torstai 19. helmikuuta 2015

Miksi juuri tämä talo?



Vehkosuolla oli haaste, jonka nappasin omin luvin mukaani: "Miksi juuri tämä talo?" Joskus tuntuu ihan hyvältä kerrata niitä tunnelmia ja syitä, perusteluja ja himoja, jotka meidät tänne vanhalle Immolan asemalle toivat. Varsinkin nyt, kun olen ruvennut haaveilemaan jostain tosi pienestä ja uudesta, helppohoitoisesta ja kompaktista.

Tästä tulee pitkä tarina, joka alkaa viime vuosituhannen puolelta. Lukekoon, ken jaksaa. 



Minun tarpeeni päästä omaan kotiin, jossa on oma piha ja hirsiseinät ja ympärillä vihreä maailma, alkoi syntyä asuessani Oulussa. Kaksio viidennessä kerroksessa, naapureiden äänet seinän takana ja ulko-ovelta alkava loputon asfaltti olivat minulle aikamoista kuolemaa. Haudoin päätöstä lähteä pohjoisesta, parisuhteestani ja turvatusta työpaikastani vuosia, ennenkuin lopulta toteutin sen kaiken. Työpaikan jättäminen oli vaikeaa, Oulun jättäminen riemastuttavaa, ja parisuhteen jättäminen syyllisyyttä aiheuttavaa, mutta oikeasti ihan parasta, mitä saatoin silloiselle kumppanilleni tehdä.

(Kuvan otti ystäväni Heather, joka kävi katsastamassa kanssani useammankin talopahasen.)

Toukokuun lopussa vuonna 2002 saavuin koko omaisuuteni kanssa vanhempieni luo Etelä-Karjalaan. Sen kesän nukuin äidin työhuoneen nurkassa ja tavarani olivat pihavarastossa. Kaksi kertaa viikossa kahlasin läpi Keltaisen Pörssin ja etsin vuokrattavia mummonmökkejä. Notkuin etuovicomissa ja oikotiellä. Kävin katsomassa sen miljoonaa mörskää. Tähtäsin Pirkanmaalle, koska kaksi parasta ystävääni asui Tampereella. Se oli epätoivoinen kesä, sillä vuokrattavat talot olivat järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ollut mitään taitoja remonttiin. Esimerkiksi tuo ylemmän kuvan talo oli muuten aivan ihastuttava, mutta sen savupiipun ympärillä kasvoi noin parin metrin tattiviljelmä. Olohuoneessa.


Lopulta elokuussa löysin Orivedeltä asunnon, joka täytti toiveeni. Hyväkuntoinen, vankka hirsitalo, kaksi huonetta ja keittiö, puulämmitys ja ulko-oven takana heti oma, iso piha. Ainoa pieni miinus oli se, että kyse oli rivitalosta, eli minulla olikin seinänaapureita. Koin sen kuitenkin tällä kertaa hyvänä asiana, sillä puulämmitykseen tottuminen ja hiirien loukuttaminen sujuivat huomattavasti helpommin naapurin ystävällisen pariskunnan lempeässä ohjauksessa, kuin avuttomassa yksinäisyydessä.

Rakastin tuota kotia. Vaikka se oli vuokra-asunto, sitä sai sisustaa aivan oman makunsa mukaan. Hyvästi valkoiset, kolkot betoniseinät ja tervetuloa kirkkaat, vahvat värit, peiliovet ja ruutuikkunat. Minulle tuli oranssi keittiö ja pinkki eteinen. Ja bonuksena sain vielä junan, joka lähti omasta pihasta, sillä kyseessä oli rautatietyöväen asunto. Piha ja sauna piti jakaa kahdeksan asunnon kesken, mutta niin kauan kuin vuokralaiset olivat kivaa ja kunnollista väkeä, se ei ollut ongelma.


