Maalin poistaminen vanhojen ikkunoiden metalliosista

Otsikko on tällä kertaa noin mielikuvitukseton ja informatiivinen, koska ajattelin ennen kaikkea hakukoneystävällisyyttä. Nyt nimittäin tulee varmasti toimiva vaihe vaiheelta -ohje maalien poistamiseen.

Ensin irrotetaan kaikki metalliosat pokista ja karmeista. 

Minä pärjäsin varsin yksinkertaisilla työkaluilla: kas tässä vasara, kaksi vanhaa ruuvimeisseliä ja yksi huonokuntoinen, pienikärkinen ruuvimeisseli. Vasaralla ja kehnolla meisselillä naputtelin ruuvien kannat esiin maalin alta ja urat puhtaiksi kitistä ja maalista. 

Koska vanhoissa ruuveissa on huomattavasti nykyruuveja kapeammat urat, niiden ruuvaamiseen tarvitaan aikansa mukaiset meisselit. Meillä onneksi on kaksi hyvin vanhaa meisseliä, joiden kärki on kovin ohut. Näillä metalliosat irtosivat varsin helposti. (Vaikkakin hitaasti. Yhteen pokaan mahtuu uskomattomat määrät rautaa.)

Sitten hain rautakaupasta raetta, jota käytetään viemärien avaamiseen. Tästä aineesta luin aamulla rintamamiestalofoorumilta ja päätin heti testata sen toimivuuden.

Minä käytin K-Raudan omaa merkkiä. Määristä ja suhteista minulla ei ollut mitään tajua, joten etenin mutumeiningillä. Ripsuttelin rakeita pesuvadin pohjalle ja kaadoin päälle melkein puoli ämpärillistä kuumaa vettä. Sekoittelin hiukan, jotta rakeet liukenivat.

Ja sitten upotin veteen kaikki maalipintaiset rautaosat. Messinkisiä ripoja tähän myrkkyyn ei saa upottaa, vaan pelkkää rautaa. Ja suojakäsineet on oltava! Kyseessä on syövyttävä aine, jonka hengittäminenkään ei ole suotavaa.

Tässä vaiheessa mykistyin. Heti alkoi tapahtua! Maali liukeni metallin pinnalta aivan saman tien. Vesi muuttui karmeaksi keltaiseksi mönjäksi. Koska minulla oli muuta tekemistä, jätin kaikki sikseen muutamaksi tunniksi, vaikka näytti siltä, että vaikutusajassa olikin kyse minuuteista, eikä tunneista.

Illan tullen aloin nostella kappaleita keltaisesta vellistä ylös. Pelkkä huuhtelu riitti ja osat olivat kuin uusia! Ei maalinrippeitä missään! Käsittämättömän helppoa! Ja halpaa! Ja nopeaa! Olin aivan liekeissä.

Seuraavaksi on testausvuorossa ruosteiden irrottaminen sitruunahapolla. Jatkan raporttia, kunhan koetulokset valmistuvat.

Kiva kokemus

Eilen meillä kävi valokuvaava sisustustoimittaja. Vierailusta jäi hyvä mieli. En tiedä, johtuuko se siitä, että meillä alkaa olla jo kokemusta jutunkohteena olemisesta vai siitä, että nämä toimittajat ovat joka kerta aina vaan miellyttävämpiä ihmisiä, joiden kanssa on hirmuisen helppoa olla. Keväällä käynyt MeNaisten toimittaja ja tämä eilinen nainen työskentelivät molemmat niin, että päivä kului mukavasti rupatellen ja nauraen. Jäykkä kysymys-vastaus-asetelma puuttui, ja se sopii minulle ainakin mainiosti.

Asiaa auttoi varmasti sekin, etten stressannut kuvaamista ollenkaan. En puunannut kotia, en pessyt mattoja, en järjestellyt hyllyjä edustavammiksi, en stailannut asetelmia pöydille. Imuria sentään taluttelin jokaisessa huoneessa. Ja toimiston seinän maalaaminen oli ainoa remppahomma, jonka suoritin tätä varten. Ajattelin, että nyt mennään sellaisena kuin olemme; kotimme on asumista varten, eikä kulissi.

