perjantai 9. tammikuuta 2015

Haaveet, kaikki turhat haaveet


Minulla oli suuri haave. Sitä varten keräsin leikekirjaa ja askartelin seinälle aarrekartan. Istuin etuovi.comissa tunteja ja kävin Sulon kanssa nuuskimassa autioita taloja. Haave oli oma talo, vanha hirsitalo, koulu tai asema. Se oli iso, realistinen, yhteinen haaveemme, jonka eteen teimme töitä. Ja sitten se haave toteutui.


Mistä minä haaveilen nyt, kysyi Taru uudenkarheassa Valo -blogissaan. Minusta olisi helpompi luetella asioita, joista en haaveile. Minä kun haluaisin kaikkea. Haluan vaaleanruskean staffordshirenbullterrierin, haluan matkustaa maailman ympäri ja asua asuntovaunussa, haluan pienen kompaktin kokoisen hirsimökin järven rannalta, haluan vapautuksen työnteosta...

Mutta ei mikään näistä haluista ole oikea haave, sillä jokainen näistä vaatisi luopumista jostain sellaisesta, mitä minulla nyt on. Ja minä kun en halua luopua mistään. Minulla on kaikki kunnossa. Olen onnellinen, täydellisen onnellinen. Ja minä se vasta tiedänkin, että se on olotila, josta kannattaa pitää kiinni.


Elin aiemmin niin, että haaveilin koko ajan. Haaveilin hyvästä puolisosta, siitä oikeasta prinssistä, joka ei paljastukaan sammakoksi. Ja haaveilin kodista. Haaveilin siitä sun tästä ja haaveilin todella paljon. Nyt en haaveile. En lainkaan. Minä kyllä himoan iPhone 6plussaa ja Playmobil-kartanoita, pientä pakettiautoa tai lomaa auringossa, mutta ne kaikki ovat vain pieniä haluja, eivätkä mitään päämääriä. En sanoisi niitä haaveiksi.



Sulo sanoo, että ihmisellä on oltava haaveita, jotta hän ei masennu ja jotta hänellä olisi syy nousta aamuisin ylös sängystä. Psykologia tukee Sulon väittämää. Minä olen eri mieltä omalta kohdaltani. Minullahan on paras syy nousta aamulla sängystä: nousta tähän hetkeen, tähän elämään, jota juuri nyt elän. Tähän elämään, jossa minulla on hyvä olla. Silloin, kun haaveilin paljon, minä en millään meinannut saada itseäni aamuisin sängystä ylös. Minä vaan makasin silmät kiinni ja elin niissä haaveissa. Oikea elämä oli ankeaa. Iltaisin sitten nukahdin niitä samoja haaveita haaveillen. En ollut onnellinen. Mitä tiiviimmin haaveilin, sen tuskaisammin niihin haaveisiin takerruin ja sitä ikävämmältä tosielämä tuntui.



Minulla oli tuuria, kun tapasin Sulon. Juuri sen prinssin, joka ei muuttunutkaan sammakoksi. Ja sain yhdessä Sulon kanssa sen toisenkin haaveeni toteutettua. Näiden kahden haaveen toteutumisen myötä moni asia asettui elämässäni sille tolalle, että minusta tuli onnellinen. En enää tarvitse haaveita.

Tai jos oikein tarkemmin mitin, niin onhan minulla sittenkin yksi iso haave, jota kohti pyrin aktiivisesti: tämän kaiken säilyttäminen.

Mistä sinä haaveilet? En tohtisi nyt haastaa ketään erityisesti, sillä minusta tämä olisi hyvä haaste ihan kaikille. Haluaisitteko te kaikki ottaa haasteen vastaan ja kertoa siitä suurimmasta haaveestanne? Omassa blogissanne, tai vaikka vaan tässä kommentteina.

(Tämän kirjoituksen kuvituksena olevat talojen kuvat olen vuosia sitten napsinut etuovi.comista.)