Tavattuani Sulon jokunen vuosi myöhemmin, aloimme miettiä yhdessäasumisen mahdollisuutta. Kun seinän takaa sattuikin vapautumaan asunto, muutti Sulokin Orivedelle. Sulo vaati suihkua, ja saimme vuokraisännän suostumaan suihkukopin hankintaan. Jouduimme kuitenkin itse tekemään koko remontin. Kaivautuessamme lattian alle havaitsimme massiivisen homeongelman. Asunnon keittiön, vessan ja eteisen lattiat piti purkaa, tyhjentää, korjata, täyttää ja tehdä uusi lattia. Teimme hullun lailla remonttia ja saimme siitä korvaukseksi valitsemamme tapetit. Silloin vuokralla asumisen järjettömyys jotenkin alkoi kirkastua meille. Opimme paljon hyviä taitoja tehdessämme remonttia ja aloimme miettiä, miten paljon ihanampaa sitä olisi tehdä OMAAN taloon, eikä jonkun toisen taloon.

Alkoi taas notkuminen etuovi.comissa ja karmeiden mörskien kartoittaminen. Koska minä olin enimmäkseen työtön ja Sulo pienipalkkainen, meidän mahdollisuutemme ostaa asumiseen kelpaava talo Pirkanmaalta näytti aivan mahdottomalta tehtävältä. Sitäpaitsi minusta tuntui mahdottomalta sekin, että vaihtaisin VR:n laadukkaat rakennukset johonkin tutisevaan mökkiin. Miten luopuisin vankoista seinistä, toimivista pönttöuuneista, kauniista ruutuikkunoista ja hienoista peiliovista? Miten voisin kelpuuttaa enää kodikseni mitään muuta kuin rautatieasemaa?



Ja sitten tuli se uutinen, joka oli yhdellä kertaa unelmien täyttymys ja paniikkia aiheuttava katastrofi: Senaattikiinteistöt ilmoitti panevansa kaikki joutilaat rautatierakennuksensa myyntiin. Nyt meille aukenisi mahdollisuus saada oma rautatietalo! Ja nyt se olisi myös pakko ostaa, sillä sitten, kun ne olisi kaikki myyty yksityisille, niitä ei enää saisi halvalla.

Ajelimme tutkimassa sekä pirkanmaalaiset että eteläkarjalaiset asemarakennukset, jotta tietäisimme, mitä on tulossa. Vaikka olin aina kuvitellut, etten ikimaailmassa muuttaisi Itä-Suomeen, Sulon juuret olivat siellä ja ajatus ei enää ollut mahdoton. Yksi asema, johon ihastuimme, oli Immola, Imatralla. Sen pihalla oli Sulo lapsena pikkuautojaan ajeluttanut. Se sijaitsi yksinäisyydessä ilman yhtäkään naapuria, mutta silti aivan lähellä välttämättömiä palveluja. Ja siinä oli valmiiksi kaupungin vesi ja viemäri. Siellä oli maailman paras uimaranta kävelyetäisyydellä. Se näytti ihan samalta kuin meidän Oriveden-kotimme. Ja se oli asuttu, eli sinne voisi muuttaa suoraan sisään. Täydellinen.



Aikaa kului ja asemia alkoi tulla tipoittain myyntiin. Kun Immola ilmaantui Senaattikiinteistöjen nettisivulle, kiljuin Sulolle, että nyt se on siellä, meidän on pakko saada se! Syöksyin soittamaan näyttöaikaa, joka meille järjestettiinkin nopeasti. Ajoimme maaliskuussa 2010 Imatralle ja jännittyneinä astuimme välittäjän kanssa Immolan aseman pihamaalle. Lunta oli metri. Emme päässeet lähellekään ulkorakennuksia, mutta taloon sisälle sentään pääsimme. Koska vuokralainen oli paikalla, oli äärimmäisen kiusallista tutkia taloa. Kuitenkin, kun ostoaikeissa oltiin, niin pitihän se tutkia kunnolla. Panin merkille vuotavan katon ja keramiikkapajan kipsipölyn kerrostumat sekä vastikään muovimaalilla pilatut ulkoseinät, mutta tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.


