tiistai 26. maaliskuuta 2024

Kuormittumisesta



Minulla alkoi eilen työllisyyskoulutus ja seuraavat kolme kuukautta minun pitää jaksaa reippaasti istua tietokoneella Zoomissa joka ikinen arkipäivä aamusta pitkälle iltapäivään. Sellaista elämää minulla ei ole ollut sitten 90-luvun, joten vähän jännittää, miten jaksan. Onneksi tämä tapahtuu kotona, enkä joudu lähtemään aamuisin minnekään. Saan ehkä siinä samalla tehtyä pyykinpesut ja jotain ruoanlaittoa tai vaikka piirtelemään. Toivon, etten kuormitu niin paljon, kuin kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, jossa kävin viime keväästä joulukuun alkuun asti. 

En olisi ikinä uskonut, että kolme lyhyttä päivää viikossa panisivat minut niin muussiksi. Tosin tuohon ajanjaksoon osui muitakin todella kuormittavia tapahtumia, joten pelkkää työtoimintaa en voi syyttää. Joka tapauksessa olin ihan totaalisen lopussa jo syksyllä. Menetin elämänhallintani aivan tyystin ja tuli taas kerran loppuunpalaminen.



Haasteet alkoivat jo keväällä, kun yhtäkkiä olikin paljon jaksettavaa ja hoidettavaa, eikä kesä tuonut helpotusta. Oli taloyhtiön loputtomat hallitushommat ja lämmitysjärjestelmän uusimisen suunnittelu. Oli yläkerran kämpän hallintaanotto ja sen remontoiminen yksin. Kyseisen asunnon ostaminen ja siitä koitunut velka. Maakaasun hinnan nousun aiheuttama järkyttävän korkea yhtiövastike. Taloyhtiön huono rahatilanne. Putkistosta paljastuneet ongelmat, jotka estivät maalämmön suunnittelemisenkin. Putkiremonttiin päätyminen ja sen viivästyminen meistä johtumattomista syistä. Yhtiöjärjestyksen uusiminen. Kaiken maailman kustannusten laskeminen. Taloyhtiön pihatyöt. Liiallinen sosiaalisuus kuntouttavan työtoiminnan takia. Paljon kesävieraita. Läheisen masennus. Yllättävän paljon graafisia ja kuvitustöitä. Kuollut tietokone ja uuden ostaminen. Uusien ohjelmien opetteleminen ja niiden kuukausimaksuista selviytyminen. Taidenäyttelyn loihtiminen viime tipassa. Helmutin hajonnut pakoputki ja etenevät ruostevauriot. 

Bensan hinta nousi törkeäksi, eikä minulla edes olisi ollut aikaa helmusteluun, joten vietin ihan koko kesän kotona. Porvarihallituksen uhkailut sosiaalitukien menettämisestä saivat minut jatkuvaan pelkotilaan. Lakkasin kokonaan lukemasta uutisia, koska niihin jo korona-aikana pesiytyi pelottelutyylinen kirjoittelu. Itärajan sulkeutuminen on koetellut minua henkisesti. Samoin Imatran hirvittävä näivettyminen venäläisten puuttumisen takia. Kiireestä johtuen lakkasin liikkumasta, ruokailuni muuttui epämääräiseksi ja herkuttelin taas holtittomasti. Lokakuussa alkoi unettomuus, joka hellitti vasta joulun jälkeen. Putkiremontti jouduttiin siirtämään ensi keväälle. Hallituksen puheenjohtajuus alkoi näyttäytyä minulle jo suorana tienä tuomioon kuolemantuottamuksesta ja katastrofiajatteluni kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Kiire venytti oman kotini alkovi- ja seinäremonttia ja kaaoksen keskellä asuminen sai pääni sekaisin. En ehtinyt harrastaa mitään rentouttavaa. Kiire aiheutti myös harmeja parisuhteeseen, kun yhteinen aikamme supistui yhteen tuntiin illassa katsellen kainaloittain Frendejä telkkarista. ADHD-diagnoosini aiheutti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin ja lääkekokeilut vituttivat. Läheisen ihmisen terveydentilasta johtuen olin syksyllä pari kuukautta apu- ja juoksutyttönä. Ja lopuksi joulukuussa vielä sattui yksi kalenterikatastrofi.