Tämä toimittaja oli myös niin ihana, ettei hän tuonut mukanaan rekvisiittaa, ei siirrellyt tieltään meidän "rumia" huonekalujamme eikä todennut aikovansa photoshopata valaisimia pois tai muuta sellaista. Oma koti on minulle niin herkkä kohta, että puolikaskin kritiikki tai arvosteleva lausahdus olisi liikaa.

Hän myös ilahdutti minua kertomalla, että valkoisista kodeista kertovat jutut eivät enää mene lehdille kaupaksi, vaan nyt on alkanut värien aika! Lopultakin! Pian meidän kotimme seilaa siis trendikkyyden aallonharjalla!

Nyt on kyllä vähän hankalaa odottaa kuvien näkemistä kokonainen vuosi, sillä kyseisen naisen ottamat kuvat ovat yleensä niin upeita, etten minä millään malta odottaa sitä, miltä hän saa meidän kotimme näyttämään. Päiväkin oli ihan mahdottoman synkkä ja pilvinen, ja kotimme kovin pimeä. On kiinnostavaa nähdä, miten ammattilainen onnistuu sellaisissa olosuhteissa.

Synkästä ja pilvisestä puheen ollen, tottakai säätiedotus lupaa ensi viikoksi 24 astetta ja aurinkoa. Tottakai siksi, että minä vietän seuraavat 2 viikkoa "kesätöissä" ystäväni valokuvausliikkeessä. Sisätiloissa, tietokoneen ääressä.

Täydellinen teepannu ja täydellinen asiakas

Olen keräillyt kesäkeittiön astiastoa pikkuhiljaa, ja kaiken pohjana ovat olleet vanhat puolalaiset ruusuposliinikupit. Nuo kupit ovat kuitenkin niin mitättömän pieniä, että teenjuojalle tulee hankaluuksia. Teetä pitäisi hauduttaa kerrallaan isompi määrä, varsinkin jos juojia on enemmän. Niinpä olen yrittänyt tutkia kirpputoreja sillä silmällä, josko löytäisin ruusuposliinisen teepannun. En ole löytänyt. Tai jos olen, ne ovat olleet liian kallista Arabiaa tai liian pieniä eli hyödyttömiä. Markettien valikoima taas on ollut liian arkista tai modernia.

Mutta eilen kohtasin täydellisen teepannun. Aivan överisöpön, ison ja ruusuisen pannun, joka oli suorastaan hinkumassa kesäkeittiöni kruunuksi. Se oli juuri niin satumainen, kuin leikkimökkimäiseen kesäkeittiööni kuuluisikin. Kurkistus pohjaan ja pettymys: liian kallis.

Mutta eipä mennyt kuin hetki, niin teepannu tupattiin syliini. Synttärilahja kuulemma. (Kiitos, R+R!) 

Näitä muuten saa Imatran ihanasta Virkkukoukkusesta.

Seuraavaksi jahtaan tarjoiluastioita ja ruusuvartisia teelusikoita.

Tässä samalla haluan näyttää teille Ruokolahden Ensihoidon www-sivut, jotka vastikään sain valmiiksi.  Koulunkäynnin opit alkavat olla hanskassa ja pystyn jo tekemään nettisivuja oikeille asiakkaille. Vielä on toki paljon opittavaa, mutta perussivujen loihtiminen onnistuu jo mainiosti.

Ruokolahden lanssarit olivat vieläpä jokaisen graafikon unelma-asiakkkaita, sillä he antoivat minulle täysin vapaat kädet ulkoasun suhteen! Sellainen asiakas tulee vastaan äärimmäisen harvoin. Siksi tämä työ oli yksi mukavimmista, mitä olen koskaan tehnyt. Kaikki kuvat sivustolla olen minä kuvannut, lukuunottamatta kuvagallerioiden kuvia.