Piti tehdä päätöksiä. Minä olin valmis laittamaan tarjouksen Senaatille saman tien, mutta Sulo on aina harkitsevampi. Muuttaa nyt toiselle puolelle maata vain jonkun talon takia, vaikka kummallakaan ei ole työpaikkaakaan tiedossa? Ja miten meillä olisi sellaiseen varaakaan, kun toinen on työtön? Kului pari viikkoa. Joka päivä minä kävin ärtyisämmäksi ja malttamattomammaksi, kun Sulo ei vaan saanut päätöstä tehtyä ja tarjouksen jättämisen takaraja lähestyi.

Lopulta Sulo päästi minut tuskistani ja antoi myöntävän vastauksen. Laitoimme tarjouksen matkaan ja olimme ihan varmoja, ettei niin halvalla kukaan meille mitään taloa ihan oikeasti kuitenkaan myy. Mutta myi! Hyvä luoja sitä päivää, kun Senaatilta soitettiin, että tarjouksemme on hyväksytty. Naurettavalla 20 000 eurolla saimme oman, valtavan kartanon ja puoli hehtaaria omaa maata! En saanut Suloa puhelimella kiinni ja menin kotona pitkin seiniä uutiseni kanssa!


Koska emme olleet päässeet talvella tutkimaan talon helmoja tai piharakennuksia, meille tarjottiin vielä mahdollisuutta vierailla talolla ennen lopullista kaupantekoa. Kaupat tehtiin huhtikuussa, sillä käsittämättömästi pankki antoi meille lainan ja talokin sai siunauksen isältäni, joka ymmärsi talojen kunnosta paljon meitä enemmän. Valitettavasti tässä kohtaa meistä tuli myös vuokranantajia, mikä osoittautui vastenmielisimmäksi ja vaikeimmaksi rooliksi, johon ikinä olen joutunut.

Oli kiusallista kököttää Orivedellä ahtaasti puoli vuotta odottaen oman uuden kotimme vapautumista. Jouduimme tietysti luopumaan toisesta vuokra-asunnostamme, koska rahat eivät riittäneet vuokran maksuun. Kasasimme toisen asunnon kalusteet korkeiksi pinoiksi olohuoneeseen ja kesä oli loputtoman pitkä. Vihdoin tuli lokakuu ja muuttopäivä. Orivedeltä ei tuntunut lainkaan haikealta lähteä, sillä sikäläiset naapurimme olivat vaihtuneet kelpo kansalaisista huonommaksi ainekseksi ja kaikenlaista pientä harmia oli ollut viimeisinä aikoina. Tuntui, että lähdimme pois juuri kreivin aikaan.


Minä uskalsin perustaa yrityksen, koska arvelin, että vaikka en pärjäisikään, niin ensimmäinen vuosi selvittäisiin kyllä strattirahani turvin. Sulo joutui tekemään keikkahommia vanhainkodeissa ja terveyskeskuksessa, ennenkuin sai oman alansa työpaikan.

Talon ostamisesta on nyt melkein viisi vuotta. En ole katunut hetkeäkään, vaikka välillä väsähdänkin kovasti tähän kaikkeen. Noiden viiden vuoden takaisten valokuvien katsominen on hauskaa, sillä niistä näkee, miten valtavasti me kuitenkin olemme saaneet täällä aikaan.

Minä haastan riuttalalaiset kertomaan, miksi juuri Riuttala.

47 kommenttia:

  1. Kiitos kun jaoit tämän tarinan! On teilläkin ollut persoonallisen värikäs matka kotiin. Taitaa tuo hinta tulla monelle läväyksenä näkökenttään. 20 000. Jovela maksoi enemmän (39K), mutta silti puhutaan pikkurahoista asuntomarkkinoilla. Te teitte suorastaan sijoituksen. Wau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on käsittämätön summa. Mietin, saako rahasta puhua noin rehellisesti, mutta uskalsin kuitenkin, koska se on aika olennainen asia siinä, että uskalsimme ottaa lainaa. Toki lainaa otettiin yli tuplasti, koska pelkkä katon uusiminen maksoi saman verran kuin koko talo. :D

      Täällä rajan pinnassa asuminen on "pikkuisen" edullisempaa kuin vaikkapa Uudellamaalla ja siksi en ymmärrä, miksi ihmiset hinkuvat sinne pääkaupunkiseudulle asumaan toistensa päälle. Olen sydämestäni uusmaalainen, mutta tiedän, ettei minulla tule koskaan olemaan varaa asua siellä. Täällä pystyy elämään pienilläkin tuloilla varsin mukavasti.

