Usein väitetään, että käsityön hinnoittelu on vaikeaa. Minä sanon, että on se ainakin helpompaa kuin graafisen suunnittelun.
Käsityötuotteen kuluttajahinnan voi laskea aika helposti kellottamalla työhön käyttämänsä ajan, laskemalla kuluneet materiaalit, lisäämällä vähän katetta, jolloin saa tukkuhinnan ja sitten kertomalla sen summan kahdella ja lisäämällä vielä arvonlisäveron. Siis noin niinkuin yksinkertaisesti.
Mutta yrittäkääpä keksiä joku kaava, jolla lasketaan logosuunnittelun tai www-sivun kasaamisen hinta. Tai kuvituksen tai kuosin hinta. Tyystin mahdotonta. Kanadalainen mainostoimisto laskutti Stora Enson visuaalisen ilmeen uusimisesta muutaman miljoonan. Millähän laskukaavalla sellaisiin lukemiin mahdetaan päätyä? Ei siinä lasketa logon piirusteluun käytettyä aikaa, vaan mietitään asiakkaan saamaa pitkäaikaista hyötyä logon käytöstä. Mitä suurempi asiakas, sen kalliimpi logo.
Suunnittelutyön hinnoittelussa ei ole mitään konkreettista, mistä napata kiinni. Minä teen niin, että tutkin netistä muiden graafikoiden taksoja ja asettaudun siihen keskivaiheille. Aika hölmöä, tiedän.
Koska hinnoittelu on niin tolkuttoman vaikeaa, onkin ihan helpottavaa tehdä töitä ilmaiseksi. Se vaan on vielä hölmömpää, eikö?
No ei välttämättä.
Olen tässä viimeisen kuukauden ajan käyttänyt vapaa-aikani tekemällä kirjantaittoa. Ilmaiseksi, ihan ilman palkkaa. Kyseessä on kyläyhdistyksen talkoovoimin toimittama teos tämän meidän Rautionkylämme historiasta.
Tyrkyttäydyin ihan itse taittajaorjaksi, sillä minusta kyläyhdistyksen kirjaprojekti on hieno juttu ja minä rakastan taittohommia. Lisäksi minua kiinnostavat kovasti uuden kotiseutuni vaiheet. Halusin jotenkin itsekkäästi myös olla vaikuttamassa kirjan ulkoasuun, sillä liian usein omakustanteiset kotiseutu- tai sukuhistoriat ovat karseita Wordillä kasattuja tekeleitä. Ja taittaessani minä voin kellottaa työni ja saada jotain osviittaa siitä, paljonko kokonaisen kirjan taittamisesta voisi tienata, jos joku joskus haluaisi minulta sellaisen työn tilata. Minä hyödyn ja kyläyhdistys hyötyy. Siis aivan win-win-situation.
Vaikka kirja on paksu teos ja sen taittamiseen kuluu tolkuttomasti aikaa, en oikein malta muuta tehdäkään. Se nimittäin on niin hauskaa! Ja kaikki se, mitä olen taittaessani ehtinyt lueskella, on valtavan mielenkiintoista.
Kun luen noista menneistä ajoista ja katson hienoja, vanhoja valokuvia, muutun hölmön nostalgiseksi. Minusta on niin upeaa lukea aikalaiskuvauksia 30-luvulta, kun kylä alkoi kasvaa paperitehtaan rakentamisen myötä. Koen suuria tunteita lukiessani nuorista puotipuksuista, jäätyvistä juomavesiastioista ja nauloista, joita varastettiin tehdastyömaalta ja joilla naputeltiin oma tölli pystyyn. Minua naurattaa se, että maalaisisäntä myi tiluksensa tonttimaiksi ja unohti piirtää tiet tonteille. Ihailen lottien taidokkaita kampauksia, lasten villatakkeja koulukuvissa, kylän miesten pukuja ja hattuja ja sitä, että naiset osasivat vielä käyttää mekkoja. Hämmästyn, miten tehtaat ja rautatiet on pystytty rakentamaan sen ajan työvälineillä. Kuolaan sekatavarakauppojen hyllyjä, suren evakkojen puolesta ja haltioidun liikenais-Siirin upeasta autosta ja ihailtavasta itsenäisyydestä. Tänään olen saanut valmiiksi sota-ajoista kertovan luvun. "Se oli kovaa aikaa", sanoo yksi kirjaa varten haastatelluista ja minä nyökyttelen näyttöpäätteelleni silmät sumeina.
Nykyinen Rautio on vain varjo entisestä. Täällä on parhaimmillaan ollut melkein 20 liikettä lihakaupasta leipomoon ja urheiluliikkeeseen. Nyt meillä on Siwa ja postilaatikko. Tyhjää parempi tietysti sekin.
Tämän postauksen kuvat minä napsin tänään matkalla uimarannalle. Näissä näkyy se, mitä minä pidän kauniina tämän päivän Rämpsälässä - siis Rautiossa. Pilkahduksia menneestä.
(Syyskuun 18. päivä ja uimakausi jatkuu yhä! Huikeaa!)
