perjantai 30. joulukuuta 2011

Vaihe vaiheelta asemapäälliköiksi


Senaattikiinteistöjen sivuilla on vieläkin 13 rautatierakennusta vailla rakastavaa omistajaa. Niitä katsellessani aloin muistella meidän tietämme oman aseman omistajiksi.

Se tie alkoi oikeastaan jo vuonna 2002, jolloin minä muutin vuokralle Orivedelle, vanhaan rautatietyöläisten taloon. Rakastuin siihen taloon ensi silmäyksellä ja nuo vuodet Orivedellä loivat minuun pakkomielteen. Nimittäin oman rautatierakennuksen omistamisen palon.

Myöhemmin tapasin Sulon ja rautatieasemanomistamishinkuni alkoi tarttua myös häneen. Vaikka tykkäsimme asua Orivedellä, kaipuu omaan pihaan ja omaan määräysvaltaan kasvoi koko ajan suuremmaksi. Kävimme aika paljon katselemassa myynnissä olevia vanhoja talonrähjiä. Minulle silti vain rautatieasema oli se suurin haave. Minä kun olin saanut päähäni, että ne on aikoinaan rakennettu niin paljon paremmin ja niin paljon paremmista materiaaleista kuin muut talot!

Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti julkisesti panevansa joka ainoan käyttämättömäksi jääneen vanhan rautatieaseman myyntiin, iski paniikki! Jos me emme nyt tartu tilaisuuteen, tilaisuutta ei tule enää koskaan. Kyttäsin epätoivoisena Senaatin sivuja, joille tipoittain ilmaantui aina nippu asemia kaupattavaksi. Miten taloja edes ostetaan? Miten tehdään tarjous? Miten saadaan pankkilainaa? Tunsin olevani avuton pikkutyttö, jonka unelma on liian vaikea toteutettavaksi.

Maaliskuussa 2010 äkkäsin Senaatin sivuilta, että Imatralla olisi nyt myynnissä yksi sellainen asema, jota olimme aiemmin käyneet vaanimassa. Meillä oli vaatimuslista, jonka tuo asema täytti. Se oli asumiskuntoinen, se oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon, siinä oli alkuperäiset uunit koko ajan käytössä, siinä ei ollut naapureita lähelläkään ja se sijaitsi Sulon kotiseutuvilla. Tarjousten viimeinen jättöpäivä oli hirmuisen lähellä ja meille tuli silmitön kiire päästä katsomaan talo kunnolla. Ystävällistä kyllä, Senaatti järjesti näytön ihan vartavasten vain meille. Niinpä me syöksyimme Itä-Suomeen intoa täynnä.

Talo oli hautautumassa lumeen. Vuokralainen oli kolannut vain kapean polun ovelle, joten emme päässeet lähellekään talon perustuksia tai ulkorakennuksia. Mutta sisään pääsimme. Oli kuitenkin todella vaikeaa yrittää rauhassa ja älykkäästi tutkia taloa, kun sen vuokralainen oli kaiken aikaa vieressä. Talo oli jaettu hänen asuintiloikseen ja työtiloikseen. Asuintiloista meille kummallekaan ei jäänyt mitään muistikuvia. Emme huomanneet lisäeristettyjä seiniä emmekä muovitettuja lattioita. Pää oli sumuinen ja olo vaivautunut. Oli kiusallista nuuskia vieraan ihmisen kotia.

Niinpä keskityimme työtiloina olevaan puoleen, eli siihen, joka oli täysin remontoimaton. Eli pilaamaton minun kielessäni. Pitkään vuotanut katto oli jättänyt jälkensä, mutta minä en siitä välittänyt. Olin rakastunut. Olin saapunut kotiin. Talo oli täydellinen. Edes "kutsetin piiput" eivät tuntuneet minusta ongelmalta (tuuli kun sattui silloin viemään haisut toiseen suuntaan). Tämähän oli kerrassaan varmasti meidän kotimme!

Sulo on meistä se harkitseva osapuoli, ja minä vietin tuskallisia päiviä odottaessani sitä, millaiseen päätökseen Sulo tulisi. Yritin olla kiukuttelematta ja painostamatta, mutta kiukuttelin ja painostin silti. Olin tuskissani.

Deadline lähestyi. Sulo sai muodostettua mielipiteensä, joka oli myönteinen. Teimme tarjouksen talosta. Muutaman päivän ajan tuskani kasvoi yhä suuremmaksi, kun odottelimme Senaatin kantaa. Mutta se saapui nopeammin kuin osasimme arvatakaan! Kyllä, tarjouksemme oli hyväksytty!