      Te olette tehneet todella hyvät kaupat Jovelan kanssa! Sijaintihan on kuitenkin ihan toista kuin meillä.

      Poista
    2. Sijoituksesta vielä... Jos joskus päätämme myydä tämän, voi ostajan löytäminen olla hankalaa. Ensinnäkin täällä on taloja tarjolla pilvin pimein, joten miksi joku haluaisi tulla junarataan kiinni paperitehtaan piipun alle kuuntelemaan laukauksia varuskunnasta? Ja toiseksi, talo on rautatieliikennealueella ja siihen ei koskaan tule saamaan minkäänlaisia rakennuslupia. Nämä seikat varmaan pitävät meillä täällä hautaan asti. :)

      Poista
  2. Kiva tarina ja kiitos haasteesta ;)

    Hih ja minä ajattelin, että meidän talo oli halpa :) Tosin maata meillä on varmaan vähän enemmän? Entistä vähemmän ymmärrän satojen tuhansien asuntolainojen kanssa hikoilevia ihmisiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ymmärrä. Oikeasti, en tajua, miten kukaan pystyy selviämään niistä.

      Poista
    2. Me käymme joskus Sulon iloksi autokaupoissa ihailemassa uusia autoja. Vakiovitsi: "Kato, tää on samanhintainen kuin meidän koti. Vaihdetaanko?"

      Poista
    3. Minä kävin pari vuotta sitten etuovi.comista katsomassa, mitä Uudeltamaalta saa meidän talon hinnalla. Vastaus oli: ei mitään. Ei edes yksiötä Järvenpään Jampasta :D

      Poista
  3. Tämä ei ollut ollenkaan pitkä juttu, olisin jaksanut lukea vielä vaikka kuinka pitkään :-) Ihana tarina!
    Saaristossa on valitettavasti mörskien(kin) hinnat korkealla, niinpä makselen asuntolainaa vielä seitsemän vuotta, ainakin. Kyllä vanhan talon ostaja saa elämäänsä mielekästä sisältöä, mutta myös niin valtavan painolastin, että sen äärellä joskus lamaantuu. Joskus olen kokenut tästä huonoa omaatuntoa, kun on saanut toteutettua unelmansa ja silti välillä haaveilen siirtolapuutarhamökin kokoisesta mökistä, tai miksei siitä siirtolapuutarhamökistä nimenomaan. Mutta kai se kuuluu asiaan, että aina miettii miten (hyvin) olisi, jos olisi toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mekin makselmme pientä lainaamme vielä kauan, sillä pantiin minimiin lyhennykset.

      Käytännössähän me emme pieneen mökkiin mahtuisikaan, niin kauan kuin minä tätä yritystoimintaa harjoitan. (Ja nukkeleikkejä...) Mutta haaveilla aina voi, vaikka vaan eläkepäiviä varten. Sinäkin sitten mummelina siellä siirtolapuutarhallasi ihmettelet, että mihin kummaan aikasi käyttäisit, kun ei olekaan enää kahta remontoitavaa taloa. :D

      Poista
  4. Eipä ollutkaan pitkä juttu, tai jos oli, niin mielenkiinnolla luin loppuun saakka. Jutun alussa käytit sanaa himo, minusta se kuvaa hyvin sitä olotilaa mikä vanhasta talosta halajavalle monesti tulee. Eikä se himo laannu kuin saamalla sen mitä haluaa. Ainakin minulle kävi niin.
    Saitte kyllä talonne ilmaiseksi, mutta sehän se on, sijainti on monesti niin ratkaiseva asia talon hankinnassa. Oman talon kohdalla olisi mukava tietää mitä kiinteistövälittäjä nykyään sanoisi sen hinnasta. Omasta mielestä maksoimme tästä hivenen liikaa, mutta on tämä ollut unelmien täyttymys. Kaipa siitä voi sitten maksaakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmaiseksi kyllä minunkin mielestäni. Nyt tämä on arvioitu moninkertaiseksi arvoltaan, mutta niin on käsittääkseni asianlaita kaikissa VR:n vanhoissa taloissa. Senaatti vaan halusi päästä niistä eroon, niin hinnat olivat sen mukaiset. Paitsi kyllä jossain hyvällä paikalla olevista tosi hienoista asemista on joutunut maksamaan kovia hintoja.