31 kommenttia:

  1. Luen juuri Saku Tuomisen Hyvä elämä; lyhyt oppimäärä -kirjaa ja siinä puhutaan unelmista ja siitä, että niitä pitää olla. Itsekin tuossa illalla pohdin, että kai niitä unelmia pitää alkaa listata... Toki aarrekarttaa olen tehnyt minäkin, mutta ne tuntuvat olevan aika pieniä haluamisia. Unelma tai haave on jotain isompaa. Mutta nytpä minä sitten mietin asiaa...
    Mukavaa haaveiluviikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samaa sinulle! Tämä viikonloppu ei kylläkään kulu haaveiluun, vaan toteutukseen. On nimittäin työhuoneen seinien loppuunsaattamisen aika! :)

      Poista
  2. Mie olen täsmälleen samaa mieltä tuosta haaveilusta. Jos elämä on vähän paskaa, niin haaveita kohti pyrkiminen saattaa auttaa jaksamaan, mutta kyllä parasta on se, kun on onnellinen juuri nyt. Mie olen samalla tavalla onnellisessa tilanteessa kuin sie. Miulla on kaikki: paras mies miulle, rakkaat lapset, työ, jota haluan tehdä, pari rakasta ystävää, mielekkäitä harrastuksia. Mikään näistä ei silti ole mitenkään "valmista", vaan ne kehittyvät, kasvavat, muuttuvat joka päivä ja niiden vuoksi kannattaa elää juuri nyt.
    On meillä silti haave. SITKU lapset ovat muuttaneet omilleen ja tarvitsen ehkä vähän vähemmän työtilojakin ja meillä ehkä olisi varaa, haluamme keltaisen mansardikattoisen talon kattolyhdyillä järven rannalta. Pidän Immalanjärvestä, mutta Saimaata pitkin pääsisi kulkemaan. Onneksi ei tarvitse vielä päättää. Haluan traktorin tai mönkijän, jolla voin aurata luisteluratoja järvelle. Vene myös, jotta pääsemme vaikka Puumalaan päiväkahville (paitsi jos se talo on Immolan rannalla...) ja laituri, jonka päässä on uimahuone! Lapsille, lapsenlapsille ja ystäville on ihana vierashuone ja ehkä aitta pihalla kesäkäyttöön. Täysikokoiselle snookerpöydälle on oma huoneensa ja mies saa hyvin varustellun autotalli-verstas-hässäkän pihapiiriin. Rantasauna on, tottakai. Ja talossa lasikuisti, jonka pienet ikkunaruudut joku muu käy pesemässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se merenranta on siis hyljätty haave? Hyvä. Pysykää lähettyvillä vaan. :)

      Poista
    2. Se on mahdollinen, mutta ei sen väliä. Kunhan on vettä enempi kuin lätäköllinen.

      Poista
  3. Minäkin olen eri mieltä. Minullekin talo oli se juttu, jonka ajattelu sai usein kyyneleet silmiin. Tilanen oli se, etten uskonut meidän ikinä saavan taloa. Äidit älkää ottako tätä ihan tosissanne ja suuttuko, mutta kyllä olo oli välillä kuin naisella, joka ei voi saada lapsia ja niitä haluaisi. Tuijotin vain muiden ihania taloja, taloja lehdissä, netissä ja missä vaan. Olin jo pääsemässä siihen haaveesta luopumisvaiheeseen, kun ajattelin etten enää kohta ehdi maksaa eteläsuomen pitkiä laina-aikoja. Sitten tapahtui ihme ja oho. Olen joka päivä niiiin kiitollinen, (vaikkei raha meinaa riittää ruokaan). Tästä syystä myönnän että seuraava ihan oikea haaveeni on vakituinen työ ja jotenkin turvattu (vaikka pieni) toimeentulo, koska se aiheuttaa minulle ihan uskomatonta stressiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä toivon sinulle turvattua toimeentuloa! Se on kyllä raskasta, jos koko ajan joutuu laskemaan joka penniä ja että saakohan ruokaa suuhunsa.

      Poista
    2. Pakko näin tahattomasti lapsettomana itseni ja muiden samassa tilanteessa olevien puolesta ottaa kantaa tuohon Stellan lausuntoon... En usko millään että on sama asia ja kyllä me lapsettomat voidaan tuollaisesta suuttuakin (äideistä en tiedä). Itse en enää näiden vuosien jälkeen jaksa, mutta kyllä nuo heitot aina särähtää korvaan. Olen kyllästynyt siihen että me lapsettomat ollaan aina jotenkin häpeissään ja hiljaa!