25 kommenttia:
Mahtavaa! Jos minua kysyttäisiin avuksi tekemään kirjaa oman kylän historiasta niin olisin heti valmis. Harmi vaan ettei sellainen ole tietääkseni edes suunnitteilla, paksu se kyllä olisi.
Minusta on surullinen huomio, miten moni pieni paikkakunta on vain varjo entisestään. Moni minullekin rakas ja tärkeä paikka. Aina mietin, miksi nykyään pieni on niin vähäpätöistä, ja tärkeää ja tarpeellista vain iso, joka loppujen lopuksi koskee niin harvaa meistä. Kunhan täällä rattaissa pyöritään.
Ihania noi sun kuvas. Ja aikamoinen myyntipuhe, tekis mieli lukee kirja vaikken ees tiiä missä se kylä sijaitsee. Esittele se opus sit ku se julkaistaan. Haluan nähdä minkä näköinen siitä tuli. :-)
Siinä riittää paljon tietojen kaiveluja ja ihmisten muisteluja sekä tapahtumista kirjaamista. Tunnen pintapuolisesti Rautionkylän, jossa nuorena tuli käytyä vierailemassa, sekä sen naapurissa Huhtasenkylässä. Kai Immolan varuskunta on vielä toiminnassa? Muistini mukaan kertoivat vasta sodan jälkeen Imatran erottautuneen Ruokolahden pitäjästä., joten aineistoa historiikkiin riittää.
Paljon oli Imatra kehittynyt ja muuttunut , nyt kesällä siellä ajellessani.
Kiitos myöskin kauniista kuvista ja tekstistä !
On just niin mielenkiintoista lukea paikoista ja ihmisistä silloin ennen. Ja saat tuoda kirjan taittoon ammattilaisen kädenjäljen, hieno homma ja iso kädenojennus, vaikka olisikin sinusta mukavaa hommaa.
Mikä ihme tuossa menneessä ajassa sykähdyttää niin paljon? Ainakin se, että kadehdin yksinkertaisuutta, jopa ihmisten.
Pane vireille. :D
Niin se menee, ja se on surullista. Minusta olisi ihanaa, että liha haettaisiin lihakaupasta, leipä leipomosta ja maito sekatavarakaupasta, ja ne kaikki olisivat tuossa ihan hollilla. Utopiaa nykyään.
Esittelenhän minä. :)
Varuskunta toimii. Harvasepäivä säikähtelen, kun lasit helisee talossa, kun siellä paukutellaan jollain tykeillä. :D
Piti oikein kirjan sivulta tarkistaa, milloin siirryimme osaksi Imatraa ja se oli tosiaan vuonna 1948.
No sanopa se! Ei tästä ole kuin ehkä viikko, kun pidin Sulolle esitelmää siitä, miten tämän kirjan tekstit ovat saaneet minut ajattelemaan, miten paljon onnellisempia ihmiset mahtoivat olla, kun elämä oli yksinkertaista. Yksinkertaisella tarkoitan sitä, että jos satuit syntymään suutarin lapseksi, sinusta tuli suutari ja jos synnyit maalaistaloon, sinusta tuli viljelijä. Nykyisin kun koko maailma on auki ja kaikkien pitää niin kauheasti etsiä itseään ja kehittyä ihmisenä ja sieluna ja ties mitä, niin eikö sellainen mahdollisuuksien vyöry loppupeleissä aiheuta vain epäonnellisuutta? Vai eikö? En tiedä. Pula-ajan eläneet olisivat takuulla toista mieltä.
Hyvä. Oikein hyvä. Saattaa olla, että joudun tutustumaan opukseen!
:)
No juu, hinnoittelu on täälläkin tuskaa. Silloin kun oman yritykseni aloitin, mistään en löytänyt edes osviittaa siihen, paljonko esim. logo voi maksaa. Tuntui, että mainostoimistohinnoittelu oli valtakunnansalaisuuksiakin tarkemmin vartioitu. Mutta tässäpä vaan mennään - ja taisi tulla kuusi vuotta täyteen tuossa elokuun alussa ja senkin unohdin, edes kakkukahveja en muistanut itselleni tarjota, hitsit!
Hitsit, hyvä syy kakutteluun ja missasit! :)
Vielä mainostoimistojen hinnoittelua suurempia salaisuuksia ovat kankaiden valmistajat ja painot. Käsityöläiset pitävät niistä tiedoista niin tiukasti suunsa supussa, että se on jo vähän huvittavaa.
Oon kyllä ihan samanlainen menneisyyden vanki! Hirveällä kaiholla ajattelen aikoja, joista minulla ei oikeasti ole mitään kokemusta, mutta ainakin sen tiedän kuvien ja esineiden perusteella, että rumia turhakkeita ei ennen vanhaan ollut. Se kai niissä menneissä vuosikymmenissä kiehtoo eniten, visuaalinen maailma, ei se elo liene niin kaksista ollut, kovaa työntekoa vaan useimmilla.