      Poista
  5. Hyvin jaksoi lukea, oli niin mielenkiintoista! :) Siis vau, ootte kyllä saaneet ihan älyttömän halvalla tuon ihanan kodin! Se on kyllä selvästi teille tarkoitettu. Ja muutenkin kiva kuulla, että siitä on jo niin aikaisia muistoja, kuin Sulon autoleikit pihalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin se on hirveän sympaattista, että Sulo on jo pikkuisena täällä pyörinyt. Silloin tämä oli autiona.

      Poista
  6. Mielelläni tämän postauksen luin!
    Ihanan talon saitte. :)

    VastaaPoista
  7. Olen viihtynyt koko aamupäivän lukemalla näitä talojuttuja, teilläkin aivan ihana tarina! Minusta on hienoa, että hinnoista uskaltaa puhua rehellisesti: Suomessahan se on edelleen enemmän tai vähemmän tabu. Meillä on asuntolainaa kahdesta kodista ihan riittävästi (joskin suhteessa aika vähän, kaupunkikodin kanssa kävi hyvä tuuri ja sen nykyinen myyntiarvo backup-plan heikompien aikojen varalle) ja silti hämmästyn joka kerta, kun tuttavapiirissä otetaan kolmosella alkavia (tai edes kakkosella) ja kuusinumeroisia lainasummia.
    Kansa vaatii seuraavaksi tarinaa sinun ja Sulon tapaamisesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uh.. kolmosella alkavat kuusinumeroiset summat ovat tähtitiedettä minulle! Minua aina ärsyttää se rahan tabuna pitäminen. Kaikkien elämää se kuitenkin koskettaa niin olennaisesti. Olen ihan varma, että minunkin blogiani lukiessaan moni on ihmetellyt, että millä rahalla se noita muovilelujakin ostelee... ehkä nämä meidän olemattomat asumiskulumme selventävät sitä seikkaa. :D

      Kansa ei tule saamaan kovin syväluotaavaa tarinaa meidän tapaamisestamme. Tutustuimme eräässä chatissä ja pian istuimme aamuseitsemään juttelemassa siellä. Emme edes tienneet, miltä näytimme, kun jo toinen tuntui kovin rakkaalta.

      Poista
  8. Mie olen niiiiiiiin onnellinen, että juuri tuo talo! Se on meidän talon lähellä, niinpä myös sie <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaas muuten (vai oonko kertonut?) paljonko myö maksettiin tästä meidän 300 neliöstä 1800 neliön tontilla?

      Poista
    2. Ajattele, voisin asua nyt jonkun ihan väärän kansallispukuyrittäjän lähellä. Kauhistus! o_O

      Olet mielestäni kertonut, mutta eihän mulla pysy sellaiset asiat päässä ollenkaan. :P

      Poista
    3. Nii, sellainen riski toki on, koska meitä on melkein joka nurkalla!

      290 000 markkaa. Toki sitten remonttia on tehty melkoisella summalla sen jälkeen...

