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, lueskelin nämä heti herättyäni. Kummatkin olivat mukavia artikkeleita. Juuri noin siihen arkuntekoon pitäisikin suhtautua. Kuolema kuuluu väistämättä meidän jokaisen elämään. Ei sen pitäisi olla mitenkään kauhistuttava asia, josta ei saa puhua ja johon ei saa valmistautua.

      Poista
  27. Voi ... sanat eivät nyt välttämättä tule oikein mutta yritän.
    Jaan ihmetyksesi monestakin asiasta. Paras ystäväni kuoli (36 vuotiaana) vuosi sitten yllättäen ja olin hautajaisissa ja... En ollut lukenut etikettiä. Siis että kun arkun viereen viedään kukkia, kuuluu lukea joku valmis runonpätkä tms. Menin arkun vierelle ja vein poimitut kukat ja sopersin kuinka tulisin ystävää kaipaamaan ja kuinka epäreilu tämä kuolema oli. Kuinka ihan liian aikaisin se tapahtui. Onneksi ystäväni äiti ymmärsi. Sisko ei niinkään.
    Mutta olen miettinyt: miksi kuolema pitää "hoitaa" kaavan mukaan. Miksi spontaania surua ja kaipausta ei katsota sopivana? miksi kaikki kaavat? (ystäväni oli ateisti mutta sisko halusi kirkkohautajaiset)

    Arkkuakin olen miettinyt. Miksei pelkkä lankkuarkku höyläämättömästä kelpaa? se olisi monesti se mitä vainaja toivoisi, ei mitään polyesterisatiinihässäköitä vaan ihan vaan laatikko, jossa sitten poltettaisiin. Miksi tämä on tehty mahdottomaksi?

    Anteeksi jos hämmensin. Osanottoni surun keskellä. Voimia ja iso Hali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtään et hämmentänyt, kiitos kommentista. Olen pahoillani, että menetit ystäväsi.

      Enpä olisi tiennyt itsekään tuollaisesta runonlausuntasäännöstä. Outo juttu, taas yksi lisää. Että pitäisi jaksaa vielä esiintyä jossakin valmiiksikirjoitetussa näytelmässä siinä arkun äärellä. Onpa hyvä, etten alkanut järjestää "oikeita" hautajaisia isille.

      Me valitsimme "raakalauta-arkun", kuten hautaustoimisto sitä nimitti. Se on tarkoitettu tällaiseen, että poltetaan. Sekä minä että äiti näimme mielessämme suorakulmaisen boksi, höyläämättömästä laudasta tehdyn. Se olisi ollut isin näköinen ratkaisu, ainakin meidän mielestämme. Mutta kun kävin ruumisauton kyytiin ja näin sen "raakalauta-arkun" siellä auton perässä, en tiennyt, pitikö ilahtua vai saada paniikkikohtaus. Se olikin sellainen kamala timantinmuotoinen perusarkku, ristitkin nurkissaan. Kyse olikin siis verhoiltavien arkkujen esiasteesta, Tavallaan siis perusarkun rungosta. Raakalaudasta puhuminen on sen yhteydessä jotenkin tosi harhaanjohtavaa.

      Poista
  28. Lämmin osanottoni!

    Näiden kirjoitusten ja kommenttien myötä on omat muistot aktivoituneet. Oma isäni kuoli yllättäen elokuun alussa 2007. Kaivoin noita vanhoja blogikirjoituksianin siltä ajalta. Muistan kuinka kipeää suru teki silloin. Muistan kuinka ajattelin, ettei sen kanssa opi ikinä elämään, mutta näköjään aika tekee tehtävänsä. Ikävä on, mutta suru ei ole enää niin suuri.

    Muistotilaisuudesta ja Honkaharjun (rumasta) kappelista en muista muuta kuin lämpöisen ilman ulkona. Aurinko paistoi molempina päivinä. Silloin kun kävimme hakemassa Isää sieltä ja samoin päivänä jolloin siunaus tehtiin. Muistan piirustuksen jonka Esikoinen piirsi Papalle, taittelin sen ja laitoin mukaan arkkuun ennenkuin se suljettiin. Muistotilaisuuteen tuli pappi, joka oli nuori ja varmaan juuri valmistunut. Muistan vain, kun ihailin hänen kypsyyttään ja taitoaan toimia tilaisuudessa. Itse pidin puheen muistotilaisuudessa. Jännitin sitä aivan hirveästi, mutta jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen että tulin pitäneeksi puheen <3 Sinä vuonna jouduimme kokemaan ihan liian monet hautajaiset ja minusta ne tavat joita niissä noudetateen luovat myös turvallisuutta surussa. Tietää miten toimitaan missäkin tilanteessa.

    Veskun Hyvää puuta ja Neljän Ruusu Veri biisit ovat jonkin asteen surubiisejä mielessäni. Niitä kuuntelin paljon tuolloin. Ja Täällä pohjantähden alla- kappale, sen lauloi Riku Tella kirkossa.

    http://lampolantie.blogspot.fi/2007/08/sanoja-sanoja-sanoja.html

    VastaaPoista