Luulisin, että tällainen olisi kuormittavaa ihan kenelle tahansa, mutta nyt tiedän, että ADHD:n takia minulla ei edes olisi mahdollisuuksia jaksaa tällaista kuten neuronormaalit ihmiset. Ei minun siis tarvitsekaan hävetä ja ihmetellä, miksen jaksa. Silti nolottaa perustella väsymistäni diagnoosilla. Ei kuulemma saisi vedota ADHD:hen, vaan pitäisi taistella sitä vastaan. Miksi? Jos minä ominaisuuksistani välittämättä vain painan eteenpäin kaikkien velvollisuuksieni alla, teen elämästäni helvettiä. Ja silloin, kun minun elämäni on helvettiä, minä masennun. En löydä mitään syytä elää sellaista elämää. Jatkuvan stressitilan ylläpitäminen on keholle tappavaa ja luultavasti tulee lopulta yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että saisin elää omalla simppelillä tavallani.

Sillon, kun olin Espanjassa Helmutin kanssa, minulla oli rauha sisälläni. Se oli ihana tunne. Vaikka olin masentunut ja yksinäinen ja välillä peloissani, minun päässäni oli sellainen rauha, jota en ollut kokenut ennen. Paikansin sen johtuvaksi velvollisuuksien puutteesta. Puhuin siitä silloin kavereille, ja sain osakseni ärsyttävää saivartelua velvollisuudesta noudattaa liikennesääntöjä. Enhän minä sellaista tarkoittanut. Vaan sitä, että kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Minä olin vastuussa vain itsestäni, eikä minun tarvinnut tehdä työtä. (Olin tuolloin sairaslomalla ja saanut ison veronpalautuksen.)



Sen ymmärrettyäni päätin, että järjestän elämäni niin, että siinä on mahdollisimman vähän muualta tulevia vaatimuksia. Onnistuin siinä sittemmin jo aika hyvin, kunhan ensin olin livistänyt Majikselta, tempoillut aikani parisuhdeyritelmän ja irtoseksisuhteiden verkossa, saanut hankittua kodin ja lopulta oppinut asumaankin siinä. Sitten koitti puolitoista vuotta ihanaa rentoa, rauhallista aikaa, jolloin keskityin piirtämiseen ja leikkimiseen. Vietin kesällä -22 kolme kuukautta kierrellen Helmutilla Suomea. Rauha oli taas päässäni. Minä koin mahtavan määrän inspiroivia elämyksiä ja tein rauhoittavia asioita. Vaihdevuosioireilustani huolimatta olin onnellinen. Ainoa riesani oli taloyhtiö, joka aika ajoin sai minut ahdistumaan.  

Mutta nyt olen todennut epäonnistuneeni täysin tavoitteessani. Viime keväästä saakka elämä on ollut pelkkää velvollisuutta ja vaatimusta, ja minun oikeasti täytyisi pystyä karsimaan niitä.

10 kommenttia:

Eila kirjoitti...

No kyllä tuo kaikki olisi sekoittanut kenen tahansa elämän! Olisin varmaan uupunut koko soppaan ja lyönyt tumput tiskiin jossain vaiheessa.
Tuo kuvien nukke on kaikkine istuma-asentoineen ihan täydellinen!

Susanna kirjoitti...

Minä olen niin tunnollinen, että jatkan vaan, vaikka voimat loppuvat. Huono piirre.

Vilja kirjoitti...


The problem with being creative (and overthinking) is that all energy is needed for the creative process and there won’t be much energy over for "things happening in life". And when being in a creative mood you easily start too many processes without thinking of how to end them or all the energy needed for them.
I noticed I can only handle either "life" or "my inner life" and it is very frustrating both for me and people that knows me. My inner life is necessary for living but parenting, job, house and garden are too... so I tend to freeze, doing only the things I really have too and for the rest nothing, which doesn´t give any rest either cause it is a life so far from myself that I could think of... I´m sorry to say I have no solution at all to this life puzzle, can only listen and understand.
Just love your Minime <3

Kirsi kirjoitti...

