sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Viitaten edelliseen


Liioliin kommentti edelliseen postaukseeni sai minut kirjoittamaan tämän, jotta ette vain erehtyisi luulemaan minua jotenkin normaaliksi ja traumattomaksi hiihdon harrastajaksi.

Siirrytään lapsuuteen. Paras muistoni on se, miten me koko perhe kävimme hiihtoretkellä. Isi hiihti edellä leveillä puusuksillaan ja teki meille latua umpihankeen. Kuopus oli hänellä pulkassa perässä. Aurinkoisella rinteellä peltojen keskellä kaivettiin repusta eväät. Oli kuumaa kaakota ja voileipäkeksejä, joiden päällä oli emmentaljuustoa. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa, poskia nipisteli. Kaikilla oli hyvä mieli.

Siirrytään ala-asteelle. Köyhän perheen kakaran ikuinen suru oli tietysti se, että muilla oli aina hienommat sukset. Muistan, kun sain kaverilta pieneksi jääneet Karhut. Ne olivat harmaat ja niissä oli mustalla Karhun logo. Niin kauniit ja ihanan yksinkertaiset ulkoasultaan. Ja mikä parasta: mukana tulivat myös upeat, punaiset monot! Liikuntatunneilla hiihdeltiin hissukseen jonossa opettajan perässä. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa ja poskia nipisteli, mutta mieli oli hyvä.



Muutto Itä-Suomeen, koulun vaihto. Liikuntahelvetti alkoi. Uusmaalaisen kyläkoulun leppoisat liikuntatunnit olivat enää kaunis muisto ja tilalle tuli veren maku suussa kilpailu. Kasvoin ulos suksistani ja monoistani, mutta käytin niitä silti, koska ne olivat niin kauniit. Tungin jalkani monoihin väkisin ja toivoin, etteivät jäiset varpaani katkeaisi. En pysynyt millään muiden tahdissa. Vauhti oli kuin MM-kisoista ja samoin rinnuksille valuvan kuolan määrä. Silmät pyöreinä katselin koulukavereideni kuolemanvakavaa sivakoimista. Luistelutyyli oli kaikilla hallussa. Kärkisiteet olivat ehdoton edellytys, mutta sellaisia minulla ei tietenkään ollut. Hiihtäminen muuttui tuskaksi, joka alkoi lokakuussa ja päättyi vasta, kun maassa ei ollut lumen ripettäkään.




Olin meidän pienen koulumme ainoa kuudesluokkalainen. Sadistinen opettajamme lähetti minut koulujenvälisiin kisoihin, koska hän oli päättänyt, että jokaiselta luokalta lähtee paras edustaja. Nyt me Sulon kanssa jo nauramme kymmenottelija-Sussulle, joka edusti kouluaan missä tahansa lajissa kuulantyönnöstä hiihtoon ja korkeushyppyyn. Silloin ei naurattanut. Silloin oli itkussa pidättelemistä, kun jouduin nöyryyttämään itseäni julkisesti. Kun kisojen tulokset ilmestyivät kaikkien koulujen seinälle, oli minun nimeni jokaisen lajin kohdalla viimeisenä. Muista kouluista kisoihin lähetettiin lajiensa parhaat, mutta meiltä lähetettiin minut.

Hiihtokilpailut olivat pahimmat. Lähtölaukaus, siis oikeasti laukaus, kajahti ja liukastelin hädissäni matkaan vanhoilla suksillani. Muut päästettiin vuorollaan perään, ja muutamassa sekunnissa minulle jo karjuttiin LATUA! Ja karjujia tuli lisää yksi toisensa perään. Tuli seuraavien lähtöjen poikia, ja kaikki vetelivät luistelutyylillään ohi. Räkä rinnuksillaan. Ajanottajaa lukuunottamatta kukaan ei nähnyt minun maaliintuloani, kun lopulta pääsin perille.