Juhannussavottaa

Saimme kesäkuun ainoat todelliset kesäpäivät sopivasti juhannusaatoksi ja -päiväksi ja kylläpä minä olin tyytyväinen. Sain nimittäin tehtyä pihatöitä aivan mahdottomasti. Minulla riittää energiaa, kun aurinko paistaa. Aurinko piti huolen myös siitä, että hyttysarmeija pysyi poteroissaan.

Raivasin kaikki oksat suuresta koivusta, joka keväällä kaadettiin. Toukokokuussa en kyennyt menemään risukkoon huimien siitepölyjen takia, ja sen jälkeen hyttyset ja sateet ovat pitäneet minut sieltä poissa. Mutta nyt lopultakin sain homman hoidettua. Seuraavaksi pääsen sirkkelöimään koukeroiset, painavat oksat. Sulon hommaksi jää se vaikein eli tarttua moottorisahaan ja panna paksu runko palasiksi.

Välillä kävin radan varressa vilvoittelemassa. Kylmä pohjoistuuli veti ihon kananlihalle ja haihdutti hien nopeasti.

Tarkastelin samalla hiukan huolissani lähestyvää lupiinimerta. Meidän tontille jos joku noista eksyy, siltä on niskat nurin saman tien. Olen yrittänyt vahtia myös tontin reunamia ja käydä katkomassa kukat ennen siemennysaikaa. Mutta radan puolella lupiineja on jo hirmuisesti. Taidan taistella tuulimyllyjä vastaan.

Ikävöin kesää

Kesä tarkoittaa sitä, että koulujen päättyessä riisutaan sukat ja kengät jaloista, ja ne puetaan takaisin jalkoihin vasta elokuun puolivälissä, kun on taas aika mennä kouluun. Kesä tarkoittaa vappuna alkavaa uimakautta, jokapäiväistä uintireissua, ruskettunutta ja auringolta tuoksuvaa ihoa ja mustia varpaita. Kesä tarkoittaa sitä, että jäätelö sulaa nopeammin, kuin sen ehtii syödä. Kesä tarkoittaa kevyitä mekkoja, paljaita olkapäitä ja koko päivää bikineissä. Kesä tarkoittaa polttavaa asfalttia, huumaavan kuumaa rantahiekkaa ja kallioita, jotka hehkuvat lämpöä vielä iltamyöhällä. Kesä tarkoittaa ukkoskuuroja ja lämpimän sateen alla juoksemista.

Kesä ei tarkoita villasukkia, huppareita ja valkoista olmi-ihoa. Kesä ei tarkoita pönttöuunien lämmittämistä. Kesä ei tarkoita viltin alla pihakeinussa istumista. Kesä ei tarkoita kylmää sadetta ja luitakohmettavaa tuulta. Kesä ei tarkoita palelemista ja kylmää maata. Eihän?

Tai sitten tarkoittaa nykyään. Tämä oli kymmenes peräkkäinen kylmä kesäkuu. On aika uskoa, etteivät nämä kesäkuut ole enää satunnaisia poikkeuksia, vaan pysyvä asiantila. On aika oppia katsomaan kesää toisin. Talvivaatteita ei kannata edes viedä vinttiin yhden kuukauden mittaisen kesän takia.

Olen saanut nauttia kunnollisesta kesästä viimeksi joskus opiskeluaikoina. Sen jälkeen muutin Ouluun vuonna 1998. Siellähän ei kesä luonnollisesti mikään kesä olekaan. Vihasin pohjoisen koleaa keliä, kun yritin maata rannalla auringossa, vaikka lämpöä oli vain 15 astetta. Vihasin sitä, että polkupyörällä ajaessa piti olla sormikkaat kädessä ja korvaläpät korvilla, vaikka elettiin kesäkuun puoliväliä. Kaipasin Etelä-Suomeen joka solullani.

Keväällä 2002 minä jätin Oulun taakseni. Se kesä oli kuuma ja aurinkoinen. Olisin varmasti nauttinut siitä, jollei elämääni olisi varjostanut huoli siitä, että sopivaa mummonmökkiä ei meinannut löytyä millään. Asuin koko kesän vanhempieni luona ja se oli melko masentavaa. Elokuussa lopulta löysin kodin Orivedeltä, ja huomasin viimein nauttia kesän helteistä uuden, ihanan kotini pihalla.