Mulla on niin mukavia yrittäjäkavereita, että voidaan puhua suunnittelutyön hinnoista ihan numeroilla, auttoi kovasti alussa. Pienemmät työt hinnoittelen niin, että mietin montako tuntia mulla hommaan menee ja sen itse itselleni määrittelemäni suunnittelijan tuntipalkan mukaan teen sitten tarjouksen. Käsityöläisen tuntipalkkahan on aivan eri maailmasta, valitettavasti...
Onneksi aika iso osa hommista sujuu ihan tuntihinnoittelullakin, varsinkin kun on joku vakiasiakas. Mutta sitten justiinsa nämä logosuunnittelut ovat ihan ufohinnoittelua. Ja "saanko tarjouksen www-sivuston suunnittelusta?" Ihan mahdotonta keksiä etukäteen, paljonko johonkin menee aikaa, ja kuinka paljon sitä sitten loppujen lopuksi vielä veivataan sen asiakkaan kanssa eiku näin, eiku sittenkin näin. :)
Sinäpä sen puit sanoiksi: se on varmasti juuri se menneisyyden visuaalinen maailma, joka luo ihailtavan tunnelman. Kaikki oli niin kaunista. Talot, vaatteet, huonekalut, astiat. Mitään rumaa ei ollut missään.
Kyllähän tää yrittäminen on välillä sellaista musta tuntuu hommaa. Joskus tuntee tienaavansa oikein hyvinkin ja välillä tulee takkiin niin että tuntuu. Mutta meillä on se yrittäjän vapaus, jota ei voi hinnoitella :)
Hyvä idea, mutta vaikka täällä on asuttu jo 8 vuotta, olemme silti vielä niitä muuttajia, ulkopuolisia. On ne perpeet joiden suvut on asuneet täällä kylällä 500 vuotta ja sitten me muuttajat :D
Olen todella ilahtunut projektistasi! Muistelen itsekin (parhaillaan
jopa kirjallisesti) vuosiani Imatran kauppalassa kauan, kauan sitten.
Vinkki, vinkki: suosittelen automatkaa Rautionkylästä Immolan ja Huhtasenkylän kautta Rautjärven pikkukylille. Mainittua tietä käyttivät aikoinaan Savonlinnan ja Joensuun kaupunkeihin suunnistaneet linja-autotkin! Ukkini, aiempi kannakselaisyrittäjä, löysi Immolanjärven rannalta "Tuulensuu"-nimisen matkustajakodin, jonka pihamaalta ovat varhaisimmat kesämuistoni.
Kyseinen tie oli osa "Runon ja Rajan" matkailureittiä 70-luvulla, mutta nähtävyyksistä kertova viitoitus lienee nykyään lahonnut tien varteen. Silti tätä reittiä suosittelen varsinkin kesäajan päiväretkeä varten - entisajan maalaistunnelma on taattu. Ja matkan huipentaa Rautjärven aseman läheisyydessä sijaitseva, maamme suurin lähde...
Valotatko tätä hiukan lisää? Voi olla, että olet jopa joskus tästä jotain puhunut, mutta minulta on mennyt ohi. Miksi valmistajista ja painajista ollaan hissukseen? Mielenkiintoista.
En oikein tiedä, miksi. Kai sitä kilpailua pelätään jotenkin niin neuroottisesti. Vaikka minun mielestäni jokaisella on oma tyylinsä kuosisuunnittelussa, eivätkä uudet pienet nettikangaskaupat mitenkään söisi muiden asiakkaita. Olen myös kuullut sellaisen selityksen, että jos niitä tehtaiden nimiä kerrottaisiin toisille, niin sitten tehtaissa olisi ihan kauhean pitkät jonot ja vanhat asiakkaat eivät enää saisi kankaitaan sieltä. Hmmm.... aika paskoja tehtaita sellaiset jotka eivät lisää kapasitettiaan kysynnän kasvaessa...
T'ämä on hyvin outo aihe, sillä tuolla meidän jkäsityöyrittäjien keskusteluryhmässähän jaetaan tietoa ja vinkkejä IHAN KAIKESTA, mutta auta armias, jos joku onneton erehtyy kysymään, missä voisi painattaa kangasta, niin kyllä se aihe joko vaietaan kuoliaaksi tai sitten todetaan hymiölauman kera, että nämä taitavat olla niitä ammattisalaisuuksia.
Eli museotietä, niinkö? Se onkin oikein kiva maalaistie ja museotiepäivä vasta kiva onkin! Siitä postasinkin tuossa elokuun alussa.
Rautjärven aseman lähde on minulle vieras. Pitääpä siellä käydä joskus!
Laikon lähde löytyy matkailukartalta:
http://palvelut.ekarjala.fi/index.php?option=com_nature&task=view_map
Lähde on hyvin antoisa, ja sitä käytettiin käsittääkseni aaikoinaan höyryvetureiden "tankkaukseen".
Kiitos!
Niin osuvasti sanottua, teiltä molemmilta. Minäkin kaipaan yksinkertaista elämää. Meinaa välillä järki lähteä, kun on joka asiassa niin paljon mistä valita, mutta mieli sellanen ettei se osaa päättää kahden asiankaan välillä...
Lähetä kommentti