Yläasteella tuska jatkui uudessa muodossa. En saanut enää kauniita punaisia monojani survottua jalkoihini ja minulle ostettiin halvimmat Järviset, jotka Lappeenrannasta löytyi. Ne olivat niin leveät, etteivät ne mahtuneet ladulle. Kärkisiteet? No ei vieläkään. Nolona kuskasin suksiani bussilla kouluun ja nolona kärsin liikuntatunnit läpi. Lopulta yläaste kaikkine erilaisine koettelemuksineen päättyi. Siihen päättyi myös minun hiihtämiseni. Ei koskaan enää.





Kului yli 20 vuotta ilman minkäänlaista kosketusta suksiin. Sitten tuli Sulo, joka tykkäsi hiihtämisestä ja joka yritti koko ajan saada minut edes kokeilemaan. ("Suket ovat kehittyneet... oikeanlainen pukeutuminen... oma tahti blaa blaa...") Lopulta uskalsin. Otin Sulon sukset ja menin yön pimeydessä päiväkodin ladulle. Se oli muutaman sadan metrin pituinen rinki tasaisella pellolla. Olin hikinen ja tuskainen, en tykännyt.

Kului taas pari vuotta ja sitten kokeilin uudelleen täällä Imatralla. Menimme yhdessä Sulon kanssa ladulle ja vaikka hiihtäminen ei vieläkään sujunut minulta mitenkään, huomasin sen ilot. Koko kroppa liikkui, sain raitista ilmaa, nautin lumisesta maisemasta. Taisin hiihdellä Sulon vanhoilla suksilla yhden talven, ennenkuin minulle käytiin ostamassa omat kauniit sukset ja kauniit monot (kärkisiteillä!).


Olen ollut erittäin uuttera hiihtäjä sen jälkeen. Sukseni ovat voitelua vaatimattomat optigripit, jotka liikkuvat eteenpäin vain jäisellä ladunpinnalla ja vain silloin, kun on miinus kaksi astetta pakkasta. Muulloin ne ovat perässäraahattavat hikilaudat. Mutta jostain syystä tykkään silti hiihtämisestä niin paljon, että käyn ladulla joka ilta. Iltaisin silksi, että pimeän aikaan siellä ei ole muita. Jos on pilvistä, paperitehtaan oranssi valo valaisee metsän ja ladulla on mukavaa. Kierrän pari kertaa lyhyen, tutun ladun ja tulen hyvällä mielellä kotiin. Hiihtäminen on kivaa, kun sen voi tehdä omilla ehdoillaan. Sulolla on ollut minuun ihmeitätekevä vaikutus.

43 kommenttia:

Eeva / Oh, wie nordisch! kirjoitti...

Hyvä Sulo! Go Susanna!

JohannaH kirjoitti...

Hurjan paljon onnea hiihtämisen uudelleenlöytämisestä! Itse(kin) tykkään hiihtämisestä mutta kilpailla en halunnut koskaan kouluaikoinakaan. Kaikenlainen kilpailu ja tarkkailtuna oleminen teki mistä tahansa liikunnasta todella stressaavaa. Onnekseni omissa kouluissani sai hiihtää ilman kilpailemista, vaikka puolipakolla yleisurheilussa lapsia kilpailutettiinkin.

Omat pahimmat liikuntatraumani liittyvät pesäpalloon. Siinä on kyllä laji, jonka kohdalla yläasteelta päästettä vannoin, että sitä en pelaa enää ikinä - ja se päätös on kyllä pitänytkin jo parikymmentä vuotta.

Liiolii kirjoitti...

Jee, tämä selvensi! ;) Olisi ihanaa löytää jokin talviliikuntaharrastus itsekin. Lumikenkäilyä olen kokeillut ja se olikin ihan mukavaa. (Vaikka onnistuin kaatumaan niilläkin räpylöillä.)

E kirjoitti...