Mutta sitten ne alkoivat, karmeat kesäkuut. Joka ikinen vuosi kesäkuu on sen jälkeen ollut sateinen ja kylmä. Kesäinen lämpö on saapunut vasta heinäkuussa ja kaikonnut elokuun puolivälin jälkeen. Kesät ovat kutistuneet olemattoman lyhyiksi.

Osaisinpa olla välittämättä siitä.

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa

Tämä kuvahan se pitää tänään jokaisessa blogissa olla. Vähän tiukille meni, saanko ollenkaan kuvaa juhannusruususta, mutta yksi kukka kerkesi kuitenkin aueta. Nuppuja on vielä kymmenittäin. Viime kesänä tämä ei tainnut kukkia lainkaan. Ruusu on varmaankin tykännyt erinomaisen hyvää siitä, että vieressä kasvanut hillitön koivu kaadettiin keväällä.

Minun juhannukseni on kulunut polttopuita kärrätessä ja risusavotassa riehuessa. Sulo puolestaan lähti töihin paikkailemaan humalaisten haavoja.

Rauhallista ja kaunista keskikesän juhlaa teille kaikille!

Tänään toimistossa

Aurinko paistaa taas meilläkin! Tohtisinko vielä toivoa lämpöäkin? Sitä odotellessa esittelen toimiston nykyasussaan. Lippuluukku erottuu nyt valtavan kauniisti seinästä ja sen hienot yksityiskohdat osuvat paremmin silmään.

Kolme seinää on nyt valmiina. Pinnaltaan rupsahtanut muuri jakaa jopa minun mielipiteeni; välillä se on minusta niin ihana, ettei sille kuulukaan tehdä mitään, mutta välillä se näyttää vain karmealta ja se pitäisi ehdottomasti siloitella. Tuskin aivan lähitulevaisuudessa kuitenkaan.

Kävimme viikonloppuna kyläreissulla Haminassa ja Kotkassa, ja sieltä löysin kirpputorilta ihanan villapeiton. Se on suuri, moitteettomassa kunnossa, täyttä villaa ja kotimainen, ja sopii väreiltään ihanasti toimistoon. Ja maksoi vain 3,50 euroa! Samassa pöydässä oli kolme vastaavanlaista villapeittoa yhtä halvalla hinnalla, ja minä olin pyörtyä. Miksi näillä on tällainen hinta? Eikö myyjä ymmärrä peittojensa arvoa? Mutta sitten huomasin, miten hullua on ajatella noin. Kirpputorien hintataso on nykyisin niin älytön, että sen kerran, kun joku myy oikeasti halvalla hyvää tavaraa, siihen ei osaa suhtautua enää mitenkään. Kiitos sille, joka tämän peiton pani myyntiin. Uskon, että ne muutkin peitot löytävät vielä uuden, onnellisen omistajan.

Toimiston värimaailma noudattaa nyt seuraavaa kaavaa: seinät tumman violetit, lattia harmaa, ovet ja ikkunat valkoiset. Kalustus ja tekstiilit ovat valkoisia, kirkkaan keltaisia, pinkkejä tai punaisia.

Ja sitten on vielä tämä yksi seinä, joka tulee muuttumaan. Uskon vakaasti, että kun aika on oikea, eteeni tulee juuri täydellinen tapetti juuri täydellisellä hinnalla. Sitä ennen en hoppuile.

Lippuluukun uusi ilme

On ollut niin surkeita kelejä, että minäkin olen malttanut pysyä sisällä ja tehdä vähän remonttihommia pitkästä aikaa. Toimiston violetiksimaalausprojekti on ollut vaiheessa nyt melkein kolme kuukautta. Seinä, jolla sijaitsee lippuluukku, on odottanut käsittelyä, mutta minua ei ole lainkaan huvittanut käydä sen kimppuun.

