Sieluton saapastelija tilittää

Niinhän minä tuossa ennen joulua kirjoitin, että voisin myydä sieluni parista huopalapikkaita. Nyt se sielu on sitten mennyttä. Ja minulla on tyylikkäät jalat.

Se meidän hieno keskustelumme blogimainonnasta päätyikin joidenkin tonttujen (❤) toimesta huopalapikasväen silmiin asti ja minulle tarjottiin lahjaksi (❤)  Arctips-huopalapikkaat. Ihan ilman velvoitetta edes mainita asiasta blogissa. Minulle tuli hiki ja ahdistus, kävin kamppailua itseni kanssa. Mites nyt suu pannaan? Piru toisella olkapäälläni kiljui: "Tätähän sinä toivoit, siinä ne lapikkaat nyt ovat, ota ne, ota ne heti!" ja enkeli toisella olkapäällä yritti piipittää: "Ole parempi ihminen, sano kauniisti kiitos ei. Et ole ansainnut niitä! Pysy puhtaana!"

Ahneus voitti. Enkeli hävisi sodan. Ja Sulo. Olisittepa nähneet Sulon katseen, kun tein päätökseni ja sanoin: "Kyllä kiitos, otan vihreät".

Ja nyt tulevat ne kehut, sillä ei minulla tietenkään ole näistä lapikkaista mitään pahaa sanottavaa, ja toivon sydämestäni, että Arctipsien varsin näkyvä mainoskampanja sosiaalisessa mediassa tehoaa ja kauppa käy. Suomessa kun ei turhan paljon kenkiä enää tehdä ja nämä harvat, jotka yhä sinnittelevät, ansaitsevat tulla toimeen.

Törmäsin näihin lapikkaisiin ensimmäisen kerran muistaakseni toissatalvena Virkkukoukkusessa. Ryntäsin saappaiden kimppuun, sillä tiesin heti kohdanneeni kenkärakkauteni. Villaa! Väriä! Hieno perinteinen malli! Sitten katsoin hintalappua ja laskin lapikkaan pettyneenä käsistäni. Ja menin ostamaan marketista satasella ihan tavalliset, harmaat huopikkaat, koska satasen ja 225 euron välillä on justiinsa niin iso ero, että ulkonäköasioilla ei ole merkitystä.

Mutta onhan siinä tosiasiassa muutakin eroa kuin se, että toinen on harmaa töppönen ja toinen iloisenvärinen, kauniisti muotoiltu innovaatio. Eron paitsi näkee, myös tuntee. Minusta nämä kengät ovat juuri niin ihanat, kuin kuvittelinkin. En siis myynyt blogimainosneitsyyttäni mille tahansa roskalle, vaan hienolle suomalaiselle käsityölle.

Ainoa miinuspuoli näissä ihanuuksissa on se, että joka ikinen kerta, kun katsonkin niitä, tunnen ilkeän piston siellä, missä sieluni ennen sijaitsi.

Nyt minä olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että "blogiyhteistyö" niin, että minun blogini on mainospaikkana, ei todellakaan ole minun juttuni. Tuntuu kuin olisin varastanut nämä lapikkaat. Älytöntä, tiedän. Uskoisin, että tuo tunne katoaa ajan myötä, eivätkä saappaat polttele jalkojani joka askeleella.

Vaikka tässä blogissa ei tulla koskaan "blogiyhteistyöllä" saatuja tuotteita siis näkemään, aihe kiinnostaa minua kovasti, koska olen yrittäjä. Omia riepujani ja tulevia Käsityökortteleita pitää minun kuitenkin mainostaman.

Me kaikkihan olimme aikalailla samoilla linjoilla siinä, että blogimainonta saattaa olla ärsyttävää ja vielä sitä ärsyttävämpää, mitä enemmän sitä on. Vieläkö kuitenkin jaksaisitte paneutua samaan aiheeseen? Faktahan on, että blogikirjoituksen muotoon puetut mainokset ovat tätä päivää ja ne ovat aivan takuulla myös huomispäivää. Fakta on myös se, että niiden ainoa tarkoitus on lisätä yritysten tunnettavuutta ja kasvattaa myyntiä.

