Tiedän olevani negatiivinen luonne. Tuon aika automaattisesti julki asiat, jotka minua harmittavat, pelottavat, huolestuttavat ja kiukuttavat. Saattaa hyvin olla, että koska tämä blogi on minulle päiväkirjan korvike, kirjoitankin täällä helpommin negatiivisista asioista kuin pienistä iloista.
Mutta en minä vihaa työtäni! Jos vihaisin, minä en tekisi tätä. Keksisin jotain muuta. Heittäytyisin mieheni elätiksi!
Tuo viimeinen lause oli vitsi. Sulo ei ole niin tossun alla, että antaisi minun edes yrittää moista. Hän jopa raahasi minut jo kerran vuokratyöfirmaan asti, kun Työhuoneella oli paha notkahdusaika eräänä keväänä. Minun varasuunnitelmani on se, että sitten, kun en tällä hommalla enää pysty omaa osaani taloudestamme hoitamaan, haen lehdenjakajan hommaa. Niitä paikkoja on aina avoinna. Ei siitä kummoisesti makseta, eikä etuja ole lainkaan ja työajat ovat kurjat, mutta se on minun kuvitteellinen suojaverkkoni. Realistinen vaihtoehtoni.
Elän päivittäin sen pelon alla, että joudun lopettamaan yrittämisen. Tämä on ollut hankala vuosi. Osaksi ikävien henkilökohtaisten asioiden vuoksi, osaksi omaa syytäni ja osaksi kuluttamisen vähenemisen vuoksi. Siksi blogissa varmastikin on ollut jopa normaaliakin enemmän valitusta.
Asioilla on aina puolensa ja puolensa. Yrittämisessä on tottakai omat veemäisyytensä. Niistä kaikista asioista olen teille puhunut, varmasti aivan kyllästymiseen saakka.
Mutta onhan niitä plussia. Oma vapaus, oma päätäntävalta, omat aikataulut. Nautin niistä lähes joka päivä ja olen niistä erittäin kiitollinen. Olen kai minä niistä täällä iloinnut edes joskus sentään?
En väitä, että rakastaisin työltäni. Moni yrittäjä rakastaa, mutta minä en kuulu siihen porukkaan. Kyllä minä tästä touhusta vielä toistaiseksi tykkään, enkä keksi mitä muutakaan mielummin tekisin. Mutta en rakasta. Jos voittaisin lotossa, lopettaisin nämä hommat siihen paikkaan.
Elämä on valintoja. Tämä yritys on minun valintani ja niin kauan kuin plussia on enemmän kuin miinuksia, minä valitsen tämän. Kyllä minä sitten kerron, jos alan vihata tätä. Ja sinä päivänä, kun alan kadehtia duunareita, minä lopetan yrittämisen.
En oikein ymmärrä, miksi niin herkästi asetetaan yrittäjät ja työntekijät jotenkin toistensa vihollisiksi. Se, että minusta lakkoilu on inhottava keino saada haluamansa, ei tarkoita sitä, että mielestäni ketkään työntekijät ansaitsisivat orjan kohtalon. En pidä yrittäjiä minään sankareina. Työntekijät tarvitsevat yrittäjiä siinä missä yrittäjät työntekijöitä. Minä elän tässä kuplassani, joka koostuu yhden köyhyysrajaa tavoittamattoman pienyrittäjän maailmasta ja yhden alipalkatun ensihoitajan maailmasta. Näen päivittäin sekä yrittämisen että palkkatyön hyvät ja huonot puolet. Toiselle palkkatyön plussat ovat miinuksia vahvemmat ja hän valitsee palkkatyön. Toiselle taas palkkatyön miinukset ovat plussia vahvemmat ja hän valitsee yrittämisen. Kumpikaan ei ole toistaan parempi, kummallakaan ei ole mitään syytä tai tarvetta kahdehtia toista tai toivoa toiselle huonompaa kohtelua. Kummallakin on omat harminsa ja hankaluutensa, kummallakin omat riemunsa.
Jospa minä nyt yrittäisin vähän enemmän katsoa niitä minun tärkeitä, vaikka pieniäkin riemujani ja tuoda niitä välillä esiin myös täällä.