Huiman lumimäärän vuoksi me saimme silti lykätä kaupantekoa kevääseen, jotta voimme tarkistaa kunnolla talon rakenteet ja tutustua myös ulkorakennuksiin. Toukokuussa pääsimme tutustumaan taloon tarkemmin. Vuokralaisen läsnäolo oli jopa vieläkin kiusallisempaa kuin edellisellä käynnillämme, joten sisätilat jäivät jälleen jokseenkin sumeiden mielikuvien varaan. Isäni oli ammattimiehen ominaisuudessa mukana tutkimassa talon rakenteita ja totesi, että hyvät kaupat, siitä vaan.

Niinpä asema siirtyi meidän omistukseemme toukokuun lopulla. Samalla jouduimme hyvin ikävään asemaan; meistä tuli vuokraisäntiä. Vuokralainen oli onneksi itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa päättymään lokakuulle, joten me säästyimme siltä hirvittävältä seikalta, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit.

Niinpä meillä alkoi odotus. Pitkääkin pidempi kesä, hitaasti mateleva aika ja pelko siitä, että kaikki meneekin pieleen.

Meillä oli Orivedellä kaksi asuntoa vuokralla. Olimme laskeneet, että selviämme kyllä sekä lainanlyhennyksistä, että kahdesta vuokrasta, kun saamme vuokratuloja asemalta. Tämä laskelma osoittautui pian vääräksi ja vuokraisännyyden karmeus paljastui meille. Emme nimittäin saaneet vuokria perityksi. Olimme maailman lempeimmät ja pelokkaimmat vuokranantajat. Meidän oli pakko luopua toisesta asunnostamme.

Heinäkuussa tyhjensimme toisen asunnon ja ahtauduimme yhteen pieneen asuntoon. Iso osa omaisuudestamme pakattiin laatikoihin ja kuskattiin vanhempiemme nurkkiin, jotta mahduimme edes jotenkin elämään kaiken roinan seassa.

Tuntui todella oudolta ajatella, että me omistimme ison, hienon talon toisella puolella Suomea, mutta meillä ei ollut sinne edes avainta. Joutilas kesä kului verkalleen. Toivoimme, että olisimme voineet jo aloittaa remontin, mutta eihän se käynyt päinsä.

Elokuussa pääsimme hiukan tallustelemaan asemamme pihalla, kun tuli tontin lohkomisen aika. Katselimme villiintynyttä pihaa ja harmittelimme sitä, ettemme saaneet rynnätä niittämään heiniä tai kaatamaan kuolleita puita. Polttopuita olisi pitänyt ehdottomasti päästä tekemään talvea varten, mutta sekin oli mahdotonta. Vuokralaisen oli annettava elää rauhassa loppuun saakka.

Palasimme taas Orivedelle inhottavaan, ahtaaseen loukkoomme, joka esitti kotia. Olo ei ollut hyvä pahvilaatikoiden keskellä. Olohuoneen perälle olimme kasanneet huonekaluista korkean vuoren, jotta elämiseenkin jäi tilaa.

Niinpä syyskuun viimeisenä päivänä ei haikeutta tunnettu, kun koko omaisuus lastattiin muuttoautoon ja lähdettiin huristelemaan kohti uutta kotia!

Oli huikeaa saada viimeinkin taloon avaimet! Ja kävellä tyhjissä, avarissa huoneissa. Meidän omissa! Me selvisimme kaikesta. Osasimme sittenkin ostaa talon.

19 kommenttia:

  1. Meillä on ollut samoihin aikoihin samat asiat käsittelyssä. Nyt on oma talo, mutta monen asian olisi tehnyt toisin. Jos olisi tiennyt. Esimerkiksi olisin vaatinut sopimukseen kohdan: tavarat ovat viety tiettyyn päivään mennessä, tai ne kuuluvat uudelle omistajalle. Vanha omistaja haki polkupyöränsä PUOLEN VUODEN kuluttua siitä, kun olimme jo asuneet onnellisina talossamme. Olimme tyhmiä ja kilttejä, ja olimme menneet lupaamaan, että sen ja muutaman muun romun saa hakea myöhemminkin. Heitimme ne tosin tuonne tien laitaan jo aiemmin, että hemmetti varastakoon joku, ettei tartte kattella niitä kauempaa... Mutta eihän täällä kukaan varasta mitään.

    Seuraavalla kerralla - jos ja kun se on edessä - emme takuulla ole yhtään kilttejä.

    P.S. En ikinä ryhtyisi vuokraisännäksi. Ei ole mitään oikeuksia, vaan pelkkiä velvollisuuksia.