ei normi-ihminekään jaksaisi tuommoista tahtia.
Minusta tuntuu että nykypäivänä on niitä vaatijoita aina vain enempi. Joskus tuntuu että parasta olisi vain vetaytyä itsensä kanssa jonnekin, korkeintaan hyvän kirjan ja käsityön kanssa.
Kiitos kun olet aloittanut blogisi uudelleen (luin sitä myös aikasemmin) ja mielestäni teksisi on olleet asiallisen kriittisiä Majiksesta. Ja onneksi siellä oli myös niitä hyviäkin puolia.
Tämä varmaan ei ilmesty kun en pysty kirjautumann mitenkään
t. kirsi

Katja kirjoitti...

Hengästyttävä lista. En muista olenko joskus kertonut miten olen taitava haalimaan itselleni niitä velvollisuuksia ja kalenterin täytettä. Ja sitten myös minäkin kuormitun, kun ei ole vapaa-aikaa ja sitä aikaa ilman mitään velvoitteita. Joskus ihmettelen, miten olen onnistunut hankkimaan lapsia ja selviämään kaikista niihin liittyvistä velvollisuuksista. Niissä olen oppinut hölläämään ja onneksi nuorin täyttää kohta täysi-ikäisyyden rajan. No huolet eivät siihen lopu.

Muutenkin pitäisi karsia menoja ja velvollisuuksia, toisaalta niistä osasta tulee myös tuloja jotka suoraan sanoen eivät ole pahitteeksi. Paha yhtälö. Jotenkin elämä on sellaista nuoralla tasapainoilua, ei halua tippua vaikka nuoralla pysyminen on todella huteraa.

Toivottavasti viihdyt kurssilla ja saat siitä jotain vastapainoksi zoomissa kököttämiselle.

Susanna kirjoitti...

Oh, Vilja, all that sounds so very familiar to me. We really are on the sam epage here!

I'm surprised you have managed to read my writings. Apparently the translator has done a very good job!

Susanna kirjoitti...

Kirsi, kyllä ilmestyi! Kiitos kommentista!

En ole eläessäni jynssännyt yhtäkään kirjoitustani yhtä paljon, kuin noita Majiksesta kertovia. En edes silloin, kun tekstini on päätynyt lehteen painettuna! Hirveän ahdistavaa kirjoittaa, kun tajuaa että tekstillä voi olla oiekasti vaikutusta Majiksen tulevaisuuteen, mutta en silti halua sensuroida niitä inhottavia puolia.

Susanna kirjoitti...

Katja, olet maininnut! :D Minäkin ihmettelen, että mistä ihmeestä karsisin, kun oikeastaan yhdstäkään asiasta en haluaisi luopua eri syistä. Ne, joista mieluiten luopuisin, ovat juuri niitä, joista ei voi. Ne, joista voi, ovat niitä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista!

Thilda kirjoitti...

Apua! Todella hengästyttävää ja rankkaa! En voi kuin tsempata sua ihan täysin!! 💪
Pelästyin kun viime viikolla tulin blogiasi lukemaan ja sitten tämä olikin vain kutsuttujen lukijoiden luettavissa. Mikä helpotus nyt, kun avasit tämän kuitenkin! Jos ikinä päätät sulkea blogin vain kutsuttujen luettavaksi, niin anon jo etukäteen armoa ja oikeutta päästä lukijaksi… (Kutsu tulee parhaiten perille blogini kommentissa.)

Susanna kirjoitti...

Minä suljin tämän muutamaksi päiväksi ihan kaikilta, kun siellä Vauvan ketjussa alettiin nostaa täältä esiin ihan muissa kirjoituksissani kertomiani asioita. Minua alkoi pelottaa itseni ja läheisteni vuoksi, kun meidän henkilöllisyydet kuitenkin kohtuuhelposti saisi selvitettyä. Jouduin itsekin alentumaan siellä viestien ilmiantamiseen, kunnes ne poistettiin.

Siellä tuntuu keskustelu lopulta rauhoittuneen, eikä se tänne levinnyt, niin minä uskalsin taas avata tämän. Luultavasti hullut anonyymit tykkäävät hulluilla vain omilla palstoillaan.