Ensinnäkin siksi, että maitomaalin pehmittämät tapettikerrokset on pitänyt poistaa kokonaan (ankeaa hommaa) ja odottamassa oleva maali on sitä karmeaa kokkaremaalia, joka pitäisi ensin siivilöidä (jos et muista, niin katso tästä).

Nyt kuitenkin sain kannustimen ryhtyä töihin, sillä ensi viikolla tänne tulee taas toimittaja tekemään juttua.

Kyse on tällä kertaa sisustuslehdestä, mutta jutusta ei kait ole tulossa varsinainen sisustusjuttu, vaan enemmän elämäntapajuttu asemalla asumisesta. No, oli kumpi tahansa, niin minusta meidän lippuluukkumme kuuluu olla siinä mukana. Se on aarteemme ja ylpeytemme, sisustuksemme olennainen erikoisuus ja asemalla asumisen kaunis symboli.

Siispä minä olen nyt riipinyt keltaiseksi maalaamani vanhat tapetit irti, ostanut kierrätyskeskuksesta parin euron tapettirullan, jolla päällystin seinän, siivilöinyt klimppimaalini ja maalannut sillä tapettien päälle.

Oikeaoppisesti olisi tietysti pitänyt poistaa aaltoileva pinkopahvikin ja laittaa uusi sileä pahvi tilalle, mutta minäpäs en halunnut. Meillä on pinkopahveja vain tässä seinässä ja työhuoneessa, ja minä rakastan niitä. Kaikkine kumpuineen.

Nyt kaikki on valmista ja sadepilvet saisivat siirtyä pois päältämme. Otan lisää kuvia sitten, kun ilmat paranevat ja täällä näkee taas eteensä.

Tuhottua ja säilytettyä

Imatrankoskella, melko lähellä koskea ja Valtionhotellia on ollut aikoinaan todella komea asemarakennus (klikkaa). Vaikka tienoon muut asemat ovat hyvin pelkistettyjä, "asemien rintamamiestaloja", on Imatrankosken vanha asema ollut koristeellinen ja hyvin upea. Se rakennettiinkin jo 1800-luvun puolella. Yllätys ei taida olla kenellekään se, että kaunis, arvokas asema purettiin vuonna 1974.

Vanhaa rakennuskantaa onneksi on säilynyt aseman liepeillä. Imatran steinerpäiväkoti toimii tässä kauniissa talossa, mutta en tiedä, onko se ollut koskaan rautateiden käytössä. Olisipa kaikilla päiväkodeilla yhtä hienot puitteet.

Hienojen lehtipuiden reunustaman tien varrella on kolme rautatieläisten asuinrakennusta. Senaattikiinteistöt myi ne Imatran kaupungille ja ilmeisesti kaikissa asuu vuokralaisia.

Haluatteko tietää, millaiselle asemalle nykypäivän junamatkailijat saapuvat, kun he matkustavat Imatralle? Mitään näin idyllistä ei kannata odottaa!

Imatran keskusasema on ruma möhkäle Vuoksen rannalla. Tämä näkymä kohtaa myös bussimatkailijoita, jotka saapuvat kaupunkiimme. En osaa sanoa, milloin rakennus on loihdittu pystyyn, tai kuka onneton sen on suunnitellut, mutta en oikeastaan välitäkään tietää.

Imatran asema on monessa mielessä hitusen erikoinen ja aiheutti minullekin tenkkapoon toisensa perään, kun ensimmäisen kerran tänne junalla tulin.

Junat pysähtyvät sillalle, joka ylittää nelikaistaisen tien. Minä en ymmärtänyt, että on aika poistua vaunusta, sillä ikkunasta näin, että olemme jollakin sillalla, emmekä asemapihalla. Vasta kun tajusin ihmisten todella menevän ulos asti junasta, ymmärsin itsekin syöksyä pystyyn.

Kun lähdin taapertamaan matkustajien perässä, koin seuraavan järkytyksen. Aseman ovesta mentiin sisälle ja jatkettiinkin portaita pitkin matkaa alaspäin! Junalaituri sijaitsikin asemalta katsoen toisessa kerroksessa.