    VastaaPoista
  2. Kiva lukea tätä, vaikka pelkkää ruusuilla tanssimista ei ollutkaan, mutta unelman toteuttamista silti - ja niiden toteuttaminen on aina yhtä mukaansatempaavaa seurattavaa.
    Onneksi kaikki sujui hyvin päin ja ilmeisesti pahempia, talon rakenteeseen vaikuttavia ongelmakohtia ei ollut. Hienoa!
    Minulla taas oli kriteerinä, että sen täytyy olla talo johon ei ole vedetty vedet, niin ei ole sitten vuotojakaan sillä suunnalla. Mutta onhan tuossa talonrähjässäni silti aika massiivinen restauroiminen, toisaalta haluan tehdä sen perusteista asti kunnolla nyt, niin sitten voipi tapetoida rauhallisin mielin kun sen aika tulee.
    Nuo rautatiekiinteistöt ovat kyllä kauniita. Toisaalta olen sitä mieltä, että niin kauan kuin talot rakennettiin itselle omin käsin, on ne hyvin tehty - ja joka ei osannut taloaan hyvin rakentaa, sen talo on jo lahonnut pois. Urakoitsijalla on valitettavan harvoin mielenkiintoa ja motivaatiota tehdä taloa, joka kestää isältä pojalle. Paitsi vielä ennen sotia. Näistä 60-70 -lukujen talojen ongelmista on niin tuskastuttavaa lukea!

    VastaaPoista
  3. Voi, olen asunut ihan tuon pikkukuvan punapäisen pömpelitornin vieressä Viinijärvellä. Olisipa upeaa omistaa jotain tuollaista!

    VastaaPoista
  4. Elise, saman totesimme mekin. Ei ikinä vuokraisänniksi. Saimme kuulla kaiken maailman kauhutarinoita hankalista vuokralaisista ja kun hölmöyksissäni luin vuokranantajan oikeuksista ja velvollisuuksista, tulin siihen tulokseen, että hullun hommaa.

    Saila, täysin vedetön talo olisi tietysti ollut kaikkein paras juttu. Mutta sitten tulisi syyllinen olo siitä, jos joutuisi sinne itse ne vedet laitattamaan. Vedettömiä taloja on muuten hämmästyttävän vähän enää olemassa.

    Panu Kailakin kirjoitti jossain kirjassaan, että myös ennen osattiin tehdä huonoja taloja. Ne vaan eivät tietenkään ole säilyneet jälkipolville.

    AnniP, eikö olisikin hauska sellainen tötterö! Lylyssä oli tehty kahvila tuommoiseen tötteröön, mutta se oli ihan hirvittävän kostea ja löyhkäsi homeelle. Vesitornin ollessa kyseessä ei ehkä mikään ihme...

    VastaaPoista
  5. Niin, vielä noista vesistä... meille oli tärkeää, että talo olisi vesijohtoverkossa sen takia, että ne uudet jätevesiasetukset tuntuivat niin pelottavilta...
    :-D

    VastaaPoista
  6. Kait sitä jokainen osaa ostaa talon, mutta se on sitten ihan eri asia miten hyvin tai huonosti. Itse muistan kans olleeni aivan ulalla kaikista mahdollista asioista kiinteistön huoltoon ja niihin pakollisiin liittyen. Miten sitä voi mitään tietää kun on aivan ensikertalainen talon ostossa, mutta jotenki sitä vain luottaa että kaikki sujuu hyvin. Ja luottaa myyjään, ei talon myyntikään ihan niin yksinkertaista taida olla.

    Meillä talon ostamisen kriteerinä oli että talon pitää olla mahdollisimman alkuperäisessä kunnossa, ei mitään suuria remontteja tehtynä, vaan silti ostimme talon, jossa oli 70-luvun isot ikkunat ja 80-luvun pintaremonttien jäljiltä homeinen, lahonnut nurkka talossa ja puolesta taloa ei edes vielä tarkkaan tiedä. Ja kyllä, me kävimme myös katsomassa talon alla.

    Mutta ei haittaa, talo tuntui kodilta heti kun astuin ensimmäisen kerran tänne sisään! Kulunut klisee, mutta niiin täyttä totta. Me näimme talon vanhan hengen kaiken lastulevyn, oranssin maalin ja muovimattojen alta, minä rakastuin ja olin haljeta jännityksestä kun talo oli vihdoin meidän!

    VastaaPoista
  7. Ihana postaus:) Onnea uuteen vuoteen!

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoinen tarina, en tiedä olisinko osannut olla yhtä kiltti vuokralaista kohtaan joka jättää vuokrat maksamatta...
    Onnea ja tarmoa vuodelle 2012!

    VastaaPoista
  9. Voi kun kuulosti tutulta, vaikka miedän tapauksessa tupa ei päätynyt kodiksi, vaikka senkin olisin mielelläni suonut, vaan yritykselle saimme ihanan paikan. Tää mun juttu on nyt ihan alkutekijöissään vielä siis joten tulevaisuus on tuntematon.