      Poista
    4. Eipä ollut hinnalla pilattu sekään talo. :D

      Poista
  9. No huhhuh! Ette te kyllä itteenne kipeiksi ole joutuneet maksamaan! Tätä oli kiva lukea, kiitos :)

    VastaaPoista
  10. Raha tosiaan on ihan ihmellinen juttu. Uskallan nyt tässä kertoa siitä, kun kirjoitin joku aika sitten - siis jo useampi vuosi - blogiini Huutokosken asemasta ja siitä, että se on ollut meille sellainen toteutumaton haave, ja viittasin jutussa siihen, että aseman nykyinen omistaja oli ostanut aseman jollain alle kymppitonnilla huutokaupasta. Tämä tieto on aivan julkinen ja löytyy edelleen netistä googlaamalla "huutokosken asema" -hakusanoilla. Aseman nykyinen omistaja suivaantui tästä ääneenlausumisesta niin, että vaati todella epäystävällisesti ja vihaisesti minua poistamaan koko blogijutun, jonka hätäpäissäni teinkin. Nyt se kaduttaa. Tosi hienoa, että sinä sanot ääneen sen, että nuo vanhat asemat eivät ainakaan kaikilta osin ole mitään satojen tuhansien eurojen hintaisia ainakaan peruskuntoisina, nyt toki varmasti ihan eri juttu kun omistajat ovat niitä kuntoon laittaneet. Ja onhan asemissa aina oma viehätyksensä, vaikka olisikin pikku miinuksena vaikkapa se junia koliseva ratapiha ikkunan alla ;)

    Huutokosken asema on muuten taas myytävänä, myyntitarjous on Varpasen aseman blogissa Huutokoskesta kertovassa blogijutussa. Minä en halua olla sen aseman kanssa enää missään tekemisissä, sen verran kurja mieli koko episodista jäi. Mutta ehkä joku olisi halukas aseman ostamaan.

    Minä voisin tehdä tästä myös oman versioni, miten me päädyttiin Kalliokadun keltaiseen taloon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan tuon kurjan episodin ja harmitti teidän puolesta ihan vietävästi.

      Minusta olisi tosi kiinnostavaa tietää, mitä muut ovat asemistaan maksaneet. Ymmärtääkseni ainakaan Uudellamaalla ja Pirkanmaalla hinnat eivät ole olleet näin alhaisia, vaikkakin kai huomattavasti normaalia asuntokauppaa alhaisempia sielläkin.

      Tässä oli meidän radan varrella myynnissä ihan identtinen asema pitkään. Hintapyyntö yksityisellä myyjällä sadan tonnin huiteilla.

      Poista
    2. Et ole vielä ainakaan saanut kirjoitettua omaa tarinaasi, vaikka on kulunut jo yksi yö! Haastan sinut, sillä Riuttalassa kerettiin vastata jo ennenkuin sain haasteen sinne asti. :D

      Poista
  11. Olipa kiva ja mielenkiintoinen postaus! Loppui suorastaan kesken :D Taisin löytää sun edelliseen blogiin juuri niihin aikoihin, kun etsitte taloa ja sitten löysitte sitten tämän. Onpas siitä kulunut aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tajua, miten vuodet vilistää tätä vauhtia. En vaan tajua.

      Poista
  12. Wau!
    Oma lukaali melekosen edukkaasti! oon kademieli - silleen hyvällä tavalla ;)
    Mie tässä törötän rivarissa ja ODOTAN, että pääsisin maalle. Saas sitten vaan nähdä miten se onnistuu. Ottaa se järisyttävä lainasumma. Huih! :D (jos sitä edes saa ;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa se joskus jollain lailla onnistuu! Onni voi potkaista muitakin kuin meitä! Pidän peukkuloita!

      Poista
  13. Ei ollenkaan liian pitkä tarina! Mukavaa lukea taustaa ja historiikkia siitä miten juuri tuohon ihanaan taloon olette päätyneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on tosiaan niin monta vuotta jo vierähtänyt, että vaikka koko tarina on blogissa ajan mittaan kerrottukin, niin eihän kukaan sitä tällaisena yhtenä pötkönä voi muistaa. :) Ja uusia lukijoitakin on kertynyt matkan varrelta tosi paljon.