Liikunta onkin ihan kivaa,
kun ei tarvitse istua inhottuna vaihtopenkillä :)
(Meillä ei ollut ihanaa hiihtoa, vain pelkästään lentopalloa/sählyä/pesäpalloa/muita joukkuelajeja)

Ostan sukset heti kun raaskin!

Merja kirjoitti...

Miksi ihmeessä on pitänyt harrastaa tollasta oppilaat hiihtäkööt, urheilkoot vaikka "veren maku suussa" liikuntaa. Ei ihan yhtä karmeita, mutta tarpeeksi inhoja muistoja äidin sodanaikaisilla monoilla hiihtelystä ym on mullakin. Ei tartte ihmetellä, että on joukko aikuisia, jotka ei vapaaehtoisesti liiku/urheile.
Onkohan aikoinaan ollut mitään psykologisia soveltuvuustestejä opettajiksi aikoville, epäilyttää vahvasti.

Susanna kirjoitti...

\o/

Susanna kirjoitti...

Pesäpallo oli minullekin kauhistus. Kun sillä ensimmäislelä ala-asteella pelattiin leppoisasti nelimaalia tennispallolla, oli pikkuinen järkytys, kun 12-vuotiaana pitikin ottaa koppia kivikovasta, oikeasta pesäpallosta. Olin aina se viimeinen, jota kukaan ei halunnut joukkueeseensa.

Susanna kirjoitti...

Minä en ole niitä kokeillut. Tuntuvat ajatuksena aika hankalilta... jalat levällään akuankkakävelyä? :D

Susanna kirjoitti...

Kamalan kalliita ovat suksetkin. Voi niitä lapsiperheitä, joiden pitää kasvaville lapsilleen sukset pystyä hankkimaan.

Susanna kirjoitti...

Tuo kyseinen sadistiseksi luokittelemani opettaja oli mielestäni todella ansioitunut lasten nöyryyttämisessä. Ketä milläkin tavalla. Laulutaidottomat pantiin esiintymään vanhempainiltaan yksinään, esiintymispelkoiset näyttelemään vaikka itku tuli lavalla... ruoka pakotettiin syömään vaikka lapsi jo oksensi jne. Kipeä mies. Ja sitten kuitenkin niillä hyvillä hiihtäjillä, taitavilla laulajilla, isojen talojen lapsilla on varmaan ihan hyvät muistot samasta ihmisestä.

Olen miettinyt sitä, voiko mikään muu kouluaine aiheuttaa tällaisia aikuisuuteen saakka ulottuvia vastenmielisyyksiä. Liikunnassa kun se kilpaileminen oli niin julkista. Se, joka oli huono matikassa tai äidinkielessä, sai kai katsella niitä onnettomia koenumeroitaan ihan omassa yksityisyydessään, mutta liikunnassa epäonnistuttiin julkisesti. En tiedä... itse olen aina pärjännyt koulussa liikuntaa ja musiikkia lukuunottamatta, ja kokemukseni on siksi tietysti varsin subjektiivinen.

JohannaH kirjoitti...

Sama juttu. Ala-asteen liikunnanopettaja huutojaotti oppilaat loppuun asti ja olin ihan joka kerta se viimeinen. Oli todella mukavaa pelata siinä sitten. Yläasteella liikunnanope huutojaotti "vain" puolet ja jakoi jäljelle jääneen porukan sitten summamutikassa kahtia joukkueisiin, mikä oli vähän inhimillisempää. Ikuinen vihani pesikseen oli kuitenkin jo niin syvällä, että mukavaa sen pelaamisesta ei tullut enää koskaan, varsinkaan, kun en ole hyvä sellaisissa tilanteissa, joissa suoritustani tarkkaillaan. Ja pesäpallossahan tarkkaillaan jokaista liikettäsi, joista vaikein on palloon osuminen, ja sitten pitää vielä osata liikkuakin oikeilla hetkillä ja erityisesti riittävän nopeasti.