    VastaaPoista
  10. Rouva Kukko, onhan se hassua, miten periaatteet rapisee, kun tunne on kohdillaan! Ei siinä silloin taida joku 70-luvun ikkuna enää hirmuisesti painaa.

    Talon ostaminen oli loppujen lopuksi aika helppoa, vaikka siitä ei mitään ymmärtänytkään. Kaikki sujui niin ohjattuna jotenkin. Hyvä asua tällaisessa kontrolloidussa yhteiskunnassa.

    Katja, me olemme Sulon kanssa sellaisia, että annamme periksi mielummin kuin käymme hyökkäykseen. Se on kyllä hyvin ärsyttävä ominaisuus ja aiheuttaa harmia meille itsellemme.

    Mari, hienoa tulevaa vuotta myös sulle!

    Miia, olisipa hienoa kuulla lisää sinun tarinastasi! Hyökkäsin jo napsuttelemaan profiiliasi blogin toivossa, mutta sellaista ei ollutkaan.

    VastaaPoista
  11. Tätä oli hieno lukea, antoi aika paljon toivoa itsellekin. :)

    VastaaPoista
  12. Kiva, kun jaoit tarinan. Mieltä lämmittää tuo, että tälle Oriveden tytölle tuttu asemarakennus on inspiroinut moiseen polkuun :) Onnea uudelle vuodelle!

    VastaaPoista
  13. Onnea uuteen seikkailuun! Monet tunteet ovat tuttuja ja sinisilmäisyys myöskin...

    VastaaPoista
  14. Oijoijoi! Keskirivillä on peräti kolme ihanasti houkuttelevaa asemaa! Rakastaisin asua asemalla! Sillä tuntisin kunnioittavani aivan erityisellä tavalla iso-isääni, joka työskenteli elämänsä rautateillä, hänen isäänsä, joka oli veturinkuljettaja vuosisadan alussa ja hänen appeaan, joka oli ratavahtina 1800-luvun lopulla ja viimeiseksi hänen appeaan, joka oli rakennuttamassa ensimmäisiä rautateitä Suomeen. Mukava katsella teidän vaiheitanne tuollaisessa suloisessa kiinteistössä!

    Hyvää tätä vuotta!! :)

    VastaaPoista
  15. Thilda, sinun tosiaan KUULUISI asua asemarakennuksessa! :-)

    Oikein mukavaa tätä vuotta teille kaikille!

    VastaaPoista
  16. Ihana kuulla teidän polku asemanomistajaksi. Menin katselemaan vapaita asemia tuolta linkkisi takaa ja voi, taisi löytää oman haaveasemani. Sallaan voisin muuttaa vaikka heti, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Minä voisin jättää taakseni tänne etelään melkein kaiken, mutta voi olla että miehellä olisi jotain sanottavaa asiaan. :D

    VastaaPoista
  17. Se Sallan asema on muuten ihan samanlainen kuin meidän asemamme, paitsi peilikuva. :)

    VastaaPoista
  18. Nyt vasta törmäsin tähän mielenkiintoiseen kertomukseen ja kommentteihin.

    Me ostimme vuonna 2007 sen edella mainitun "tötterön" eli Lylyn vesitornin. Se on siitä lähtien ollut kesämökkinämme.

    Eikä enää onneksi lemua homeelle; kattoremontti auttoi, eikä kosteus enää pääse rakennukseen.

    Ja tuotanko nyt pettymyksen monille; siellä vesisäiliössä (eikä muuallakaan putkistossa) ei ole enää ollut vettä sen jälkeen, kun höyryvetureihin sitä ei enää tarvittu. Tyhjyyttään kumisee valtava säiliö.

    Vesitorni, kuten koko Lylyn asema-alueen rakennukset, on suojelukohde, mutta se ei ole elämäämme haitannut. Päin vastoin. Museokeskus on antanut meille ohjeita korjaamiseen ja museovirasto on avustanut katon korjauksessa.

    Äitini pappa on muuten ollut aikoinaan asemamiehenä Lylyssä, joten lienee ymmärrettävää, että olen tuosta tornista haaveillut jo muutaman vuosikymmenen.

    Elina

    VastaaPoista
  19. Ah, huippua, että löysit tiesi tänne, Elina! Voin kuvitella, miten ihana kesämökki Lylyn vesitornista on mahtanut tulla. Rakennushan on sympaattisista sympaattisin. Hienoa, että homelemu on kadonnut.

    Jos sen vesisäiliön vielä saisi jotenkin ulos tornista, niin siinäkin olisi tilaa asumiselle vaikka kuinka paljon... mutta on taidettu koko rakennus aikoinaan rakentaa säiliön ympärille.

    Minusta on tosi hienoa, että juuri sinä olet saanut tornista kesäpaikan itsellesi; pysyy suvussa tavallaan.

    VastaaPoista