      Poista
  14. Ihana tarina, kiitos Susanna että jaoit sen meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. EIpä kestä kiitellä. Kiittele vaikka Vehkosuota, jota ilman en olisi tätä kirjoitatnut, :)

      Poista
  15. Mikä stoori! Tämä oli hauska lukea. :)

    Ja pakko muuten kommentoida, että mekin täällä rintamamiestalossamme pohdiskellaan uuden kodin mahdollisuutta. Haluaisimme rakentaa. Jotain pientä, kompaktia. Vähemmän on enemmän. Pinterestissä selailen upeita kuvia hakusanalla "tiny house" ja pohdin kuinka pieneksi voisi kotinsa näppärillä ratkaisuilla kutistaa. Liian pieni on liian pieni, mutta jos sellaisen sopivan pienen suunnittelisi ja rakentaisi. Jäisi enemmän rahaa unelmien tonttiin, elämiseen ja olemiseen. Tällä hetkellä neliöitä on virallisesti 88, mutta se ei tunnu edes vähältä. Meillä on yksi kokonainen huone tyhjänpanttina ja pohjaratkaisukin vain on meille hankala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiny house -haulla löytyy just sellaisia superunelmia, jotka - ehkä onnekseni - kuitenkin ovat tosi epärealistisia haaveita. :D

      Poista
  16. Kiinnostava tarina!
    Itsekin olen aina ihastellut vanhoja VR:n rakennuksia. Teitä kyllä lykästi kun niin halvalla saitte upean talon. :) Täältä Tampereen seudulta 20 000 €:lla saa just ja just ehkä parkkipaikan ostettua! En tiedä tosin millä hinnalla VR:n asunnot on myyty täällä päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Oriveden varsinainen asema taidettiin muistaakseni (voin muistaa väärinkin) myydä 40 000 eurolla kaupungille, joten eivät ne sielläkään mitään pilviä tainneet ne asemien hinnat hipoa. :)

      Poista
  17. Löysitte kyllä teille juuri sopivan kodin. Siellä päin leijuu joskus tuoksuja, jotka eivät hivele nenää. Olen osan elämästäni asunut siellä teidän lähiseudulla. Koko lapsuuden ja nuoruuden samassa kaupungissa. Ranta on kyllä ihana.
    Joskus olen remonttitekstejäsi lukenut ja luullut, että olet (olette) syntyneet vasara kädessä. Tästä kävikin ilmi, että tekin olette oppineet remontoinnin tekemällä. Nyt ihailen sitä tietomäärää, joka teillä on vanhojen talojen kunnostamisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Imatran hajut ovat kauheita. Oulussakin oli samanlaista. Siellä ne tekivät minut hulluksi, mutta täällä eivät. Siitä olen päätellyt, että kun muu elämä on onnellista, niin hajut ovat aika helppoja kestää.

      Joo ei olla synnytty vasara kädessä. Syntymälahjana olen kyllä saanut sen asenteen, että itse tehdään ja apua ei pyydellä, jolla varmasti on aika paljon tekoa tässäkin asiassa.

      Seurustelin tuolla Orivedellä ennen Suloa lyhyen aikaa yhden rakennusrestauroijan kanssa ja häneltä sain ne perusopit vanhan talon perinnekunnostamiseen. Siksi olen hyvin kiitollinen siitä, että sekin helvetinsuhde tuli läpikäytyä.

      Poista
    2. Hih. Minulle sitä sellutehtaan hajusta tulee aina hyvin kotoisa olo 😊

      Poista
  18. Täällä yksi, jonka asuntolaina miehen kanssa on juurikin tuollainen kolmosella alkava kuusinumeroinen summa ja joka ei itsekseen olisi saanut edes yksiötä täältä, arvaat kyllä mistä suunnasta Suomenmaata.. Joten tämä oli aivan ihana tarina talostanne:) Hyviä tarinoita on kiva kuulla lisää, joten sinua odottaa blogissani haaste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uijui. Pysykää vakaastiu pystyssä kolminumeroisenne kanssa! <3

      Kiitos haasteesta. Vastasin jo heti, mutta koska kuvat vielä puuttuvat, niin säästän julkaisemisen tuonnemmaksi!

      Poista
  19. Tosi mielenkiintoinen kertomus :)

    VastaaPoista
  20. Ai että mua oikein jännitti lukea tätä, niin mahtavat fiilikset välittyi! nimim. Omaa uutta asuva, omasta vanhasta haaveileva... ;)

    VastaaPoista