16 kommenttia:
Enpä lähde asiaa tarkistamaan, mutta kieltämättä päällimmäiseksi on jäänyt jonkun verran negatiivinen fiilis. Tai sanoisinko niin, että blogistasi on viime aikoina puuttunut iloiset asiat. Niin kaipaan niitä juttuja siitä teidän lemmikistä. Se oli hauskaa. Ja toisaalta minulla on sellainen näppituntuma, että postaukset ovat harventuneet. Odotan niitä.
Joskus elämä on negatiivisia tunteita ja minun mielestäni niistä saa puhua ja kirjoittaa, se tekee blogista mielenkiintoisen. Susanna, tiedät, että joskus olen minäkin pahoittanut mieleni kärkevistä mielipiteistäsi, mutta kestän sen.
Jännää toi bloggaaminen. Minä kyllä pahoitin mieleni edellisen postauksen tosi aggressiivisesta kommentoinnista, enkä ole sitä mieltä että tarvitsee tulla toisen tontille räyhäämään vain siksi että voi. Jos ostan lehden, odotan että sen sisältö on tietyllä tavalla samanlaista koko ajan. Mutta jos luen elävän ihmisen blogia, jossa näkyy elämän koko kirjo ylä- ja alamäkineen, en koe että minua tarvitsisi viihdyttää. En ole itse käsityöläinen enkä etenkään yrittäjä, mutta olen arvostanut sitä välillä aika raadollistakin näkymää, minkä Susannan työhuone avaa yrittäjyyteen, jota joka tuutista tarjotaan maamme pelastamiseksi. Ja olen aina myötäelänyt masennukseen ja yhteiskunnan kovuuteen liittyvät jutut, koska ne liippaavat läheltä niin itseäni kuin useita minulle tärkeitä, herkkiä, luovia ihmisiä.
Toivon totta kai, että pääsen jossain vaiheessa lukemaan täältä onnellisia postauksia, mutten oman viihtymiseni takia vaan siksi että täällä on peukut pystyssä niin urhealle käsityöläiselle kuin ensihoitajallekin!
Kerttuhan kuoli viime keväänä. Minäkin kaipaan sitä.
Elämä on tosiaan ollut aika negatiivista tässä viime aikoina. Yli vuoden jo. Sellaista vaan olemista, päivä kerrallaan rämpimistä. Huolettomuus ja keveys on hävinnyt. Olisi ehkä outoa, jos se ei näkyisi myös blogissa.
Ilo näkyy Instagramissa. Saan iloa nukkeharrastuksestani.
Kiitos tästä. Olen jo aika tottunut niihin tällä tontilla räyhääjiin. Niitä on onneksi tosi paljon vähemmän nykyisin. Kai se kuuluu nettiin nykyään, että helpommin sanotaan vähän kärkkäämmin kuin livenä sanottaisiin. Ja luetaan asiat miten halutaan, jos alkuperäinen kirjoittaja ei ole saanut välitettyä omaa tunnetilaansa tai ajatustaan kyllin selvästi.
En minä väkisin voi blogia iloiseksi linnunlauluksi muuttaa. Tämä blogi on minä, ja minä olen, mikä olen. Mutta voisin taas vähän yrittää paremmin keskittyä elämäni hyviin asioihin, jos se vaikka auttaisi omaa mieltäkin virkistymään, ja siitä pääsisi jotain blogiinkin saakka tihkumaan.
Minusta blogisi on sittenkin aika realistinen ja napakka. Ja kyllä, sinun alakulosi on näkynyt tässä syksyllä (syksyisin), mutta minussa se aiheuttaa enemmänkin tsemppitoiveita siihen suuntaan. Minä en yhtään ymmärrä noita nukketouhujasi (eli en seuraa instassa enkä Keniä), joten bloginäkökulmasta näyttää, että elämästäsi puuttuu jokin innostava projekti! Et ole remontoinut tai vaihtanut paikkoja aikoihin! Niistä aina huokuu energia, joka niin että mielessäni kummastelen, että miten se jaksaa! Mutta niistä on näkynyt ilo ja meininki!
Enkä siis halua sanoa, että meininkiä olisi jostain väkisin kaivettava; tämä on vaan huomio ihmiseltä, joka ei tunne sinua yhtään, mutta tykkää hirveästi blogistasi! Pienyrittäjä olen itsekin ja sinä olet itsesi tuotteistamisen esikuvani (tuotteistamiben kuullostaa kamalalta, tarkoitan, että ihailen sitä, miten nivot henkilösi ja työsi yhteen blogissa ja olet MIELENKIINTOINEN).