Raiteita tällä kaupunkimme ainoalla asemalla on kokonaista yksi kappaletta. Minusta on huvittavaa, että siitä huolimatta kovaäänisistä kuulutetaan junan saapuvan raiteelle yksi. Radalla kasvaa jos jonkinlaista kukkasta, eikä siitä heti arvaisi, että junia kulkee joka päivä vaikka kuinka paljon molempiin suuntiin.

Kaksiraiteinen rautatie on kyllä suunnitteilla tällekin kohdalle.

Imatran nykyisten rajojen sisäpuolelle on aikoinaan mahtunut melkoinen määrä asemia. Yksi niistä sijaitsee Vuoksenniskalla. Paikkakuntalaisena Sulo on oppinut nimittämään tätä Rönkän asemaksi, mutta Vuoksenniskaksi se muuttui virallisesti jo sotien jälkeen. Tämän seudun lukuistenasemien nimet ovat vaihtuneet niin tiuhaan, että ei ole mikään ihme, että alkuperäiset nimet pysyvät paikkakuntalaisten suussa vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Vuoksenniskan aseman nimellä Senaattikiinteistötkin tätä asemaa myi jokin aika sitten. Ilmeisesti ostajakin löytyi, mutta mikään ei ole aseman suhteen näyttänyt muuttuneen kaupanteon jälkeen.

Ikkunat on yhä peitetty levyillä, ulkorakennuksen katto on yhä luhistunut ja sauna yhä vandaalien tuhoama. Ja villiintyneellä pihalla istuu AINA vähintään yksi humaltunut aikamies. Niin nytkin, kun kävin aseman kuvaamassa. Portailla virvokkeitaan nauttivat "Make ja Tomi", jotka kertoivat, että eilen oli "rakennusmiehiä" käynyt taloa katselemassa. Jäimme arvailemaan aseman tulevaa kohtaloa. Mahtaneeko jäädä varastoksi, vai tuleeko siihen asukkaita tai yritystoimintaa, vai siirretäänkö vankka hirsikehikko jonnekin muualle. Suojelua ei tälläkään asemalla ole, joten päätösvalta on omistajalla.

Retki rauhaan

Ajattelin, että voisin aina silloin tällöin esitellä lyhyesti muitakin asemarakennuksia. Tänään vuorossa on Rauhan asema, joka sijaitsee Lappeenrannan puolella.

Asema oli myynnissä, kun Ratahallintokeskus luovutti asemiaan Senaattikiinteistöille myytäväksi. Jostain syystä RHK kuitenkin päätti vetää Rauhan takaisin itselleen, eikä se siis koskaan saanut uutta, rakastavaa omistajaa.

Niinpä Rauha seisoo nyt omassa rauhassaan, tyhjillään ja toimettomana odottaen rapistumistaan.

Ulkoapäin se on lähes identtinen meidän Immolamme kanssa. Sekin on Thure Hellströmin suunnittelema. Näkyvin ero on katon harjan jyrkkyys. Meidän kattomme on aika paljon loivempi. Sisään pääsimme kurkistelemaan ikkunoiden läpi, ja havaitsimme, että huonejakoa on muutettu lastulevyseinin. Vanha lipunmyyntiluukku on sentään tallessa, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys 60-70-luvun asemanraiskausbuumin vuoksi.

Ulkorakennukset ovat aivan samat kuin meilläkin, mutta niissäkin tuo katon jyrkkyys mukailee talon harjaa. Rakennukset ovat tyhjillään, mutta varsin hyvässä kunnossa. Osittain paljon paremmassa kunnossa kuin meidän vastaavat rakennuksemme.

Muutaman kilometrin päässä Rauhan vanhasta asemasta sijaitsee Karjalan Portti -niminen yritys. Siellä on ilmeisesti majoitus- ja ravintolatoimintaakin, mutta lisäksi automuseo, huonekalumyyntiä, käsityömyyntiä ja kahvila.

Karjalan Portti koostuu useasta komeasta ja mahdottoman kruusatusta rakennuksesta. Niistä tulee mieleen tosiaan karjalainen rakennustapa, ja ne ovat hyvin poikkeukselliset meidän seutujemme yksinkertaiseen talokantaan nähden.