Aina tuota ala-asteen pesiksenpeluuta ajatellessa mehustelen ajatuksella, että lähettäisin silloiselle opettajalle hieman katkeransävyistä "palautetta" aiheesta ja kysyisin, onko hän edelleen, nyt jo eläkkeellä ollessaan, sitä mieltä, että huutojako oli paras toimintatapa 3-6-luokkalaisten lasten liikunnassa.

Soja kirjoitti...

Oothan sie putsannut niitä siun suksenpohjia? Miun nanogripit toimii kyllä hienosti oikeestaan aina, paitsi jos on enemmän kuin kymppi pakkasta, eikä ne silloinkaan luokattoman huonot ole. Mutta jos niissä on likaa pohjissa, ne ei toimi yhtään.

piaeliina kirjoitti...

Mukava huomata, ettei ole ollut yksin hiihtokokemuksiensa kanssa. Tämän lukeminen kirvoitti muistelemaan omassakin blogissa omaa hiihtohistoriaani. Kiitos taas hyvästä tekstistä ja inspiraatiosta, juuri tulin hiihtoladulta kun piti tehdä lenkki saadakseni kuvia blogiin, nyt on taas reipas olo!

Norppa kirjoitti...

Kauanko sulla Susanna menee näiden kuvitusten tekmiseen? Ne ovat kertakaikkisen riemastuttavia. :D

Eija/Tässätalossa kirjoitti...

Täällä on tänään ainakin tuullut sen verran, että toivottavasti Kenillä on ollut kuvausten ulkopuolella tuulipuvun huosut noiden trikoitten päällä ;)

Mä en ole hiihtänyt pariinkymmeneen vuoteen. Meidän ala-asteen liikunnanopettaja (joka oli kilpaillutkin hiihdossa) tappoi aiemman hiihtoinnon, kun 3-luokasta lähtien meillä hiihdettiin (tai hiihtosuunnistettiin) lumen tulosta lumen lähtöön. Yrittipä kyseinen opettaja saada koulun ostamaan rullasuksiakin, mutta ei onneksi onnistunut toiveessaan. Huh huh mitä touhua se olikaan. Ja mää olin aina viimeisenä niin kisoissa kuin liikuntatunnin hiihtoladuillakin. Ja mulla sentään oli vimpan päälle viimeistä huutoa olevat sukset kärkisiteineen, en kyllä tosin tiedä miksi, kun ei rikkaita oltu. Kai ne vanhemmat näki, että jotenkin on koitettava pientä hiihtäjää auttaa. Mutta kouluhiihto oli kyllä hanurista, muuta en sano. Joskus tekee mieli lähteä koittamaan kevätjäälle auringon paistaessa, mutta vielä ei ole mies saanut houkuteltua sinne asti! Kivaa, että sää olet löytänyt hiihtoinnon :)

Thilda kirjoitti...

Uh, kouluaikojen nöyryyttävät muistot! Liikuntaa suostuin ajattelemaan vasta (omilla ehdoillani tietysti) 20 vuotta koulun jälkeen. Hienoa että olet löytänyt hiihtämisen, kun se kerran tuntuu mukavalta! Minulle pahimpia tunteja olivat kyllä äidinkielen tunnit. Tykkäsin lukea ja tykkäsin aineista, mutta esitelmät olivat ja ovat edelleen pelkkää kauhua. Ja sitä myötä ääneen lukeminen, huomion keskipisteeksi joutuminen jne. Onneksi kahvikuppineurooseistani olen miltei päässyt eroon! :)

Elina kirjoitti...