      Ja siinä tuli varmaan selville se suurin haaveenikin :)

      Poista
    3. Älkää olko häpeissänne ja hiljaa. :) Minulla on muuten ihan päinvastainen kokemus. Juuri tahattomasti lapsettomat ovat niitä, joilta olen saanut pahimmat hyökkäykset sen vuoksi, etten halua lapsia. En kuulemma saisi olla käyttämättä lahjaa, joka minulle on suotu. (Onko? Eihän sitä kukaan tiedä, kun en ole yrittänyt ottaa selvää.)

      Toivon sydämestäni, että suurin haaveesi toteutuu. <3

      Poista
    4. No onpas tuokin älytöntä! Kun samalla me ollaan yleensä vähän katkeria niille, ketkä saa lapsia helposti... Jokaisen oma valinta, mutta ihmisten olis hyvä pikkuhiljaa tiedostaa, että lapsia saadaan, ei tehdä! Tämän kun kaikki muistais niin vältyttäis todella monelta mielipahalta. Tahaton lapsettomuus ei ole kenellekään helppo juttu.

      Kiitos!!

      Poista
  4. Hienosti kirjoitettu <3 Just niinhän se on, että kaikki on tässä ja nyt. Joskus valitettavasti ja joskus onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta silloin, kun "valitettavasti", niin siihen kohtaan ne haaveet ovat kyllä enemmän kuin paikallaan!

      Poista
  5. Minä haaveilen sellaisesta mahdottomuudesta, että kaikki ihmiset (miksei eläimetkin) omaisivat peruspositiivisen asenteen. Negatiivisuus ja ennakkoluulot saisivat kadota tuhkana tuuleen. Asenne kun loppupeleissä aina ratkaisee, oli tilanne mikä tahansa. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tuo haave ei varmasti ikinä toteudu, mutta se olisi kyllä parasta, mitä voisi tapahtua.

      Poista
  6. Tämä aihe mietityttää juuri nyt. En ala kuitenkaan tähän purkautua, vaan yritän rauhoittua, ja kirjoittelen asiasta sitten tyynempänä ja asian jälleen kerran hyväksyneenä. Jotain sattui, muutama päivä sitten, juuri hetkeä ennenkuin meidän piti ottaa ensimmäinen oikea askel unelmaa kohden... Se oli ihan uskomatonta. Meillä ei taida olla unelmien suhteen tippaakaan tuuria, ja se naurattaisi jollei itkettäisi :)

    Annat kuitenkin tsemppiä omalla kokemuksella. Samanlaatuisella. Kyllä tämä taas tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei... mitä on sattunut? :(

      Poista
    2. Kaikki vain muuttui jälleen kerran niin epävarmaksi niin kummallisella tavalla, ettei meillä taida olla mahdollisuuksia eikä edes uskallusta isoon lainaan. Ikävä kyllä useimpien unelmien toteuttamiseen tarvitaan rahaa. Usein olen ajatellut, että kun osaisi unelmoida jostain sellaisesta, jonka toteutus olisi vain itsestäni kiinni, eikä sadasta muusta tekijästä, joista mikä tahansa tekijä saattaa pilata koko jutun, niin unelmien toteutus olisi paljon helpompaa :)

      Kun unelmoisi vaikka Suomen kiertämisestä pyöräillen. Sukulainen teki sen, ja koska unelmia tulee lisää kun vanha on toteutunut, hän totesi, että maisemat menivät liian lujaa ohi, ja lähti uusiksi matkaan kävellen.

      Poista
  7. Mie haaveilen siitä, että olisin terve. Kun huomenaamuna heräisin, niin olisin terve. Homealtistus ja kemikaaliyliherkkyys (ym. muut sairauteni) olisi tuosta noin vain pois pyyhkäisty, kuin olisin herännyt vuosien mittaisesta pahasta painajaisesta.