Ihan heti ei tulisi mieleen, että tämäkin talo on ollut rautatieasema. Ihan samanlainen Thure Hellströmin piirtelemä simppeli asema, kuin meidän Immolamme, tai äsken esittelemäni Rauha.

Kyseessä on kuulemma Imatran Tainionkosken asema (tai Asemäen asema, en oikein ole saanut selvyyttä oikeasta nimityksestä saati sitten alkuperäisestä sijainnista), joka on siirretty nykyiselle paikalleen ja kuorrutettu piparkakkutaloksi.

Jos sitä katsoo niin, että mielessään riisuu sen kaikesta koristelusta, parvekkeista, pylväistä, kaiteista ja pitseistä, niin kyllähän sieltä tutut linjat voi tunnistaa.

Hinnoista ja harmaasta taloudesta

Pellavasydämen Mervi kirjoitti ansiokkaasti käsityön hinnoittelusta omassa blogissaan ja minun tekee myös mieleni tarttua asiaan, sillä onhan se teema, josta ei koskaan voi puhua liikaa.

Viime päivinä olen kiikuttanut verkkokauppaani tulleita tilauksia postiin riemastuttavan suuria määriä. Syynä tähän on juuri verkkokauppaan laittamieni kakkoslaatuisten tiskirättien vetovoima. Kun laitan puotiin kakkoslaatuisten riepujen erän, myyntikäyrässä tapahtuu huikea piikki.

Mutta minusta on ihan oikeasti hiukan noloa myydä kakkoslaatua. Minun kuuluisi myydä pelkkää priimaa, sillä surkeasti saumuroidun tai suttuisesti painetun rätin lähettäminen maailmalle on erittäin huonoa mainosta. Mutta silti minä myyn kakkoslaatuista, sillä minä tarvitsen rahaa ja asiakkaat haluavat kakkoslaatua.

Miksi asiakkaat sitten niin mielellään ostavat sekundaa? Syy on tietysti hinnassa. Susannan Työhuoneen tiskirätit ovat mainioita, mutta kyllähän ne aika tyyriitä ovat, eikö vaan? Kahdeksan euroa pienestä kangaspalasta on melko paljon - varsinkin, jos bamburiepu ja sen käyttöominaisuudet eivät ole ennestään tuttuja juttuja. Ostaisin itsekin niitä kakkoslaatuisia, jos olisin oma asiakkaani!

Painiskelen jatkuvasti tiskirättien hintaongelman kanssa. Minä niin mielelläni myisin niitä edullisemmalla hinnalla. Mutta mistä sitä hintaa enää voisi nipistää? Nyt minulle jää 3-4 euroa katetta jokaisesta rievusta, jonka myyn verkkokaupassani. Jälleenmyyjän myymästä rievusta minä saan kokonaisen euron. Tästä voitte nopeasti päätellä, ettei minulla ole hinnoittelu hanskassa. Katteen olisi oltava paljon suurempi. Jälleenmyyjille tukkuhinnalla myymisen kuuluisi olla kannattavaa toimintaa. Mutta missä menee tiskirätin hinnan kipuraja? Kahdeksassa eurossa, voin sanoa kokemuksesta.

Käsityö on hidasta hommaa ja tuotantomäärät pieniä. Siksi käsintehdyn tuotteen hinta on korkeampi kuin teollisen tuotteen. Niin kauan kuin on olemassa teollista massatuotantoa, me käsityöläiset emme ole kilpailukykyisiä. Meihin kannattaisi silti satsata. Mehän työllistämme itse itsemme. Me olemme yhteiskunnalle edullisia torppareita (ks. Hesarin pääkirjoitus tästä linkistä).

Valtiolla olisi mahdollisuus parantaa meidän kilpailukykyämme massatuotantoon verrattuna laskemalla tuntuvasti käsityön arvonlisäveroa. Taideteosten alv on 9%, mutta käsityötuotteen alv on 23%. Korjausompelun alv oli myös 9 %, mutta sekin nostettiin vastikään tuohon yleiseen 23 prosenttiin. Olisi pitänyt toimia juuri päinvastoin ja laajentaa alennettua arvonlisäveroa koskemaan myös muuta käsityötä.