Minä sain ekaluokalle mennessäni ensimmäiset kunnon monositeillä olevat sukset. Sukset olivat Karhut ja monot liilanpunaiset. Isä kai ajatteli, että ostetaan nyt hyvät kunnon sukset (=Karhut) että menevät sitten mahdollisimman monta vuotta. No, pienessä kyläkoulussa kaikilla muilla oli Järviset ja siinäpä oli sitten hyvä syy kiusata sitä, jolla oli erilaiset. Tuolloin en tietenkään tiennyt mitään suksimerkeistä enkä hinnoista ja vasta myöhemmin olen tajunnut, että muuthan ne silloin halpisversioilla hiihtivät ja itselläni oli alla kunnon sukset. Mutta tämän tajuaminen tässä vaiheessa ei oikein auta=(

Unknown kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta! Mulla on lapsuudenmuistot myös nuista ihanista hiihtoretkistä makkaranpaistoineen ja kauniista maisemista nauttimisineen.. koirat juoksivat vapaana mukana ja kaikilla oli hyvä mieli. Koulu se minullekin hiihtotraumat aiheutti.. jatkuvalla kilpailemisella.. (+inhosin raahata suksia bussissa ja taksissa)

Mä en edelleenkään omista hikilautoja, mutta olen 2-3 vuotta tässä nykyisessä asumuksessamme asuessa ihaillut melkein takapihalta lähteviä hoidettuja latuja.. haaveillut salaa suksista, mutta kuitenkin epäillyt, tulisiko niitä käytettyä kuitenkaan.. mitä jos ne jäävät varaston nurkkaan lojumaan ja tilaa viemään? Nyt, kun on tuo pikkuinen poikanen, joka epäilemättä kasvaa, haluaisin tuon hiihtoretkeilyn riemun jakaa myös hänen kanssaan.. vielä tänä talvena meille ei ilmesty metrin mittaisia suksia, mutta ensi talvena ehkä.. Kannattaisikohan samaan syssyyn hankkia myös perheen aikuisille (miehellä sama trauma) hiihtimet..?

Heli kirjoitti...

Hiihto oli koulussa kyllä niin kamalaa!!! Minä olin kans aina se viimeinen. Paitsi ehkä kerran, kun ruinasin kaverini hiihtämään mun kanssa samaa matkaa (viimeisenä) ja sitten tein törkeän tempun ja ihan loppumetreillä kiskaisin itteni sen edelle, etten ollu viimeinen... Jestas että mä vihasin sitä 3km lenkkiä, joka minun kohdalla kesti ja kesti (ja vielä kerran kesti), kun ne hiihtopriimukset vetäs sen alta aikayksikön. Saatikka sitten jos piti hiihtää se vieläkin pidempi vitosen lenkki... uuuh. Joskus koitettiin kaverini kanssa opetella tykkäämään hiihdosta ja lähdettiin reippaana KYMPIN lenkille. Hyvä että ehdittiin sieltä ennen yötä pois... Oikeesti muistan, miten ilta pimeni ja matkaa oli vaikka miten paljon... huhhuh. Ei taidettu edelleenkään oppia siitä tykkäämään.

Toinen vihattu laji oli luistelu. Olin siinäkin aina viimeinen ja siis niiiiiiiiiiiin surkea. Miksi hitossa aina piti ottaa aikaa?? Kamalaa luistella parin kanssa kilpaa, kun ihan itku kurkussa koitti "kiitää" sitä saamarin rinkiä ympäri... Vapaa-ajalla kuitenkin muistan käyneeni tosi paljon luistelemassa kavereiden kanssa, koulussa se oli vaan niin kamalaa.

Minusta koulussa oli kuitenkin myös kivoja liikuntalajeja, joista ehdoton ykkönen oli tuolla ylemmässä kommentissa vihatuksi lajiksi mainittu pesis. Ai että se oli maailman ihaninta!!!

Heli kirjoitti...

Niin ja lisään vielä, että en TODELLAKAAN ole hiihtänyt ja luistellut sitten kouluaikojen... Sun kuvaus mukavasta hiihtelystä kuitenkin pistää miettimään, että voishan sitä ehkä joskus kokeilla. Ehkä. No, tuskin kuitenkaan.

mustakissa kirjoitti...

