Aikomuksenani oli, että kun olin saanut kirjoitettua kokemuksistani Majatalossa, olisin siitä luontevasti siirtynyt kertomaan ADHD:sta. Nyt diagnoosin saatuani koko elämäni on näyttäytynyt minulle toisenlaisessa valossa ja tottakai huomaan sen vaikutukset myös siinä, miten minulla sujui Majiksessa. Se tuli varmasti esiin noissa kirjoituksissanikin: vahva oikeudentaju, nopeat reaktiot ja voimakkaat tunteet, harkitsemattomuus, suoruus, seikkailunhalu, kivoihin tekemisiin keskittyminen vaikeiden sijaan, konfliktit ihmisten kanssa ja mitä vielä. Älyttömiksi kokemieni sääntöjen noudattaminen on ollut minulle aina ongelma, mutta en tiedä, kuuluuko sekin tälle kirjavalle oirelistalle. Samoin lupausten rikkominen on minulle aika mahdoton paikka, mutten tiedä onko sillä mitään tekoa ADHD:n kanssa.
Sitten tuo koko majisjuttu vähän eskaloitui ja en ole viimeisen kahden viikon aikana juuri muuhun pystynyt keskittymäänkään. Käyn neuroottisesti kurkkimassa Vauvan keskustelua, vaikka se tekee minulle huonoa. Käyn tällä hetkellä myös verkkaisesti "kirjeenvaihtoa" Danielin kanssa ihan omasta aloitteestani.
Ensin ajattelin, että toipumisprosessini Majatalon suhteen oli nyt saavuttanut sen pisteen, jossa oli luontevaa ensin kirjoittaa koko reissuni Majiksella julki ja sitten kohdata Daniel. Mutta ADHD-tietouden ansiosta minä tiedän, ettei asianlaita välttämättä ihan niin ole. Totta puhuakseni minulla on nyt tammi-helmikuussa ollut helvetin tylsää. Niin tylsää, että olin jo meinaamassa masentua pahasti, kun eläminen tuntui niin tarpeettomalta. Se on minusta yksi ADHD:n todella surullinen puoli. Että ihminen oikeasti voikin alkaa ajatella itsetuhoisia ajatuksia vain sen takia, että hänellä on tylsää!
En nyt pystynyt järjestämään mitään dopamiiniöveriä itselleni esimerkiksi lähtemällä matkalle, koska olen tyystin rahaton. Lohnotin vain kotona ja odotin kesää ja suppailua. Sain kyllä hyvin tehtyä rästihommia pois ja töitäkin. Mutta voi tylsyys silti! Sitten keksin, että alan taas blogata. Tuntuipa kivalta pitkästä aikaa kirjoittaa enemmän kuin muutaman rivin verran ajatuksenpoikasia ja kuulumisia Instagramiin.
ADHD-ihmisen aivot tarvitsevat sitä, että koko ajan tapahtuu jotakin. Jos ei tapahdu muuten, niin sitä pannaan tapahtumaan. Tuo ei ole mitenkään tietoista toimintaa, vaan siellä aivoissani on joku asetus niin, että kun ne eivät saa dopamiinia, ne panevat minut tekemään jotain. En silloin tosiaankaan ajattele, mihin toimintani voi johtaa ja joskus käy sitten köpelösti. Aivoni tarvitsevat polttoaineekseen tavanomaista enemmän jännitystä, nautintoa tai uusia kokemuksia. Eli poks vaan eräänä päivänä päätin sen kummemmin seurauksia miettimättä copypasteta blogiani isolle keskustelufoorumille. Ja poks vaan eräänä yönä päätin laittaa Danielille viestin. Eipä ole ollut tylsää sen jälkeen.
Vuoristorataa! Can´t live with it, can`t live without it. Se on minun elämäntarinani kiteytettynä. Olenkin aina ihmetellyt, miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu, kun monet muut elävät ihan tolkuttoman tasaista elämää. Viime syksynä törmäsin erääseen vanhaan tuttuun, jonka kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin. Hänellä oli elämässään kaikki samassa pisteessä kuin viime tapaamisellani. Samassa ajassa minä olin ostanut rautatieaseman, muuttanut toiselle puolelle Suomea, perustanut käsityöyrityksen, mennyt naimisiin, mennyt töihin, rakentanut reissupakun, eronnut, lopettanut käsityöyrittämisen, muuttanut taas toiselle puolelle Suomea, asunut kommuunissa, asunut autossa, ajanut Euroopan halki, palannut Suomeen, ostanut asunnon, korjannut suhteeni entiseen puolisooni, alkanut seurustella ja opetellut vielä taloyhtiön isännöinnin. Mielessäni ihmettelin, miten se toinen on jaksanut edes pysyä hengissä umpitylsässä elämässään. No, niillä neuronormaaleilla aivoillaan tietenkin.
Ei kuulemma saisi vetää ADHD-korttia esiin ja puolustella omaa toimintaansa sillä. Minä ainakin vetelen sitä tässä vaiheessa aivan innoissani. Voisin vaikka tatuoida sen ranteeseeni ja vilauttaa sitä aina sopivan paikan tullen. Se, että olen oppinut ADHD:n tyypillisistä oireista, on muuttanut käsitystäni itsestäni. Se, että minulla on tietoa, auttaa minua myös huomaamaan. Ja se, kun huomaan, auttaa minua jarruttamaan. Osaan jo vähän jopa muuttaa käyttäytymistäni kesken pää kolmantena jalkana syöksyilyn.