Niin, ne nuket ovat se minun innostava projektini tällä hetkellä. :) Mutta tähän aikaan vuodesta sitä innostusta verottavat joulumyyntiin valmistautuminen ja liika pimeys, kun valokuvaaminen on ihan mahdotonta. Siksi nukkehommatkin ovat nyt jääneet vähälle huomiolle.
Remontointiin minä väsyin. Meillä on vaikka mitä keskeneräistä täällä, mutta kukaan ei jaksa tehdä niiden eteen mitään. Paikkoja on vaihdettu nukkehommien tieltä, mutta sekin huone on vielä ihan kesken ja kaaoksessa. Odottelen, että Sulo saisi ambulanssihyllynsä rakennettua valmiiksi, ja itse löytäisin aikaa viimeistellä Barbie-talon, niin sitten saisin kuvattua sen kaiken tänne.
Ja ei se itsensä tuotteistaminen kuulosta kamalalta minun korvissani. Tajusin sen jollain markkinointikurssilla, että minä onnetonhan olen tuotteistanut itseni jo aikoja sitten. :D Ja se on kuulemma just se tapa, miten yrittäjän kannattaakin toimia. Minulla vaan taitaa olla vähän hukassa joskus se raja, että miten paljon sitä omaa itseä kannattaa tuotteistaa ja missä se yksityisyyden raja kulkee. :P
En minä ainakaan ole saanut sellaista kuvaa, että vihaisit käsityöyrittämistä. Päin vastoin! Kuten itsekin sanoit, kaikella on aina puolensa ja puolensa. Luonnotonta olisi, jos ei olisi. Itse ärsyynnyn sellaisesta, että väenväkisin yritetään kääntää kaikki niin hemmetin ruusuiseksi :)
Minusta olisi hassua, jos mielialasi ei jotenkin heijastuisi täälläkin. Koska sinullahan on ollut ihan hirmuisen rankka vuosi takana. En usko, että kukaan olisi selvinyt laadidaa ja pimpelipom -fiiliksilläsiitä läpi.Aina elämä vain ei ole pupuja ja bambeja ja vaikka tavallaan elääkin sitä elämää,mitä itse haluaa, siihenkin väsyy. Kaamosmasennukseen taipuvaisena, olen tunnistanut kovasti mielialojasi tänä syksynä (ja kesänä). Tekisi lähinnä mieli joko itkeä tai nukkua. Se kesän pidempi valon ja lämmön kausi kun nyt jäi samatta ja kylä se vaikuttaa. Ylättävänkin voimallisesti.
Ja mä olen itse saanut paljon iloa ja piristystä sun nukkeleikkiesi seuraamisesta. Toivottavasti ensi vuosi olisi kaikin puolin helpompi. Sekä henkisesti että taloudellisesti.
Niin minäkin! :D
Kiitos, Kati! No, loma on tulossa, toivottavasti se helpottaa oloani, vaikka onkin ihan älyttömään aikaan...keskellä joulusesonkia. Voi minua pöljää...
Ja kivaa, että ne nukkeleikit ilahduttavat sinuakin. Mulle se nukkeharrastajien maailma edustaa sellaista älyttömän iloista ja lämmintä yhteisöä, jossa kovasti kehutaan toisia ja nautitaan samanlaisista asioista.
Minä olen aina ollut siinä käsityksessä että kyllä sinä pidät työstäni ja siitä mitä teet. Mutta silti minusta on ikävä laittaa koko Postin työkiista työntekijöiden syyksi. Vastapuolena on työnantaja jonka ylin johto nauttii eduista, mm. 500 000e vuosipalkasta. Onko se kohtuullista? Olen sitä mieltä että siinä on taho jonka on nyt katsottava peiliin ja mietittävä missä mennään. Se aiheesta ja sitten ajatellaan positiivisesti :)
Yksi syy miksi luen blogiasi on rehellisyytesi ja se että osaa tuoda julki myös niitä negatiivisia ja harmillisa ajatuksia. Ja se että minä uskallan niihin kommentoida vaikka olisin eri mieltä. Minusta se on ainutlaatuisen hienoa.
Oi, en halunnut laittaa Postin työntekijöitä syypäiksi. Lähinnä se ongelma kai on siellä ammattiliittojen ylimmissä elimissä, jotka näistä lakkoiluista päättävät eivätkä onnistu niiden vastapuolen yhtä umpiluupäisten tyyppien kanssa puhumalla löytämään kultaista keskitietä.