Täällä kohtalotoveri ilman tuota parantavaa Suloa. Nimittäin miehelläni on ihan samat kokemukset. Sen verran olen hiihtänyt, mitä lasten kanssa pururadalla ja mulla on edelleen samat serkun vanhat Lampiset jotka kouluaikana sain. onneksi löytyi iskän vanhat monot, sillä eihän niihin Lampisiin mitään monoja kaupasta saa...
Ihanat kuvat Kenistä suksilla=D

Susanna kirjoitti...

No ei tähän mennyt kuin viitisen minuuttia ehkä. Ken kainaloon ja pihalle, pari kuvaa ja takas sisälle. Mutta ne kuvat, mitä otan Instagramiin, ovat joskus monen tunnin työn tulos, kun askartelen kulissit ja kaikki tykötarpeet.

Susanna kirjoitti...

Sulo ne on putsannut. Sun pitänee antaa mulle opastusta. Olen lähestynyt Karhun asiakasplaveluakin tässä asiassa, mutta mitään vastausta en ole saanut.

Susanna kirjoitti...

Kävin lukemassa!

Susanna kirjoitti...

Meillä on suojaisa piha, Keniä ei palellut. :D

Itse kyllä jouduin tänään laittamaan takin päälle, kun normaalisti hiihtelen villapuserossa.

Uh, pientä monipuolisuutta olisi ehkä kaivattu teidänkin liikuntatunteihin.

Susanna kirjoitti...

Sama juttu äidinkielessä, mutta meillä noita esiintymisiä ei ollut kuin vasta lukiossa. Olen sitä pohtinut, että jos esitelmien pitoon olisi totutettu jo ala-asteella ja niitä olisi jatkettu säännöllisesti läpi yläasteen, niin olisinko alkanut luokan edessä itkeä lukiossa, kun jouduin lukemaan kympin aineeni luokalle... Kyllä siinä ilo karisi hyvästä kirjoitussuorituksesta.

Susanna kirjoitti...

Voi ei!

Susanna kirjoitti...

Kannattaisi varmaan. Tuossa Piaeliina juuri omassa postauiksessan kertoikin, miten vaahtosammuttimen kokoista lasta on helppo käyttää tekosyynä laduntukkona hissuttelulle. Mikä olisikaan turvallisempi tapa opetella aikusihiihtoa, kuin pienen lapsen kanssa? Kevään alennusmyynneistä haette koko porukalle sukset ensi talvea varten! :)

Susanna kirjoitti...

Meillä ei koskaan otettu aikaa luistelussa. Meillä pelattiin jääpalloa! Vihasin sitä! Eikä kenelläkään ollut edes kypäriä siihen aikaan.

Yläasteella sitä jääpalloa jatkettiin. Himourheilijoilla oli hokkarit. Hokkarit erottivat liikuntaeliitin pohjasakasta. Hirveää touhua. Ja minä kyllä tykkäsin kotona käydä järven jäällä luistelemassa.

Susanna kirjoitti...

Voisinpa lainata Sulon parantavia voimia teille. Sulo onnistui saamaan minut kerran jopa laskettelurinteeseen. Se vasta oli uroteko.

Susanna kirjoitti...

Minä en tiedä, onko huutojako paras vaihtoehto yhtään minkään ikäisille.... :(

Katja kirjoitti...

On ne liikkatuntien nöyryytykset terävästi vielä mielessä. Sisäpeleissä minua nipisteltiin, tönittiin ja potkittiin, sitä kömpelöä Katjaa (eikä ope koskaan puuttunut). Pesiksessä ja muissa joukkuelajeissa kaksi open suosikkia sai koko yläasteen valita joukkueet, arvaat varmaan kuka valittiin aina vikana. Tai kun siinä koko luokan edessä jaettiin se sosiaalitoimistaon kaavake millä sai anoa luistimia, yh:n lapsi kun siinä kohtaa olin. Eipä ole liikuntakärpänen purrut vieläkään. Mutta hiihtoa olen jo peräti miettinyt, mutta en ole saanut rohkeutta kerätyksi että menisin ladulle, tai ensin tietysti omaan pihaan kokeilemaan. Takuulla saisin julkisella ladulla mojovia töytäisyjä.
Ja on mulla yksi laji josta tykkään, uiminen. Sitä kun voi tehdä omaan tahtiin ja omassa rauhassa. Ja siinä mua ei kiusattu tunneilla. Siinä heikoilla olivat ne jotka kehittyivät hyvin aikaisin tai hyvin myöhään, minä taisin olla keskiväliä.