Mutta toimivatko ne oikeasti? Mitä mieltä olette? Kun minä kehun sinulle, miten huiput huopalapikkaat minulla on, tilaatko sinä sellaiset itsellesi? Eli suoraan sanottuna kannattiko Töysän kenkätehtaan lähettää minulle ilmaiseksi nämä kalliit, kauniit, ihanat saappaat, joita en ansaitse?

En tietenkään usko, että yksittäinen blogipostaus olisi niin hyvä mainos, että töysäläiset saisivat hurjan tilausryntäyksen. Mutta kun nämä samat jalkineet näkyvät parissakymmenessä blogissa, niin jokohan alkaa tehota?

Toisto on mainonnan peruskivi. Mitä useammin tuote X tunkeutuu verkkokalvoillemme, sitä todennäköisemmin alamme himoita sitä. Esimerkkinä eräs naulakkohökötys ja outo bambilamppu, jotka ovat toistollaan ja muun muassa bloginäkyvyydellään onnistuneet saamaan ihmiset himoamaan ja ostamaan. Joko niitä alkuperäisiä tai ikävä kyllä myös halpoja kopioita.

Minulle itselleni kävi isoäidinneliöiden kanssa niin, että kun niitä alkoi jokunen vuosi sitten vilistä blogeissa, en ymmärtänyt ollenkaan, mikä niissä tunkkaisissa muinaisjäänteissä on yhtäkkiä niin hienoa. Mutta aikaa kului, neliöitä sinkoili ympäri blogistaniaa ja piankohta minäkin jo huomasin niitä virkkaavani. Toistossa on voimaa.

Minulle tulee mieleen kolme yleistä tapaa tehdä "blogiyhteistyötä" ja luoda tuota yrittäjille elintärkeää toistoa.

Ensimmäinen on tämä, että yritys A antaa bloggaajalle B lahjaksi tuotteen, josta B kirjoittaa blogiinsa. Houkuttaako sellaisen tekstin lukeminen sinua ostamaan tuotteen X? Menetkö kauppaan ja ostat tuotteen, koska lempibloggaajasi on kehunut sitä? Vai tuleeko sinulle kademieli? Miksi tuo sai tuotteen X ilmaiseksi ja minun pitää maksaa siitä summa, jolla elätän perheeni kaksi viikkoa? Epäreilua.

Toinen tapa on se, että yritys A antaa bloggaajalle B tuotteen, jonka B arpoo bloginsa lukijoiden kesken. Houkuttaako arvonta sinua menemään kauppaan ja ostamaan itsellesi tuotteen X, jonka joku muu voitti arvonnassa? Vai tuleeko pelkästään ärtymys, sillä ethän sinä näissä arvonnoissa koskaan mitään voita?

Kolmas tapa on se, että yritys A antaa bloggaajalle B alennuskoodin kauppaansa ja B jakelee koodin bloginsa lukijoille. Tartutko tilaisuuteen? Vain nyt, vain sinulle, vain tällä koodilla tämä hieno tuote X kymmenen prosentin alennuksella!

Miten toisto tehoaa sinuun? Mikä noista "blogiyhteistyön" tavoista on sinusta toimivin? Vai olisiko jonku muu tapa parempi ja vähemmän ärsytystä herättävä?

Joko sinusta alkaa sinusta tuntua siltä, että haluaisit palavasti ostaa itsellesi Arctipist? Vai onko vaikutus juuri päinvastainen? Etkö voi enää sietää koko kenkiä?

Entä oletko joskus ostanut jotakin muuta, koska lukemasi blogit ovat huomaamatta luoneet pakottavan tarpeen siihen? Kiurujen yö -tapettia? Sen valkoisen Ikean sohvan? Kansakoulun vanhan opetustaulun? Emalikattilan? Retropulloversion Fairysta tai Felix-ketsupista? Liitutaulumaalia? Tai leivoitko edes macaronseja?