Kävin syksyllä vertaisryhmässä. Se oli yhtä tunnemylläkkää, kun huoneessa olikin useampia niin kovasti minun kaltaisiani tyyppejä. Oli ihanaa ja huojentavaa saada selityksiä omille ihmissuhteilleni, työhistorialleni ja tuuliviireilylleni. Oli myös todella käsittämätöntä kuulla, miten neurotyypillisten ihmisten ajatusmaailma poikkeaa meistä. Minullehan tietysti oma pääni on aina edustanut tavallista ja normaalia, ja muiden ihmisten hidas reagointikyky asioihin ja vaimeat tunteet ovat olleet minulle vähän käsittämättömiä.
Sitten tuli kriisinpoikasta, kun minä en ollutkaan enää oma ainutlaatuinen itseni. Yksi toisensa jälkeen hassut pikku erikoisuuteni osoittautuvat vain tyypillisiksi ADHD-oireiksi. Se tuntui surulliselta. Mikä oli luonnetta ja mikä oiretta? Nyt yritän ajatella niin, että juuri minun aivoni tekevät minun luonteeni. Ja yhtälailla kuin on olemassa rauhallisia ja harkitsevaisia luonteita, on myös meitä sinkoilevia ja äkkinäisiä luonteita. ADHD luonteeni taustalla ei muuta minua ihmisenä, mutta siitä ymmärtäminen ja diagnoosin myötä mahdollisuus saada apua, saattavat auttaa minua luovimaan tässä yhteiskunnassa, joka on rakennettu palvelemaan neuronormaaleja.
7 kommenttia:
😂 Ou jee! Ihan mahtava teksti ja loppuhuipennus! Mun lähipiirissä todettiin vuosia sitten ADHD ja siitä asti oon saanu kuulla itsestäni, että ”tuokin piirre on muuten adhd” ja mietittyäni asiaa vuosia monilta kanteilta, saatan pikkuisen myös olla siinä junassa. Tunnistin itseni tuosta sun ekan kappaleen kuvauksesta. Ehkä en kovin paljon ole konfliktissa ihmisten kanssa (tai sitten väitän itelleni niin) mutta muuten se on kuin minä.
Mutta vielä; IHANAA kun olet palannut tänne! 🥂
Hih. Sattaa olla, että joudun kirjoittamaan adhd:stä vielä monenmonta juttua, vaikka toisaalta toivoisin, ettei tämä blogi muuttuisi ihan pelkäksi adhd-päiväkirjaksikaan.
Ei se muutu! Mäkin koetan taiteilla, ettei mun blogi muutu miksikään syöpäblogiksi. Välillä vaatii vähän miettimistä, mutta onnistuu! 😊
Syöpä. Voi ei. Olen pahoillani. :(
En oo koskaan osannut kohdistaa tylsyyteen kylläytymistäni ADHD:n oireeksi. Mutta tosiaan, en kestä sellaista perusarkea, jolloin kaikki menee turvallisesti ja rauhallisesti. Tiedän, että perusarki on monelle tyyssija. Minusta tulee edesvastuuton, jos tasaisuus jatkuu kauan. Iän mukana hiukan olen rauhoittunut, mutta tunnistan edelleen itsessäni jotain jäytävää liikkeelle lähdön tarvetta. Jos saan itse päättää, miten möllötän, asia vielä on siedettävää. Mutta jos on jonkun toisen ihmisen käsissä esimerkiksi päivän aikataulu, tunnen suurta vastenmielisyyttä kaikkeen, mitä on tulossa. Aikataulutettu töitten teko on pahinta. Josko töitten teko noin yleensä on pahinta :D. Pidän lähinnä haihattelusta ja omista ajatuksistani.
Perusarki on minullekin välillä vaikeaa. Ja huomaan, että seitsemän vuotta samassa työssä alkaa olla maksimi, veri vetää nytkin etsimään uutta sen suhteen. Nykyinen on jo nähty vaikka siitä tykkään ja siinä viihdyn, mutta kaipaan haasteita.
Itsensä tunteminen on tärkeää ja kyllä sitä omaa toimintaa saa selittää diagnoosilla, ei tietysti loputtomiin mutta auttaa se myös meitä virallisesti normaaleja ymmärtämään ADHD-aivoja.
Eila:
Kyllä! Aikataulut ovat pahimmat! Olkoon työtä, kavereiden tapaamista, leffaan menoa tai jotain virastoja. Jos ei saa mennä oman tuuliviirin mukaan, niin ahdistus on iso. Mulla tämä aikatauluvastaisuus on vaan pahentunut iän mukana.
Ja tuo turavllinen ja rauhallinen perusarki... aina, kun mulla on liikaa jotain draamaa, kaipaan ihan hirveästi sitä, että olisi rauhallista. Ja kun rauhallisuus jatkuu pari viikkoa, alan tehdä kuolemaa.
Katja:
Toivottavasti löydät uuden haastavan työn! Kyllä 7 vuotta on jo aika pitkä aika. Ajattele, miten jotkut ihmiset osaavat olla samassa työssä 40 vuotta. Ihmeellistä!
Lähetä kommentti