LeenaW kirjoitti...

Oi mitkä kokemukset! Ja hauskasti kirjoitit niistä :-)

Minä aina tykkäsin hiihtämisestä ja olin siinä "toka paras". Joskus ekakin, jos osui voitelu kohdalleen. Ja sukset eivät olleet kauniit (paitsi kerran hopean väriset), mutta uudehkot kumminkin (esteetikko ei yleensä löydä kauneutta kuin taitoluistelusta ja tanssista). Ja parasta oli se verenmaku suussa meneminen: kerrankin olin hyvä! Mutta otos oli pieni ja koulujen välisissä ei aina mitali kilkutellut kaulassa. Mutta ne kesälajit! Pesäpalloon osuminen on kiinni tuurista, tuulista ja paidan väristä, sanon minä. Ja onko mitään höperämpää kuin pallon perässä juokseminen ja maaliin potkiminen. Mutta eipä se itsetuntoa haitannut, kun en antanut haitata. Olinhan hyvä siinä hiihdossa, vaikkei se liikunnan numerossa näkynyt. (Tiedostin jo silloin, ettei arvosanaperusteet olleet ihan tieteellisellä pohjalla: laihat saivat paremmat numerot, eikä lihasmassalla ja voimalla tuntunut olevan merkitystä. Niin, kuulantyöntökin sujui täällä.)

Kunpa lapsilta kysyttäisi koulussa mistä lajista sinä pidät? Miten tykkäät liikkua? Ja sitten annettaisiin liikkua sen lempilajin mukaan. Muita lajeja voi kokeilla. Leikinomaisesti. Ja mikä idea ylipäätään on kilpailemisessa, jos harjoitteluolosuhteet ja välineet ovat kaikilla eri tasoiset? Onko sen tarkoitus opettaa lapsille, että elämä on epäreilua ja sillä siisti? Ymmärrän urheilun/kilpailemisen vain yhtenä tapana pyörittää rahavirtoja, vaikka yleinen trendi tuntuu olevan ettei ole rahaa pyörittää toimintaa. Outoa. Eihän liikkuminen maksa juuri mitään!

Koulusta opin, että yksilölajit on mun juttuni ja sanon piutpaut kaikenmaailman aerobiceille ja muulle ryhmähikoilulle. Mitä sitä itseään toisiin vertaamaan, kun ei siitä yleensä saa mitään positiivista. Nykyään on harmittanut vain se, etten ole terveyden takia päässyt ladulle. (Ja siitä voisi aloittaa valitusvirren miten terveydenhuollossa ei huomata sijoiltaan mennyttä nilkkaa. Vuosiin.)

Liikunnan iloa!

Just Iida kirjoitti...

Ihana Sulo! Hyvän itsetunnon omaavan ja empaattisen ystävän mäkin välillä vierelleni tarvisin.
Tää kirjotus ja koululiikunta keskustelu piristi omaa päivää. :) Just postasin oman viikon epäonnistumiset Facebookiin:
"Menneellä viikolla:
-kokeilin amerikkalaisella ohjee mozzarellajuuston tekoa, pieleen menis sillä ohjeessa ilmeisesti tarkotettiin 105F eikä 105C...
-halusin käydä kirppiksellä, kirppistä ei enää ollu olemassa
-saunoin saksalaisissa saunameisterin heittämissä sitruunanruohon tuoksuissa löylyissä, kuumuudesta ja hajusta ahistuneena juoksin ensimmäisenä saunasta ulos ja koska en ollu muistanu juoda tarpeeksi vettä huippasi niin kovasti, että saunominen sille illalle loppu siihen.
-halusin käydä kierrätyskeskuksessa, kun vihdoin olin netistä löytänyt sen osotteen. Olin päivää liian aikasin. Maanantain pulju kokonaan kiinni...
Että sellasta tää ulkomailla asuminen. :D Aina ei vaan onnistu!"