    Pitkään haaveilin miekin omakotitalosta maalla, mielellään hirsitalosta. Aivan mieletöntä, mutta tuo vuosien mittainen haave on vihdoin toteutumassa. Kolmen viikon päästä muutetaan unelmien hirsitaloon. Hassua samaan aikaan, kun sitä sisimmässään hehkuttaa, samalla pieni peikko koittaa latistaa tunnelmaa, entä jos emme viihdykään, entä jos piha onkin liian pieni ja hiekkatie liian lähellä. Entä jos emme osaakaan asua talossa, jossa kolme uunia ja ihan hirveesti tilaa kahelle ihmiselle ja kahelle koiralle. Ja se kaikkein ilkein peikko siellä olkapäällä kuiskii, että homekoirien nuuskutuksesta viis, talosta löytyy kummiskin hometta. Kumminkin sairastun siellä ja.. Äh, ehkä se on ihan normaalia jännittää noin suurta muutosta?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes! Ihan mahtavaa, että talohaaveenne on toteutumassa! Ja toivon todella, että homeoireetkin sitten sen myötä katoavat. Saisit kaksi haavetta yhdellä iskulla. :)

      Tottakai on normaalia vähän pelätä noin ison muutoksen kynnyksellä. Pelotti minuakin tänne muutto, ihan mahdottomasti. Mutta kun ne ratkaisut on tehty, sitä vaan sitten ajelehtii eteenpäin, vaikka vähän pelottaisikin.

      Poista
  8. "Ei pidä rypeä haaveissa ja unohtaa elää", sanoi Albus Dumbledorekin. Eivät ne haaveet aina tosiaan hyvä juttu ole - jos niiden takia jäävät tämän hetken hienoudet huomaamatta. Tietyssä tilanteessa taas se, ettei ole haaveita, on huolestuttavaa. Mutta on se aika ihana tilanne, jos haaveet puuttuvat siksi, että ne on toteutettu. :)

    Itse en koe olevani oikeastaan millään tasolla valmis, vaan vielä matkalla joka suhteessa, joten haaveita riittää. Olen kuitenkin päättänyt elää tänä vuonna niin, että teen oikeasti asioita niiden haaveiden toteutumisen eteen. Sattuikin aika sopivasti, että kirjoitin tästä asiasta juuri muutama päivä sitten: http://wisteriawalk.wordpress.com/2015/01/06/unelma-ja-miten-se-toteutetaan/ . Minun suurin unelmani tällä hetkellä on tulla käsityöyrittäjäksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin heti lukaisemassa postauksesi. Hyvältä vaikuttaa minun mielestäni! Toivon sinulle antoisaa matkaa kohti unelmien toteuttamista!

      Poista
  9. Minä havahduin viime syksynä siihen, että en osaa haaveilla. Osaan esittää jotain pienten lasten väsyneen äidin pieniä väsyneitä toiveita kuten "voi kun kukaan ei saisi nyt lähiaikoina oksennustautia" tai "voi kun voisin viettää viikonlopun ihan itsekseni", mutta ei niitä oikein haaveiksi voi kutsua. Jos yritin jotain haaveentynkää pinnistellä ulos itsestäni, niistä tuli sitten "haluaisin remontin valmiiksi" tai "haluaisin tehdä väitöskirjan" -tyyppisiä asioita, jotka eivät tunnu ihan rehellisesti kuitenkaan oikeilta unelmilta vaan viheliäisiltä suorituksilta ja työleireiltä. Joku siis tuntui mättävän.

    Siksi vähän tutkiskelin itseäni ja totesin haaveilevani rauhasta ja juuri siitä samaisesta yksinolosta, jota aikana ennen nykyistä perhe-elämää niin kamalasti kammoksuin. Paradoksaalista, mutta totta. Ja yritän nyt saada elämääni sen verran rauhaa ja yksinoloa, kun se tässä elämänvaiheessa on mahdollista. Jotenkin uskon, että tätä kautta saattavat esiin pilkahdella myös ne todelliset unelmanikin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on samanlaisia voikun-tyyppisiä "haaveita". Voi kun joku ottaisi lasivillat pois meidän talosta. Voi kun olisi rahaa lähteä matkalle. Voi kun voikun.

