Kiersin pihaa ja haaveilin

Olen minä muutaman asian oppinut näiden viiden ja puolen Immolassa vietetyn vuoden aikana. Yksi on se, ettei minusta tule puutarhan pitäjää. Sen myöntäminen on ollut valtava helpotus. Olen tänään jatkanut mansikkapenkkien tuhoamista. Eivätpä ole minua kiusaamassa tänä kesänä mokomat kituvat taimet!

Toinen asia on se, että ne ihmiset, jotka aina sanovat, että talossa pitää asua vähintään vuosi, ennenkuin alkaa tehdä remonttia tai pihasuunnitelmia, ovat ärsyttävän oikeassa. Joka kevät minä olen muuttanut suunnitelmiani pihan suhteen sitä mukaa, kun edellisvuoden ideani on todettu toimimattomaksi. Mansikkapenkki on seilannut ainakin kolmessa paikassa, marjapensaat kahdessa ja kukkapenkkejä on perustettu sinne tänne kohtaamaan loppunsa. Kesäkeittiö sentään tuli vankasti pystytettyä, mutta tietysti vähän älyttömään paikkaan. Sitten se muuttui ruohonleikkurivarastoksi ja nyt minä haluaisin siitä taas kesäkeittiön, vaikka tiedän sen olevan aivan tarpeeton siinä roolissaan. Olen istuttanut sireenipuskia ja tammia järjenvastaisiin paikkoihin ja  unohtanut suojata pupuilta sen ainoan omenapuun, joka on alkanut tehdä hedelmää.

Nyt minulla alkaa lopulta olla visio siitä, millainen tämän pihan pitäisi olla. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa, se myös hyvin pian olisi sellainen! Mutta koska ei ole, eikä puutarhanhoitotaipumustakaan, niin jään vain haaveilemaan. Lähdettekö kanssani haaveilukierrokselle? Yllä olevassa panoraamakuvassa näkyy pihamme sellaisena, kuin sen kuistilta näkee. Klikkaamalla kuvaa sen pitäisi näkyä suurempana.

Tässä kuvassa piha näkyy lintuperspektiivistä ja mittakaavassa, jossa kaikki on oikeassa suhteessa toisiinsa. Olisi hauskaa nähdä, mitä joku huvilajahuussityyppi tekisi meidän pihastamme, jos saisi vapaat kädet. Mahdollisuudethan olisivat aivan rajattomat. Varmaan meille tehtäisiin kivettyjä polkuja, suuria patioita, tekonurmea, vesielementtejä ja kaikkea sellaista, mikä meitä kauhistuttaisi.

Minä tykkään siitä, että meillä on sammaloitunutta nurmikkoa. Ja siitä, ettei ole huolehdittavia kasveja. Mutta vaikka en olekaan mikään hortonomi, olen kuitenkin pihalla viihtyjä ja kauneuden arvostaja. Kauneuteen liittyvätkin ne minun haaveeni. Lähinnä aitoihin, joilla peittää rumuutta.

Suurin epäkohta numero löytyy tästä nuotiopaikan takaa. Siitä eteenpäin maasto on hyvin rasittavaa heinikkoa, joka kesän puoleen väliin mennessä näyttää kaislikolta. Minähän olen aloittanut laittaa sinne mansikkamaata, kasvihuonetta, marjapensaita ja ties mitä, mutta totesin, ettei sittenkään. Heinikko voittaa aina. Jos sen ajaa leikkurilla, siitä tulee ankea ruovikko. Niin täi näin, paikka on kaunis ainoastaan silloin, kun sen täyttää kielojen meri ennen kaislikon kasvamista.

Haluaisin keinun ja kaislikon väliin näköesteen. Tuuheat, korkeat sireenipensaat olisivat paras juttu. Tämä näkyhän olisi aivan helppo toteuttaa, mutta tiedän olevani haudassa, ennenkuin ne puskat olisivat täydessä mitassaan. Ja siksi en jaksa vaivautua kaivamaan maahan kymmeniä pieniä piiskoja, jotka joskus ehkä kasvavat puskiksi. Sitäpaitsi sehän vain houkuttaisi hyttysiä lepopaikalleni.

Miten olisi jonkin sortin lauta-aita? Tarpeeksi korkea peittämään villin luonnon?

Kalliiksi tulisi lautatavara. Ja itseni ja Sulon tuntien se olisi joko törkeän näköinen, jos minä sen rakentaisin tai sitten jäisi ikuisesti suunnitteluasteelle, jos sysäisin sen Sulon vastuulle.

Jätän ajatuksen aidasta hautumaan aivosopukoihimme. Ehkä se löytää keinon konkretisoitua. Tuossa keinun takana olevissa laatikoissa muuten on tarha-alpia. Se on ollut ainoa kukkiva kasvi, joka on selvinnyt hengissä täällä ilman minkäänlaista huolenpitoa. Sitä minä meinaan taikoa siihen enemmänkin, tuli aitaa tai ei.

Seuraava suuri epäkohta on VR:n radanvarsihakkuun jälekeensä jättyämä autius.

Näkisin mielelläni tuuhean pensasaidan tuossakin, meidän tontin rajalla ennen ratakiskoja, sillä minua pännivät ihmiset, jotka kulkevat radan viertä iltalenkeillään. Kipittävät siitä meidän ikkunoidemme alta ja pällistelevät vielä suu auki sisälle. Ennen puuston totaalihakkuuta ei kukaan kävellyt radan tätä puolta. Meillä oli oma rauhamme ja puut suojasivat kotiamme auringon paahteelta.

Tässä näkyykin radanpuoleinen ankeus koko komeudessaan. Minä viihdyn kaiken kesää tuossa työhuoneen ovella ottamassa aurinkoa tai tekemässä jotain työhommaa ja olen siinä kyllä aika tarjottimella.

Tältä näyttäisi radan puoli, jos osaisin taikoa. Jotakin havupuupensassysteemiä kulkisi radan rinnalla ja söpö valkoinen koristeaita rajaisi tonttiamme tien puolella.

Tältä se näyttäisi pihaan saavuttaessa. Jos hiekkakentän poikki menisi aita, ehkä ainakin sotapojat hoksaisivat suorittaa harjoituksensa hiukan sivummassa kuin työhuoneen ikkunan alla!