Terveisiä Münchenistä. :)

Norppa kirjoitti...

Kaikille "koulu pilasi vähäisenkin hiihtoinnostukseni" -kohtalotovereille lohdutukseksi - hiihdosta voi oppia nauttimaan aikuisenakin. Tärkeintä on, että voi mennä niin vähän tai paljon kun haluaa, niin jyrkkää tai tasaista kuin haluaa JA että mukana on KUNNON EVÄÄT. :) Kyllä ne taidot siitä karttuu vähitellen, eikä senkään ole niin väliä - pääasia että pääsee nauttimaan ulkoilmasta ja lumesta, kun talvi kuitenkin on yksi vuodenaikamme. :)

Susanna kirjoitti...

Voi luoja, mitä muistoja sinullakin. :( Mutta en kyllä usko, että jos nyt menisit ladulle, kukaan tönisi sinua enää.

Susanna kirjoitti...

Minusta koululiikunnan pitäisi olla sellaista, että lapset totutetaan erilaisiin liikuntamuotoihin. Eikä niin, että jotain paria lajia tahkotaan sitten kuukaudesta toiseen. Pitäisi saada kokeilla kaikkea. Ehkä se nykyään jo onkin sellaista?

Susanna kirjoitti...

Apua, ei ole ollut ehrkku päivcä sinulla.

Huomaan, että olen laiminlyönyt blogimaailmaa oikein urakalla, kun en edes tiennyt sinun asuvan Saksassa nykyisin! Pitääkin käydä vähän päivittämässä tietojani...

Susanna kirjoitti...

Eväät! Jaksaisinpa joskus vielä hiihtää niin pitkään, että olisi syytä ottaa eväät mukaan. Mulla on tuo perusiltalenkki 4 km ja sen kyllä selviän ilman eväitä. Jos tulee tolkuton jano, maistan vähän lunta kuusen oksalta...

Tyynenmeren Aaltonen kirjoitti...

Voi kun se ex-opesi lukisi tämän jutun! Miksi ihmeessä et itse saanut päättää, osallistutko vai et? Et kuitenkaan tainnut olla kovin huono, kun kerran sinut lähetettiin! Minä osallistuin ala-asteella kerran jumppakilpailuihin (hyppyarkku)...se oli ihan kauheaa! Alisuoriuduin täysin (paineen alla en ole parhaimmillani). Koulussa olin hypännyt hienosti yli, mutta kilpailuissa kaikkien niiden jumppahirmujen keskellä tunsin olevani kömpelö ja karvainen ja hyppäsin joka kerta polvilleni arkun päälle. Oli inhottavaa, kun oman luokan tyttö voitti hyppyarkun koulujenväliset kisat ja hän nousi luokassa seisomaan ja kaikki taputtivat. Sitten ope huomasi minun nimeni siellä listan lopussa, eikä sanonut yhtään mitään....

Susanna kirjoitti...

Öh... Kyllä todellakin olin huono. O_o Eikä mun kohdalla kyse ollut mistään paineen alla alisuoriutumisesta.

Just Iida kirjoitti...

Ei oo mun blogielämä täältä päin ollut hirveen ahkeraa, et oo mitään missannu. Instagrammissa koitan ryhdistäytyä valon, oman paikallistietämyksen ja rentouden lisääntyessä. Uusi maa ja uusi kieli, kaikki tutut ihmiset kaukana, ekat kuukaudet on ollu uuvuttavia. :/

mustakissa kirjoitti...

Sulo voisi sivubisneksenä perustaa sellaisen aikuisten elvyttävän hiihtokoulun:)