      Jotenkin en yhtään ihmettele, jos perhe-elämän pyörteissä haaveilun taito katoaa. Kaikki energia kuluu siihen normaalin arjen hanskaamiseen. Toivottavasti saat omaa rauhaa jotenkin järjestettyä. Se on tärkeä asia.

      Poista
  10. Minulta häviää kyky haaveilla aina talvisin... Elämä menee hetkessä raahustamiseksi. Sitten taas kevään tullen haaveetkin palaavat. Minä olen toisaalta myös saanut niin paljon, että haveetkin ovat kutistuneet. Minä haaveilen (juu, ihan oikeasti) keittiörempasta, vessaremontista ja sitä, että vielä joskus saisi vapaaviikonlopun ja lapset jonnekin hoitoon. No, aina välillä vilahtaa kyllä sekin haave, että haluaisin joskus vielä tulla joksikin ennenkuin olen liian iso. Jotenkin sen haaveen kanssa vain tulee usein seuralaisena myös ahdistus ja huono omatunto... Välillä on helpompaa olla haaveilematta ja olla ihan vain onnellinen siitä mitä on.

    Toisaalta mä olen kyllä parhaimillani (ts. silloin kun ei ahdista) pahimman luokan pilvilinnoissa aikaa viettävä enkä toisaalta siitäkään osastosta haluaisi päästää irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että siitä pitäisikään päästää irti. Tuskin ne psykologit ihan hakoteillä ovat, kun puhuvat haaveilun tärkeydestä. :D

      Minäkin haveilen keittiörempasta. En vakavissani, koska se haave maksaa niin paljon rahaa, ettei se tule toteutumaan. Mutta just sillä lailla ne haaveet ovat minulle ok. Että niihin ei huku kokonaan. :)

      Poista
  11. MIelestäni haaveilu ja eläminen tässä ja nyt onnellisena eivät sulje toisiaan asioina pois. Miksi pitäisi? Ja miksi haaveilussa olisi jotain pahaa - jos se tekee elämästä elämisen arvoisen miksei sitä saisi harrastaa? Tosin väitän, että ihminen ei ole koskaan täysin tyytyväinen siihen mitä on vaikka kuinka niin ääneen väittäisi, ihmisluonto vain on sellainen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin kukaan pitää haaveilua pahana asiana.

      Poista
  12. Minulla on haaveet hyvin pieniä, vaikea oikeastaan keksiä mitään. Että menis vaan hyvin ja paremmin kaikki elämässä eikä olisi rahapulaa. :D No, haluisin Lintulaan tai Valamoon ja jonkun hoitamaan kissaa siksi aikaa. Haluaisin uuden sohvan. Järkkärikameran ja uuden puhelimenkin, ehkä. Mutta nämä on tosiaan pieniä haluja. Haave olisi ehkä, että olisin onnellinen. Niin ja olisi siistiä olla sun blogin 700. lukija. :D Sun lukijapaneelissa on ehkä joku vika, tai mun koneessa, kun en saa ikinä kirjauduttua lukijaksi tuonne lalareunaan vaan luen lähinnä Blogilistan kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se typerä lukijapaneli. Olen tuomittu ikiajoiksi alle 700:n lukijan bloggaajaksi. :P

      Minäkin toivon, että olisit onnellinen! <3

      Poista
  13. Oikein hyvin ja viisaasti sanottu, että tulisi nauttia enemmän tästä hetkestä, jossa elää. Itse en aina onnistu siihen, mutta olen jo ehkä oppinunut kunnioittamaan todellisuutta ;)
    Jotkut haaveistani ovat jo toteutuneet (ihana mies vieressäni, muutto Suomeen), jotkut touteutuvat lähitulevaisuudessa (naimisiinmeno, oikeus siihen, kiitos eduskunnan marras-/joulukuun äänestykset!) ja joiden haaveiden toteuttamista joudun vielä odottamaan (oma jugend-asunto Helsingistä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin haaveilin nuorena jugend-asunnosta Helsingissä! Jossain vaiheessa se muutti muotoaan hirsitaloksi maalla. Toivottavasti sinun jugendhaaveesi toteutuu! Ja toivottavasti jaksat odottaa naimisiinmenoa vielä pari vuotta. <3

      Poista