Kun selailen muiden käsityöläisten verkkokauppoja tai katselen myyntitapahtumissa kojujen antia, osaan jo aika hyvin arvioida, kenellä on katteet kohdallaan ja kuka myy alihintaan. Alihinnoiteltujen tuotteiden myyjiltä tekisi mieli kysellä, mikä on heidän salaisuutensa. Voititko lotossa ja teet tätä vain ilahduttaaksesi köyhiä, joilla ei ole varaa ostaa kallista käsityötä? Vai teetkös sittenkin pimeää työtä?

Yrittäjä, joka ei osaa hinnoitella tuotteitaan oikein, toteaa ennen pitkää, ettei yrittäminen kannata. Silloin hän joko opettelee hinnoittelemaan kunnolla tai lopettaa hommat. Pieniä yrityksiä ilmestyy ja katoaa jatkuvasti. Miten meidät pienet yrittäjät saisi pärjäämään paremmin? Siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta.

Yksi syy siihen, että käsityö tuntuu liian kalliilta, on se, että olemme paitsi tottuneita halpamarkettien valikoimaan, me myös ostamme harrastelijoilta, jotka myyvät käsityötä halvalla. Myyjäisissä saattaa olla kaupan villasukat, jotka maksavat 50 euroa. Yrittäjä siis osaa laskea; hinnoittelu on kunnossa. Siitä hinnasta hän pystyy maksamaan alvin, tuloveron, materiaalit ja muut kustannukset ja saattaapa hän saada vähän palkkaakin. Asiakas katsoo sukkia, miettii, mitä maksaa kerä seiskaveikkaa ja toteaa, että onpa kalliit sukat. Viereisessä pöydässä mummeli myy kelpo villasukkia kympillä. Kaupat tehdään, asiakas on tyytyväinen ja mummeli on tyytyväinen. Vain käsityöyrittäjä "kalliine" sukkineen jää tyytymättömäksi.

Jokainen, joka tekee harrastuksena käsitöitä ja myy niitä joulumyyjäisissä tai bloginsa tai huutonetin kautta, on velvollinen ilmoittamaan tulonsa verottajalle. Jokaisen sukkamummon pitäisi pitää simppeliä kirjanpitoa menoistaan ja tuloistaan. Harva toimii lain mukaan, ja sitä minä en yhtään ihmettele. En ole mikään moraalikuningatar, jolla olisi kanttia paheksua muutaman sukkatulon pimittämistä verokarhulta. Jokainen eläköön oman omantuntonsa mukaan. Mutta se, miksi minä boikotoin alihinnoiteltujen tuotteiden myyjiä, on se, että he vääristävät käsityöalaa aivan mahdottomasti. Harrastelijat tai pimeää työtä tekevät yrittävät syövät leipää rehellisiltä yrittäjiltä. Hintoja polkemalla he tekevät hallaa meille, jotka elämme tällä työllämme.

Seuraavissa käsityömyyjäisissä, kun näet ihanat ja halvat villasukat, mietipä kaksi kertaa, oletko sittenkin ostamassa harmaat sukat.

Amatööri!

Epätoivo alkoi vaania heti toista ikkunalasia irrottaessani. Kovaa kittiä onkin yllättävän vaikeaa saada pois. Tai lähteehän se nätisti, kun sitä ensin kuumentaa kuumailmapuhaltimella. Samalla vaan kuuluu se vihoviimeinen "rits" ja siisti halkeama lähtee juoksemaan pitkin lasia.

Tottakai. Miten saatoinkaan kuvitella, että saisimme kallisarvoiset, vanhat, aaltoilevat lasit ehjinä irti.

Ja miten saatoinkaan jo suunnitella elektrolyysiä ruosteenpoistoon, kun niitä ruosteisia osiakaan ei saa irti pokista. Aaargh.

Huomenna heti aamulla menen kirjastoon ja lainaan Ikkunakirjan.