Ja minusta on ainutlaatuisen hienoa, että sinä osaat kommentoida minun kärkeviäkin postauksiani fiksusti, etkä ota nokkiisi, vaikka olisit ihan eri mieltä! <3
Ja isojen johtajien palkat eivät ole minustakaan kohtuullisia. Vaikka niillä on vaativat tehtävät ja paljon vastuuta, niin puolen miljoonan palkka on naurettavaa.
Minä tykkään lukea blogiasi juuri siksi, että kerrot rehellisesti ja kaunistelematta elämästäsi ja ajatuksistasi. Minua suoraan sanottuna kyllästyttää sellaiset blogit, joissa kaikki on niin ihanaa ja upeaa ja arjen pikkukommelluksissakin osataan nähdä ne kultareunukset. Vaikka todellisuudessa ollaan kaksi tuntia säädetty saadakseen juuri täydellinen kuva ja samalla karjuttu hiljaisiksi lapsia, jotka ärsyttätävsti yrittävät kärttää äidiltä huomiota. Puhumattakaan niistä blogeista, jotka käytännössä ovat vain maksettuja mainoksia...
Itse olen melkein täysin jotain päinvastaista kuin yrittäjä, mutta juuri senkin takia blogisi on niin mielenkiintoinen; sen kautta pääsee kurkistamaan kulissien taakse yrittäjän arkeen. Tuotteistamisesta puheen ollen, tein aikanaan graduni palvelun tuotteistamisesta ja ilolla olen seurannut, miten esim. Tompan kohdalla homma on toiminut. Tuotteistamisessa ei tosiaan ole mitään pahaa vaan päin vastoin se on hyvä työkalu jäsennellä ja tehdä toisillekin näkyväksi jotain, minkä itse jo hyvin näkee ja ymmärtää, mutta vasta omassa päässään.
Ja nukeista vielä, että minusta ne on ihan parasta sun jutuista, Kenin kautta sut oikeastaan löysinkin :) Ihmisten ei pitäisi aikuiseksi kasvettuaankaan ottaa itseään tai toisiaan liian vakavasti, minusta on ihan tylsää, jos ei aikuisena enää saa heittäytyä ja hassutella, valmiiksi annettujen muka-rajojen ulkopuolellakin. Minä mm. tykkään paljon sarjakuvista ja animaatioista, varsinkin japanilaisista enkä yhtään ajattele, että ne olisivat vain lasten juttuja. Sama homma nukkejen kanssa.
Hyvä kulla tällaista. Ajattelin tässä jo, että kun olen muuttunut entistäkin negatiivisemmaksi, niin ei varmasti ole kivaa tätä blogia enää kenenkään lukea. Luultavasti jos itse olisin lukijapuolella, negatiivisuus tarttuisi minuunkin. :(
Nuket ovat niin parhautta! Ja muutkin lelut tietysti, mikä nyt kehenkin parhaiten vetoaa. Tuolla Instagramissa törmää niin erikoisiin leluharrastuksiin, että oksat pois. Yksi lemppareistani on kylpyankka. :D
En minäkään ole saanut negatiivista mielikuvaa. Olen itsekin taiteellinen ihminen ja tunnistan monet kirjoittamasi tunteet ja ajatukset, siksi on helppo ymmärtää että kaikki ei aina ole niin helppoa. Luova ihminen ei yleensä ole kovin markkinahenkinen ja yrittäjyys on siksi varmaankin haasteellisempaa. Minusta ei koskaan ole ollut yrittäjäksi, mutta ihailen (osin kadehdinkin) heitä, jotka toteuttavat itseään ja tekevät omia juttujaan omassa yrityksessä. Suuri harmi vain on kun Suomessa yrittäminen on tehty niin vaikeaksi... (mieheni on ollut parikymmentä vuotta yrittäjänä...)
Vaikeaa on, varsinkin, jos tarvitsee työntekijöitä. Niitä pieniä yrittäjiä en kadehdi yhtään, joilla on muutama työntekijä.
Luovuus ja markkinahenkisyys eivät ehkä tosiaan välttämättä käy käsi kädessä. Minusta tuntuu kyllä, että olen vähemmän luova kuin yrittäjähenkinen. :D
Lähetä kommentti