Kun lähtee lapasesta

Silloin, kun vielä asuin normaalin kokoisissa asunnoissa, haaveilin kartanosta, jossa minulla olisi yksi kokonainen huone pelkästään barbeja varten. Tekisin sinne nukenkokoisen maailman kahviloineen, vaatekauppoineen, uimarantoineen, koteineen.

Nyt minulla on se kartano ja pahasti näyttää siltä, ettei se nukkemaailmakaan ihan kaukana enää ole. Toimistosta leijonaosan haukkaa jo nyt Playmobil-maailma, jossa todellakin ovat ne kodit, kahvilat ja uimarannat... ja linnat, puistot, metsät ja puumajat. Kenin seikkailutkaan eivät ota hiipuakseen, vaan päinvastoin kiihtyvät. Minusta on ihanaa olla osa nukkeharrastajien porukkaa Instagramissa. Kommunikointi muiden samanlaisten kanssa ruokkii harrastusta ja tuo sille ihan toisenlaista sisältöä.

Koska tykkään lavastaa pieniä huonetiloja ja kuvata niitä, aloin kaivata oikeaa barbietaloa. Kenin asuntovaunu ei sittenkään ollut riittävä tyydyttämään minikotien rakennustarvettani. Jouduin loihtimaan pieniä sisätiloja pöydille ja kiinnittelemään nukketapetteja nuppineuloilla toimistoni seiniin saadakseni valokuvattua haluamani dioraamoja. Kaaosta ja sotkuahan siitä vaan seurasi.

Koska kokonainen barbien talo veisi tilaa aivan holtittomasti ja muodostuisi ongelmaksi siinä vaiheessa, kun nukkeharrastus joskus hiipuu, ajattelin olla viisas. Rakensin liimapuulevystä vain yhden kuvauskulman, jota on helppo sisustaa eri huoneeksi aina tarpeen mukaan vain teippaamalla seinien peitoksi uudet tapetit.

Hetken aikaa se riittikin. Askartelin kulissihuonekaluja paperista ja valokuvissa ne menettelivätkin ihan mainiosti. Mutta sitten kun sain aikaan jonkun oikein viehättävän pikku kuvaelman, sen purkaminen uuden tieltä ei tuntunutkaan kovin mukavalta. Lisää kuvauskulmia siis!

Kun kuvauskulmia oli toimiston sivupöydällä kolme, huomasin, että eihän tästä ole enää kuin tipunaskel siihen kokonaiseen barbietaloon. Kolme kuvauskulmaa vei tilaa jo ihan kiitettävästi ja nukkejen alati laajeneva huonekalu- ja tarvikevalikoima ei enää mahtunut kenkälaatikkoon.

Nyt tilanne on sellainen, että Kenin ja kumppaneiden omaisuus vie yhden kokonaisen (kylläkin melko pienen!) kaapin. Nyt pitäisi tehdä päätöksiä. Annanko mennä sata lasissa vai painanko jarrua? Taidan antaa mennä. Kun muualta kodistamme tavara vähenee, niin samat säännöt eivät koske Keniä. Olen kieltänyt Suloa ostamasta minulle mitään, mutta Sulo tekeekin hyviä löytöjä Kenille.

Sain ystävänpäivänlahjaksi tosi hienon keninkokoisen pirttikaluston, jonka Sulo oli tehnyt itse. Eihän sellaista voi kaappiin varastoida... Helposti muutettavat ja pois siivottavat kuvauskulmani ovat nyt kovaa kyytiä muuttumassa kiinteiksi ratkaisuiksi. Hupsista.

Oikein kivaa ystävänpäivää teille kaikille!